Äiti

Kertomus
Kirj.
Suomennos.
G. W. Edlund, Helsinki, 1899.
Finsk Tidskriftin Kirjapaino Osakeyhtiö.
Käyn haudan partaalla jo, kirjoittaessani näitä rivejä. Tunnen ettei
ole minulle suotu viimeistellä työtäni, jonka toivoin valmiina voivani
jättää, ja johon suunnittelu selvänä kuvastui mielessäni, vaikka
sairaus esti minua antamasta työni ajatukselle muotoa sillä
uutteruudella ja voimalla, jota sellainen työ vaatii. Mutta, kun
tehdessäni viimeistä puhdistusta kirjallisessa kuolinpesässäni, nämät
omistamani ainekset tuntuivat liian arvokkaille joutavina vain
poisviskattaviksi, valitsin keinon, pikaisesti ja muutamin piirtein
muovaella rungon siihen, mitä olin aikonut täyttää ja tehtyäni
tämän, jätän veistimen sille, joka on nuori ja jolla on ne voimat,
jotka minulta puuttuvat. Antakoon hän eloa tälle hengettömälle
raaka-aineelle, jonka täten jätän hänelle.
Koska ei ole tämä ensi kerta kun yhdessä työskentelemme, ja koska ei
ole pienintäkään kohtaa, jossa toisiemme ymmärtäminen olisi meille
mahdotonta ja jossa toisen täytyisi hyljätä mitä toinen on tehnyt, niin
toivon, ettei hänellä ole mitään syytä luopua tämän kirjallisen
testamenttini perintöoikeudesta.
Näillä sanoilla, jotka löytyvät Ernst Ahlgrenin jälkeenjättämien
paperien joukossa, parilla paperipalalla, kääreessä, jonka päällä
salakirjoituksella kirjoitettuna luetaan: Kuoltuani — jätän minä
Äidin yleisön käsiin.
Kööpenhaminassa marraskuulla 1888.
Axel Lundegård.
Keskusasemahuoneen etehisessä seisoi kaksi nuorta miestä katsellen
ulos torille, joka tänä sumeana lokakuun aamuna näytti kolean
yksitoikkoiselta. Harvakseen liiteli lumihiutaleita alas, kiinnittyen
puolisulaneina ikkunaruuduille ja juosten kiemurtelevina purosina
pitkin huurteista lasia.
Se harmittaa minua , lausui toinen heistä ikäänkuin jatkona ennen
alotetulle keskustelulle. Siksi vaan, että hän on äitini, katsoo hän
itsellänsä olevan oikeuden tunkeutua minun asioihini. Hän vaatii
tuttavallisuutta ja luottavaisuutta, tuo vieras ihminen, jota en tunne;
hän on pyytävä rakkautta ja hellyyttä ja miksi kaikeksi sanottaneenkin
sitä, jota äidit vaativat kilteiltä pojiltaan. — Sillä hän luulee
tietysti, että olen hyvä poika! niinhän äidit aina luulevat — — — ja
hän ei edes tunnekaan minua. En ole nähnyt häntä moneen herran vuoteen;
hän on minulle yhtä vieras kuin tuo mulattinainen, joka hänellä on
mukanaan.