Rooman keisareita marmorihahmossa

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Viktor Rydberg
Suomentanut
Aarni Kouta
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.
Jos nousette Kapitoliumille nähdäksenne Julius Cesarin — ja missä hänet kohtaisi, ellei siellä? — niin älkää odottako saavanne katsella Sullan huolettomasti vyötettyä poikaa , jonka olento on hillitön, eleet houkuttelevat, tukka kihara, silmät mustat ja vilkkaat ja jäsenet kauniisti pyöristyneet ja solakat! Se Cesar, Afroditen jälkeläinen, jonka nuoruudenkauneus veti forumille kokoontuneiden kansalaisten katseet puoleensa ja hurmasi kuningas Nikomedeen, on kadonnut. Menettepä vasemmalle nähdäksenne hänen rintakuvansa Kapitoliumin museon keisarisalissa tai oikealle, missä hänen jättiläispatsaansa vartoo teitä konservaattorien palatsiin johtavassa kaarikäytävässä, niin ette ole havaitseva jälkeäkään keikarista, josta Cicero lausui: Nähdessäni hänen äärettömän huolellisesti käherretyt kutrinsa ja huomatessani, kuinka hän pyyhkäisee niitä sormellaan, tuntuu minusta mahdottomalta, että tuo ihminen voi hautoa mielessään niin suurta onnettomuutta — Rooman tasavallan kukistamista.
Mutta onpa melkein vahinko, että hän on poissa. Hänen tulisi näyttäytyä uudelleen, ei ainoastaan kuvassa, vaan ilmielävänä Korsolla. Englantilaiset, jotka joukottain kuljeksivat siellä, tuntisivat ehkä hänen toogansa alla oman Pelhaminsa sukulaisen. Nuoret roomalaiset tervehtisivät häntä uneksittuna esikuvanaan. Parisilaisen keikarin viimeinen vivahdus — se joka, jesuiittakouluissa kasvatettuna, alkaa tunkea syrjään toisen keisarikunnan epäonnistuneen esikuvan miehekkäästä hienostumisesta, petit-crevé'n — tuijottaisi ihmetellen pakanaan, jonka neroa säihkyvien kasvonpiirteitten kauneutta kohottaisi tuo tyhjä ja seminaarilaishurskas, mutta ei vaatimaton katse, joka on ominaista noille nuorille ranskalaisille ja josta lukee selvästi kuin julistuksesta: je ne sais rien; donc je suis un homme du monde .
Julius Cesarin jättiläispatsas konservaattorien palatsissa on antiikinen teos, todennäköisesti ensimäiseltä keisariajalta, mutta ei suinkaan mestariteos. Älkäämme kiinnittäkö huomiotamme siihen, että Rooman kultaisen nuorison johtajaa ei edes aavistukseltakaan voi nähdä tässä, sillä kuvanveistäjä on tahtonut esittää vanhentunutta imperaattoria, maailman yksinvaltiasta, ei nuorta patriisia. Mutta siitä puuttuu niin paljon, minkä luulimme eriämättömästi kuuluvan Cesarin olemukseen. Edessämme seisoo täysin varustettu sotapäällikkö, jonka luukovissa ukonkasvoissa ei milloinkaan ole loistanut sen neron välkähdystä, joka salamoin pirstoi Gallian ja Germanian sotajoukot, musersi Pompejuksen soturimaineen, kukisti tasavallan ja hävitti muinaisroomalaisen hyveen tähteet. Ei pilkahdustakaan siitä herttaisuudesta, joka niin vanhan kuin nuorenkin Cesarin ominaisuus valloitti vastustajan, tai siitä kauneudentunnosta, joka teki hänestä taiteilijan historioitsijain ja kaunopuhujain joukossa, tai siitä ylevämielisyydestä, joka inhimillisellä aatelilla kultasi demoonisen itsekkäisyyden. Onko tämä se mies, joka olemuksensa runoilijavoimalla teki monivuotisen vaivaloisen sotaretken ylevähenkiseksi sankarirunoksi harmaantuneille sotureille, joiden oli seurattava häntä varustusten ja sälyjen kuormaa kantaen aseidenmittelystä toiseen halki gallialaisten ja belgialaisten kaikkien maanäärien, Reinin yli Germanian metsiin, yli meren tuntemattomaan Britanniaan? Mies, joka jäsenet riutuneina irstailuista, sairaudesta ja valvomisista kulki paljainpäin auringonpaahteessa ja rankkasateessa legioonainsa edessä ja jonkun vesistön keskeyttäessä retken ui ensimäisenä yli ja sotajoukon horjuessa syöksyi taistelun tuoksinaan, otellen miehenä rivissä, sittenkuin hän sotapäällikkönä oli valmistanut kaikki voiton varalle?