Elämäni taipaleelta

Muistelmia
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1910.
I. Lapsuuteni kodit. II. Koulussa. III. Pohjan perillä. IV. Joroisissa. V. Vääräkoskella. VI. Pari eläintarinaa. VII. Suomea oppimassa. VIII. Ensimäistä kertaa Ruotsissa. IX. Ylioppilaana. X. J.W. Snellmanin luona. XI. Alku. XII. Asevelvollisuuksia 1871. XIII. Liikkeen hoitajaksi vastoin tahtoani. XIV. Piirteitä koulutaistelusta. XV. Savonlinnan 400-vuotisjuhla ja kansalliset kiitollisuudenvelat . XVI. Amore Proximi. XVII. Orijärven kaivoksessa. XVIII. Paino-olot 1870-luvulla. XIX. Sepät ja pajat. XX. Teatteri-muistoja. XXI. Kirkolliskokouksessa.
Lapsuuteni aikana oli minulla kaksi kotia: toinen Viipurin kaupungissa ja toinen maalla, kahdeksan virstan päässä kaupungista. Kesällä asuimme jälkimäisessä, muulloin edellisessä.
Viipurin varsinainen kaupunki oli silloin luja linnoitus, vahvojen vallien ympäröimä, joista nyt vain vähäinen osa meren puolella enää on seisomassa. Näillä valleilla on lapsuuteni muistojen maailmassa tärkeä sija, sillä kotitaloni oli jotenkin lähellä merenpuolista vallia, eikä myöskään kaukana siitä osasta varustuksia, joka halkaisi sen niemen, millä silloinen kaupunki sijaitsi. Kesällä ei ollut luvallista valleille nousta, ainakaan joka paikkaan; vahtisotamiehet ajoivat yrittäjät pois. Mutta enhän minä kesällä kaupungissa ollutkaan. Talvella ei valleja vartioitu yhtä tarkasti. Silloin olivat niiden rinteet lasten mieluisia mäenlaskupaikkoja, ja ahkerasti niitä sellaisina käytettiin. Syystalvella menivät vallikaivannot jäähän aikaisemmin kuin Salakkalahti ja tarjosivat siten aikaista tilaisuutta luistelemiseen. Keväällä puhkesivat kukat aikaisemmin kuin muualla vallien tuulelta suojelluilla ja päivänpuolisilla rinteillä, ja siellä oli lasten kukkatarha silloin.
Vastapäätä kotitaloani, kapean Keisarinkadun toisella puolella oli ja on vieläkin suomalaisen eli, kuten yleisesti sanotaan, Suomen kirkon kellokastari, joksi aikanaan on muodostettu yksi niistä torneista, mitkä kuuluivat kaupungin vanhimpaan linnoitukseen, joka ei ulottunut kauemmas kaakkoispuolella, ja joista torneista toinenkin vielä on seisomassa, ympyriäinen torni lähellä ruotsalais-saksalaista kirkkoa. Tuota kellokastaria minä suuresti kunnioitin, kun jo paitaressuna olin saanut tietää, kuinka vanha se oli. Se oli mielikuvitukseni keskipiste, satumaailmani kuningas. Ja kun kelloa siinä soitettiin, kuului sen jotenkin heikko ääni aavemaiselta, milloin se kirkollista virkaansa toimitti, ja pelottavan kaamealta, kun se ilmoitti tulipalon kaupungissa riehuvan. En muista tuossa tornissa lapsena käyneeni kuin yhden ainoan kerran ja silloinkin luvattomasti. Sen portaat olivat jyrkät ja ränstyneet, jonka tähden kiellettiin lapsia sinne menemästä.