Mäenpään isäntä

Kyläromaani kapinaviikoilta
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.
Helmikuun alkupäivät olivat ohi vierimässä. Ilmat olivat harvinaisen leutoja, päivä paistoi kuin maaliskuussa, ja vesi tipahteli räystäiltä. Illansuussa hanki koveni, ja lapset luulivat jo kevään tulleen. Kelkat haettiin kätköistä esiin, ja mäkirinteillä helisi hilpeänä lasten ilonpito.
Talojen pelloilla ja metsä vainioilla olivat työt täydessä käynnissä. Mutta se tapa, jolla nyt töitä suoritettiin, oli omituista ja entisyydestä poikkeavaa.
Talojen isännät ja pojat liehuivat synkkäkatseisina, aivan kuin koettaen karkoittaa pahoja ajatuksia. Rengit ja päivätyöläiset seisoskelivat ryhmissä ja kiihkeästi neuvottelivat. Mitä? Sitä he eivät vielä tienneet oikein itsekään, talon omat miehet sitä vähemmin. Jotakin suurta piti tapahtua, ja ehkä jo piankin. Odotettiin kuin ukkosen ilmaa kesällä helteisenä päivänä, vaikka ei vielä pilviäkään näy, mutta muuten painostaa.
Ja nytkin painosti.
Mäenpään isäntä oli ollut murahaudalla kuormia luomassa ja palasi sieltä nyt päivälliselle. Rengit ja verotyöläiset olivat jo menneet aikaisemmin pihaan hevosineen ja rekineen. Olivat laulaneet kuin uhitellen mennessään internatsionaleaan ja äänekkäästi naureksineet. Puheista ei saanut selvää, mutta niissäkin oli uhitteleva sävy. Äsken työssä ollessaan ja palatessaan tyhjien rekien kanssa murakuopalle vaihtoivat he keskenään merkitseviä silmänluonteja ja suupielissä karehti pirullinen hymy.
Mäenpään isäntä, Juho, käveli raskaasti viljelyksien läpi kiemurtelevaa tietä lapio olallaan. Jalat tuntuivat kovin raskailta. Tällaista oli jatkunut jo monta päivää. Kukaan ei tiennyt mitä tästä oikein seuraisi. Tilanne oli koko maassa uhkaava, ja varsinkin liikeseudut kuohuivat. Mutta täällä sydänmaan loukossa hän oli omineen luullut saavansa olla rauhassa. Oli koettanut olla aina ja nyt varsinkin ystävällisissä väleissä työmiestensä kanssa, mutta viime päivien kokemukset osoittivat, että se ei hyödyttänyt mitään. Uhkamieli näytti kasvavan, ja työnteko oli melkein kokonaan mennyttä. Jos siitä huomautti, niin sai vihasta välähtävät silmäykset ja pistopuheet osakseen. Täytyi viimeiseltä vain tyytyä katsomaan ja odottamaan mitä seuraisi.