Sairas veri

Romaani
Kirj.
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1922.
Harvalan Pentti istui ojan reunalla ja tuijotti muutamiin heinänkorsiin ja multakokkareeseen, joka kyntäessä oli vierähtänyt pientareelle. Hän oli jo pitkän aikaa sillä tavoin tuijottanut, eikä minkäänlaista ajatuksen tynkää herännyt hänessä. Kummallista, että ihminen saattoikin näin tuijottaa tylsänä pitkät ajat.
Hevonen veti auran kumoon ja kalusi piennarheinää. Laaja pelto siinteli siinä kynnöksellä. Toinen kyntömies oli jo lopettanut ja lähtenyt hevosineen. Hänkin tässä pian lopettaa ja lähtee kylille.
Ehken kaupunkiin saakka.
Kun ei kuitenkaan jaksa aina raataa pelloilla ja niityillä. Ja kun siitä ei kai sen suurempata hyötyä, vaikka kuinka tekisikin.
Tehköön renki ja ottakoon Elia, isäukko, toisen. Hän jättääkin tämän vaivaloisen maamiehen ammatin. Jättää sittenkin, vaikka on päättänyt väliin jäädä maamieheksi, kotitalonsa hoitajaksi. No, voihan hän hoitaa, mutta työtä hän ei tee, ei jaksa tehdä.
Ja kun ne ovatkin erittäin työntekijät — Pentti hymähtää — ja erittäin työnteettäjät, elämästä nauttijat.
Pentti ajaa vaon ja riisuu hevosen. Siihen olisi pitänyt ajaa toinen vako, leveä piennar kun jäi, mutta olkoon. Päiväkin jo painuu illoilleen ja Honkeliin voi mennä reilusti väen valveilla ollessa ja yhtä reilusti jäädä yöksi tyttöjen luokse.
Pentti tunsi jäsenensä raukeiksi. Rupeaman työ niitä ei ollut raukaissut, mutta tämä keväinen ilma. Se se veti veret outoon liikkeeseen. Illoin piti liikkua kylillä, tyttöjen luona, kortilla, pitoloissa, ja aamulla väsytti. Herrat olivat sentään onnellisia, kun heidän ei tarvinnut muuta kuin istua konttoreissaan kymmenestä neljään. Tämä maamies, hän, sai painella aamuvarhaisesta iltaan myöhään. Sunnuntait vain levätä, jos nekään.
Kun isäukko kuolee, hän myykin tämän Harvalan, maksaa tytöille, Johannalle ja Ilonalle osansa, ja menee kaupunkiin, elämään helposti.