Rämekorven viinakuninkaat

Kuvaus korvesta
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.
Äsken on helmikuinen myrsky pyörittänyt valtavia kinoksia Rämekorpeen. Aaltoharjaisina ne sukeltavat rämeisiin ja puskevat sieltä päätään mahtavasti nostaen, ja missä iso möykky, hiidenkivi on sattunut vastaan, siinä monimutkaisena aallokkona hajoavat viimein sileään kumpuun.
Kiljuva pakkanen on vielä sitä sitten naulinnut ja kiilannut, kettua ja jänöjussia kantavaksi kanneksi.
Rämekorven mökkien ja torppien kattoja näkyy vain vähän lumen sisästä, missä myrä on pahimmin lietsonut. Lapioitu ura johtaa hataralle porstuan ovelle, ja ikkunat ovat nekin puoleksi lumen peitossa.
Minkä myrä kokoo, sen suvi-ilma hajoittaa. Äsken vielä lumi kiehui ja kihisi tuulen kynsissä, nyt sateen piiskaamana sulaa näkösilmässä. Illansuussa kellottaa maaliskuu taivaalla lupaavana, ja ensimmäinen pihkan tuoksu hengähtää korvessa.
Korpi alkaa herätä talvisesta unestaan.
Seuraavana päivänä paistaa jo päivä lämpimästi ja lumi katoaa puitten oksilta. Hanki kantaa varjossa vielä keskipäivällä, ja aamuisin soi ja helisee, kun mökkien miehet vetävät puita kelkkoineen.
Ja sitä seuraavana aamuna on jo korvessa kuin puhtaan vaatteen tuoksua ja alkuasukas tuntee vapauttavan sykähdyksen povessaan. Ei jaksa sitä pidättää, vaan hihkasee niin, että kaiku jostain kaukaa vastaa. Äänen kuulee toinen, ryteikössä penkomassa oleva naapuri, ja huutaa hänkin, toinen ja kolmas, koko asukasparvi, lapsineen ja akkoineen, ja sittenpä sitä jo onkin ääntä korvessa.
Mutta sitä sopii. Taivas on jo korkealla, niin korkealla, että sen sini silmiä huikasee. Honkien latvoissa soi kevään humina ja kiihoittaa huutamaan ja huhuamaan. Mitäs muusta, kun on taivasta ja humisevaa korpea mielin määrin ja pihkantuoksua.
Päivemmällä, kun lumi sulaa auringossa ja korven henki herää yhä voimakkaammin, nousee Jussi Turakka havuvuoteeltaan, jossa on lepäillyt, ja tutkii tiheän kuusikon juurella olevia rankkisammioita, hämmennellen niitä ja haistellen.