Laupeuden työt

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
W. H. Riehl
Suomensi Katri S.
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.
Nuori Konrad-seppä seisoi alasimensa ääressä. Joudu, sälli, joudu, pidä tahtia! huusi hän nauraen ja heilutti kepeästi ja vapaasti aimo vasaratansa niin että säkenet sinkoelivat hänen ympärillään, valaisten hämäräisen pajan.
Sälliltä ei työ niin nopeasti sujunut, sillä hänellä oli yllään liivit ja hame — hän oli reipas talonpoikainen tyttö. Mutta eipä hänkään vasaratansa huonosti käyttänyt. Jäntevyyttä ei puuttunut neidon ruskeasta käsivarresta, vaikka se myös samalla oli pyöreä ja hienojuonteinen.
Kun hetkisen olivat reippaasti kalkutelleet, laski seppä vasaransa alasimelle, nojausi vasemmalla kyynäspäällään sen varteen ja ojensi oikean käsivartensa tytön puoleen, suuteli häntä ja — jälleen jatkettiin innolla työntekoa.
Välistä lauloivat he myöskin, vasarain mukasoitolla, jonkun kaksi-äänisen laulun; mutta useimmiten keskeyttivät he sen jo puolivälissä, kosk' eivät tienneet, olisiko hauskempi laulella vaiko puhella.
— Hei Kersti! Me molemmat, sinä ja minä, olemme nykyjään ainoat miehet näillä seuduin. Ellemme me, huolimatta Ruotsalaisista ja Kroateista, nälästä ja rutosta, olisi pesää vähin koettaneet koossa pitää, olisi se jo aikaa sitten kokonaan hajonnut!
— Niin juuri, Konrad. Sinä olet muka pormestari, minä pappi .
Ja pappinapa Kersti todellisesti olikin. Heidän varsinainen pappinsa, jota sekä ystävät että viholliset useamman kerran olivat ryöstäneet ja pahoin pidelleet, oli nimittäin sieltä paennut Hessenin maahan. Pormestari sen sijaan oli, paha kyllä, jäänyt paikoilleen. Näinä yleisen vallattomuuden aikoina, joita 30-vuotinen sota toi mukanaan, täyttivät näet virkamiehet taskujaan, kilpaa rasittaen kansaa, milloin minkin sotapuolueen nimessä, välittivät viis virastaan, ja kukin hankki itselleen oikeutta oman lakikirjansa mukaan. Mutta Kersti se hoiteli sairaita, lohdutteli surevia — hän oli todellakin nykyjään oikea pappi kylässä. Konrad taasen rohkaisi talonpoikia ja neuvoi heitä viisaisin toimiin aina kun tuli uusia sotaväen majoituksia, uusia ryöstöjä, uusia rehuja muona-tilauksia sekä elukoille että upseereille, uusia rahankiskomisia väliin suurta herraa, väliin suurta lurjusta varten. Tämmöisissä tilaisuuksissa oli nimittäin pormestarilla tapana karata kotoaan ja palata vasta, kun myrsky jälleen oli laannut.