Häpeä

Romaani
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Fundament, 1918.
Kesäkuun sunnuntaiaamu valkeni poutaisena ja kirkkaana. Kaste oli maasta haihtunut auringon paisteessa ja hiljainen etelätuuli värisytti puiden lehtiä. Heinämäen Tuomas käveli morsiamensa Annan kanssa kirkkomaan aitaviertä mietteisiin vaipuneena.
— Tänään siis meitä ensikerran kuulutetaan, virkkoi Anna naurahtaen.
— Niin.
Tuomas sanoi sen alaspainetuin katsein ja hieman masentuneella äänellä.
— Mikä sinun on? kysyi ihmetellen Anna. Sinähän näytät niin kovin alakuloiselta.
— En ymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa. Se on jokin outo ahdistus, jota minä en ymmärrä. Olethan sinä, Anna, minun aivan yksin, aivan kokonaan?
Tuomas käänsi katseensa Annaan ja hapuili tämän kättä omaansa.
Anna naurahti iloisesti, melkeinpä vallattomasti.
— Etkö sinä nyt sitä tiedä? Kenenkäs muunkaan minä nyt enää olisin. Kuulethan sen kohta kirkossa, jollet muuten usko.