Ihmisestä ja elämästä: Kirjoitelmia

Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kirjoitelmia
Kirj.
Otava, Helsinki, 1902.
K. Malmström'in kirjapaino.
Ajattelusta. Katsomuksen ihanuudesta. Ihmisestä. Taiteesta ja siveydestä. Totuudesta. Puhe ilosta. Hautajaispuhe.
Uskon että ainoastaan totisesti ihmisellinen voi totisesti vaikuttaa ihmiseen. En ainakaan minä tiedä mistään muusta puhtaasti ihastuneeni kuin siitä, joka voimakkaasti on koskenut minua ihmisenä, ja ikäänkuin levittänyt tuntevaa ihmistäni. Olen lukenut Shakespearea väkevällä riemulla, tunnustan sentään että tämän riemuni pääasiallisin sisältö on ollut ilo niistä persoonallisista tunneväreistä, jotka saa tuntea hänen sanojensa edessä. Häntä lukiessa kasvaa ikäänkuin uudeksi syvemmäksi ihmiseksi, johon elämä tuntuu väkevämpinä selväväreisempinä liikutuksina. Nautinto onnistuneesta taideluomasta ei ole pääasia, vaan nautinto runoilijan luomiseen puhkeavasta tunteesta, johon itse sulaa, herättää mielen ihanimmaksi, on tiheämpi, syvempi, sisältöisempi ihminen Shakespearea lukiessaan, ja siitä olostaan on riemussa; nauttii siitä, että itse herää runoilijan tuntemuksessa väriseväksi ihmiseksi. Samoin sulaa Goethen runoelmiin, niissäkin herää syvätuntoisen ihmisen tuntemusmaailmaan ja elää sen tuntemukset itsessään, hänenkin runoutensa tykähtää selkeänä elettynä elämäntuntemustapana lukijaan ja vuodattaa hänen omaväreisekseen ihmiseksi, Goethekin värisyttää ihmistä syvemmäksi. Myöskin muussa taiteessa nauttii ihanimmin siinä paljastuvasta ihmisen tuntemistavasta. Tizianin teosten väkevin nautintoväre lähtee niiden kokonaishengestä, siitä taiteilijan temperamentti-ilmakehästä, josta koko teos on vuodatus, ja joka jokaisessa vetäisyssä siinä ikäänkuin hengittää itsensä ilmi, taiteilijan tuntemistapa nousee kuin huumaava exoottinen tuoksu koko teoksesta ja tekee sen ihmisellisesti eläväksi katsojalle. Samoin nauttii Böcklin'in teoksissa luovasta ja tuntevasta ihmisestä, tuntee joka piirroksessa läsnä taiteilijan koko tuntemuksessaan, ja värähtyy hänen tuntemiseensa, hänenkin taiteessaan on ihanin ja täysin nautinto tuntevan ihmisen tuntemisessa. — Niinkuin taide, niin on filosofiakin minusta ihmisen tuntemista ja ihmisestä nauttimista. En tiedä, mitkä sanat riittäisivät kuvaamaan sitä sisällistä nautinnonkyllyyttä, jota olen Platoa lukiessa tuntenut. En silloin sentään riemastunut hänen maailmankatsomuksensa rakenteesta — jätin kesken hänen Timaioksensa lukemisen —; enkä tuntenut muuta kuin kylmän ihmetyksen sekaista respektiä hänen ajatus-systeeminsä kokonaisuuden edessä, riemuni lähde oli se sisällisen katsomuksen tarkkuus, jolla hän määrittelee ihmisen ajatusliikutuksia, ja jotka määrittelyt tarkoissa ja varmasti vedetyissä piirroksissaan antavat nähdä äärettömimmästi viljeltyyn ihmismieleen. Toisissakin ajattelijoissa olen syttynyt iloon ainoastaan siinä määrässä, missä heissä on minulle paljastunut ihminen. Pascal, Spinoza, Schopenhauer ja Emerson ovat joskus koskeneet rintaani semmoisella nautintorikkaudella, että sitä tuntien riemu melkein on polttanut mieltä, mutta se on tapahtunut ainoastaan silloin, kun heidän sanansa ovat ikäänkuin puhjenneet heidän olemistuntemuksensa keskeltä, ja valaneet sen elävänä väristyksenä minuun.