Mainio kertomus suutarimestari Siimeon Lestin syntymästä ja sankarillisesta elämästä

Hänen omakätisen runomuotoisen memoaarinsa mukaan
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.
Suutari Siimeon Lesti on mestari suuri kooltaan ei, vaan tarkoitan: suutari jumalan armosta juuri — suutari, jolla ei missään maailman nurkassa vertaa, suutari, joka voi kaikki muut suutarit tiedossa, taidossa mollata kymmenen kertaa.
Suutarimestari tämä on syntynyt saamaan ihmeitä aikaan, ihmeitä, joittenka takia häntä vois noidaksi luulla, jos uskoisi johonkin taikaan, luulla: tuo mies se on varmaan sielunsa pirulle myönyt; mutta ken sellaista uskoo, jopa on kirveensä kerrassa kivehen lyönyt.

Silloin kun Siimeon syntyi — savusaunassa tietenkin niinkuin sinä tai minä — kesäpäivät silloin loisteli lämpöisinä, ei merkkiä taivaalla mitään öin eikä päivin sinä kesänä nähty, katsoitpa länteen tai itään.
Merkkiä muuta ei ollut kuin rinnassa piltin pienen yks lestin kuva, kuva päivä päivältä yhä vain tummentuva. Suku töllisti merkkiä sitä, mut selvää ei tullut. Kuoleman merkkinä vain piti lestiä muutamat hullut.
Niinpä ei äiti tulkinnut merkkiä juuri: pojasta tästä on tuleva suutari suuri — niin hän uskoi, mutta ei virkkanut mitään, ennenkuin Siimeon kasvoi ja varttui ja kaikkien ihmeeksi saappaan tekohon heti kuin mestari tarttui.
Lapsena Siimeon yöt sekä päivät rääkyi, suu auki korvia myöten kuin eksynyt pässi hän määkyi. Hyvä ei auttanut, pahasta parku vain nousi, sama, jos sylissä kantoi tai häntä suuressa sinisessä lullassa sousi.
Kotimökkiin se ääni ei millään mahtua voinut: koko kylässä ei sitä seinää, jonka hirsistä ei olis kiljunta kaikuna soinut. Naapurit suuttuivat, sättivät kakaraa jos vaikka miksi, aavistamatta, että he poikaa kerran kumartaa saavat ja sanoa mestariksi.
Vuosia kaksi: tulipa huudosta loppu, mut pian ilmeni toinen jo harmi ja hoppu. Tuskinpa huokaista ehtivät naapurit tuosta, kun alkoi jo Siimeon kylässä kaikkien kiusana juosta.