Sarastus

Koulupoikaromaani
Kirj.
Vilho Helanen
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1923.
Vanha koulu…
Oli ilta. Syksyinen ilta. Olin pysähtynyt kadulle katsomaan sitä. Vanhaa koulua.
Ikkunoissa oli valoa. Silkkipaperilla verhottuja lamppuja. Punaisia. Sinisiä. Vihreitä. Soitto soi. Tanssimusiikkia. Vanhassa koulussa oli juhla.
Seisoin paikoillani kuin vangittuna. Edemmäs en malttanut astua. Etsin penkin, jolta voin nähdä valaistut ikkunat. Niihin jäin tuijottamaan. Olin joutunut lumoihin. Vanhan koulun lumoihin.

Siinä se seisoi. Vanha koulu. Mahtavana rakennusrykelmänä. Kuutamossa hohtavanvalkeana. Kasvot vasten kasvoja iäkkään ystävänsä, varjoisan puiston, kanssa. Yhteiseen syleilyynsä sulkien vanhan kirkon ja pronssisen suurmiespatsaan. Keskellä kaupunkia se seisoi. Oman arvonsa tuntevana. Rauhallisena. Kuin kaikkien niiden pahojen kielten kiusallakin, jotka kuiskuttivat, että sen paikka olisi ollut jossakin syrjemmällä, jossakin laitakaupungilla.
Vanha koulu…
Muistin: harmaa se sisältä oli. Harmaa ja yksitoikkoinen. Koristuksia vailla. Mutta elämää oli sen suojissa. Pursuavaa elämää. Puolituhatta pirteää poikaa sen seinien sisällä vuodesta vuoteen ahersi. Viisisataa villiä vekaraa siellä valmistautui elämään astumaan.