Rajaviiva

Yhteiskunnallinen maalaisromaani
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.
Hautamäen talon työväki oli kaskea kaatamassa. Päivä hellitti kiinteästi koivikkorinteellä, jossa puut parahdellen kaatuivat miesten huimasti heiluessa. Järvi hieman alempana lepäsi tyynenä. Silloin tällöin kävi joku miehistä rannalla särpimässä tuohilipillä vettä janoonsa ja kasteli päänsä, johon kuumuus kävi kipakammin.
Jaakko, Hautamäen vanhin veli, jo neljännenkymmenennen vuotensa äsken sivuuttanut juureva mies, liehui alusillaan, avopäin, pieksulötöt vain jalassa. Hänellä oli oma sarkansa, leveämpi kuin toisten, ja sen hän aikoi saada puoleen ennen päivällistä.
Hänen rinnallaan, omalla kaistaleellaan, ahersi Pentti, nuorin veljeksistä. Hän koetti pysyä veljensä tasalla ja mistään välittämättä heilutteli kirvestään.
Ville, keskimmäinen veljeksistä, oli hänkin ottanut sarkansa, mutta syyttäen kuumuutta ja satunnaista pahoinvointia jättänyt sen päiväläisille, jonkun puun kaadettuaan, ja vetäytynyt kasken alalaitaan naurattelemaan naisia, jotka siellä vastaksia taittoivat. Ville oli äsken täyttänyt kolmekymmentä ja oli veltoin veljeksistä. Iloinen ja huoleton veitikka, joka koetti pysytteleitä naisten seutuvilla kotona ja työpaikoilla. Vanha Hautamäen isäntä, joka oli pari vuotta sitten kuollut, oli murissut Villelle lakkaamatta laiskottelusta, mutta poika kuittasi kaikki isänsä kiukunpuuskat naurulla ja pysytteli loitolla talon avaroilla liikkuma-aloilla. Isännän kuoltua oli Jaakko ottanut Villen komentelemisen tehtäväkseen, mutta onnistunut vielä huonommin kuin isänsä. Ville ei välittänyt Jaakon ärinöistä. Käski pitämään suunsa kiinni, ja sanaharkkaa sattui näin ollen alituiseen. Ville pääsi paremmin rauhaan, kun otti hoitaakseen talon asiat, jotka hän toimitti jotenkuten säännöllisesti. Jaakko kyllä jurisi työnteosta Villelle, mutta riitaa ei halunnut haastaa, ja niinpä sopu säilyi kohtalaisena.
Jaakko oli iskenyt kirveensä kantoon ja istahtanut lepäämään kuivuneelle hongan tyvelle.