Tuomas Kokko

Yhteiskunnallinen kyläkuvaus
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.
Savilahden talossa puitiin riihtä.
Oli elokuun aamu, ja metsä kylpi kastepisaroissa. Miljoonia seittejä riippui puitten oksilla, ja Savilahden isäntä, Tuomas, niitä silmäillessään ja riihestä pinottuja olkia sitoessaan jupisi itsekseen:
— Nytpä tulee mainio rukiinkylvöpäivä. Tänään tuo sopiikin viimeinen lohko siementää.
Riihessä kalisivat varstat. Muissa naapuritaloissa oli hankittu uusimallisempia puintivehkeitä, käsin väännettäviä ja moottoreilla käypiä, mutta Savilahden Tuomas ei välittänyt niistä. Sanoi tulevansa toimeen entisillä toistaiseksi.
Se merkitsi, ettei Tuomas kokonaan kieltäytynyt konepuuhista, mutta katsoi kai ajan sopimattomaksi. Sotavuosina, varsinkin viimeisinä, oli tosin tullut varoja, mutta mikä helposti tuli, se vielä helpommin meni. Työväki ja verot veivät paljon.
Nyt vielä ennustelivat, että ensi talvena jo tulisi kireä raha-aika.
Tuomas sitaisi pinosta viimeiset oljet ja jäi tarkastamaan riihimiesten työtä.
Se kävi tällä kertaa uneliaasti ja vastahakoisesti. Piiat puistelivat melkein silmäluomet kiinni pehkuja, ja rengit seisoivat uunin kupeella haravaan nojaten.
— Koettakaapa heilua, että päästään tästä aamiaiselle, sanoi isäntä ja äkeissään puraisi hammasta. Piru vie, miten laiskaksi kävivät palvelijat.