Alfrida

Kirj.
Kuopiossa, O. W. Backman'in Kirjapaino, 1900.
— Otetaanhan vielä pari pulloa?
— Niin, otetaan — ja sitten katsellaan, kuinka noiden peli alkaa luistaa! — Minä luulen, että tuo pieni pietarilainen mies mielii tuota toista nylkeä.
— Niin luulen minäkin. Hän on nyt antanut toisen vähän voittaa ensin; mutta, hänen silmistään ja liikkeistään päättäen, se on vaan kettumaisuutta. — Vanha, Pietarissa temppunsa oppinut biljaardipeluri !
Näin haasteltiin eräässä ravintolassa Tampereella.
Toinen pelaajista, jonka katselijat päättivät pelissä häviävän, on pitkä, hoikkavartaloinen mies — kasvonpiirteet ovat säännölliset. Pitkät, tummahkot viikset verhoovat hyvännäköisessä hymyssä olevia huulia. Silmät ovat sopusoinnussa suun kanssa. Ja hän itse näyttää tahtovan olla sopusoinnussa koko maailman kanssa. — Ei kumma, jos hän häviikin pelissä tuon pienen, vilkkaan pietarilaisen ketun kanssa. Ja hän hävii, vaikka lyökin tottuneen kädellä, sillä hän koettaa vaikeintakin palloa katsomatta, jos jättääkin toiselle aseman. —
Ensin pelataan viidenkymmenen pennin palloja. Toinen esittelee markan palloja, hän suostuu — ja kun on jonkun verran hävinnyt, esittelee hän itse kahden markan palloja, voittaakseen pikemmin häviönsä takaisin. Häviötä karttuu kuitenkin aina enemmän. Olut, jota joka lyönnin jälkeen naukataan, alkaa myös vaikuttaa häviöksi.
— Kaksikymmentä markkaa! huutaa pikku mies.
— Kolmekymmentä — neljäkymmentä!
Toisen onneksi, toisen onnettomuudeksi lyö ravintolan suuri seinäkello kaksitoista. Ravintoloitsija nappaa pallot biljaardilta .
Hävityt rahat maksetaan, juodaan vielä joku lasi olutta ja sitten hoiperrellaan ulos — —