Sukuperintö

Nuorisoromaani
Kirj.
Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus Oy, 1919.
Hannes Hakala oli saanut pellon auratuksi ja talutti hevosen hakaan. Sulettuaan haan veräjän jäi hän veräjäpuulle istumaan ja katselemaan kotitienootaan. Haka-aitaus oli mäellä peltojen pohjoispuolella ja veräjälle sopi näkymään talo rakennuksineen ja peltoineen.
Kevätillan vaalea taivas levitteleikse talon ja peltojen yllä. Kuului vaimentuvia ääniä sieltä alhaalta, pihasta, mistä lienee kuulunut. Kylän raitilla joku lauloi.
Olisi pitänyt joutua illalliselle, mutta Hannes istui vielä veräjäpuulla. Ei tuntunut nälkä vaivaavan. Koko päivän oli outo ikävä painanut, eikä se vieläkään ottanut haihtuakseen.
Se olikin oikeastaan suru, joka painoi.
Tuo kotitalo tuossa oli joutumassa vieraisiin käsiin. Tähän oli johtanut viimeinkin isän vuosikymmeniä kestänyt renttuileminen. Talo joutuisi ehkäpä hyvinkin pian vieraalle. Veloista oli mahdoton suoriutua. Hän saisi tästä rakkaasta kotitalosta siirtyä maailmalle. Se olisi sitten palkka vuosien työstä ja rehkimisestä.
Vaikka eipä hän viime aikoina enää ollut kehdannut erikoisesti riehkaista. Tekipähän vain sen mitä ei voinut tekemättäkään jättää. Kun näki, ettei siitä ollut kumminkaan apua. Velkataakka painoi taloa liian raskaana.
Päivä painui tyvenen lahdelman taakse. Rastas lauleli lehteen puhjenneessa koivikossa. Hannes istui veräjällä ja syventyi miettimään lapsuuttaan.
Melkoisen matalata ja ilotonta se oli ollut hänen lapsuutensa. Äiti oli jättänyt hänet silloin, kun hän täytti kymmenen vuotta.
Sitä ennen oli äiti ainoa ilon lähde. Äiti oli ainoata poikaa hellinyt ja huolehtinut aina hänestä. Hän oli saanut aina seurata äitiä milloin kylään, milloin kirkkomatkalle. Siihen aikaan pitivät heränneet seurojaan kylässä. Äiti kävi ahkeraan seuroissa ja otti hänet mukaansa. Hiestävän kuumissa pirteissä veisattiin ja keskusteltiin ja hän istui äidin sylissä. Välistä täditkin pitivät häntä sylissään ja hän muisti, että kiittivät äitiä siitä, kun piti poikansa mukanaan eikä antanut jäädä kotiin jumalattomuutta näkemään.