Siperialaisten maanpakolaisten elämästä: "Metsä humisee" / Metsälegenda

Kirj.
Vladimir Korolenko
Suomentanut
Hanna Pakkala
Helsingissä,
G. W. Edlund,
1898.
Työ ei sujunut. En virittänyt tultakaan ja lyhyen, pohjoisen päivän
ulkona sammuessa usvaiseen pakkaseen, vaivuin huomaamatta ympäröivän
hiljaisuuden ja pimeyden vaikuttamaan synkkään mielentilaan. Päivän
viimeiset, himmeät säteet kimposivat pienen jurtan jäisestä ikkunasta:
joka sopesta hiipi esiin sankka pimeys, se veti mukanaan kaltot seinät,
jotka pääni yläpuolella näyttivät toisiaan lähenemistään lähenevän.
Hetken aikaa häämötti silmissäni vielä jurtan keskellä olevan ison
takan rajapiirteet. Tämä jakuuttilaisen majan ruma kotijumala näytti
ojentavan käsivarsiaan äänettömässä taistelussa pimeyttä vastaan
— — — nyt haihtuivat hämärät rajapiirteetkin — — — pimeys!
— — — kolmessa kohti näkyi vain enää himmeitä, haihtuvia,
fosforimaisesti kimaltelevia pilkkuja. Se oli jakuuttilainen jähmeä
pakkanen, joka ulkoa ikkunan jääkynttilöiden läpi surullisena jurttaan
pilkisti.
Minuutit, tunnit kulkivat ohitseni äänettömässä jonossa, ja ennenkuin
huomasinkaan oli luokseni hiipinyt se onneton hetki, jolloin ikävä
valtaa sydämen, jolloin vieras maa henkii sieluun kylmyyttään
ja pimeyttään. Kiihoittunut mielikuvitus näkee uhkaavana ja
välttämättömänä tuon mahdottoman kaukaisuuden, kaikki vuoret ja metsät
ja arot, jotka ovat asettuneet sinun ja kaiken sen välille, joka siellä
kaukana on sinulle kallista ja sinulta ijäksi kadoksissa, joka sinua
niin valtavasti luokseen vetää, ja joka tällä hetkellä melkein
silmistäsi hupenee, ja vain himmeässä kaukaisuudessa vielä kimmeltää
kuin sammuneen toivon hiljaa läpättävä liekki — — — Mutta se
tukahdutettu ja kumminkin poistumaton tuska, joka syvän syvällä sydämen
syvyydessä salaa elää, nostaa nyt tässä kuoleman hiljaisessa
hämäryydessä rohkeasti kavalan päänsä, ja kuiskaa kuuluvasti nuo
kauheat sanat: Ijäksi tänne haudattuna — — — ijäksi! — — —
Jurtan tasaiselta katolta uuninpiipun läpi kuuluva hiljainen,
mairitteleva vinkuminen herätti minut jähmetyksestäni. Se oli älykäs
ystäväni, uskollinen Serberus koirani, jota vahtipaikallaan paleli ja
kysyi mikä minun oli, kun en näin kauhealla pakkasella tulta tehnyt.