Venetian kauppias

Kirj.
William Shakespeare
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1882.
Näytelmän henkilöt:
VENETIAN DOGI. MAROCCON PRINSSI, | Portian kosijoita. ARRAGONIN PRINSSI, | ANTONIO, Venetian kauppias. BASSANIO, hänen ystävänsä. GRATIANO, | SOLANIO, | Antonion ja Bassanion ystäviä. SALARINO, | LORENZO, Jessikan rakastaja. SHYLOCK, juutalainen. TUBAL, juutalainen, hänen ystävänsä. LANCELOT GOBBO, Shylockin palvelija. VANHA GOBBO, Lancelotin isä. SALERIO. LEONARDO, Bassanion palvelija. BALTHASAR, | Portian palvelijoita. STEPHANO, | PORTIA, nuori ja rikas neiti. NERISSA, hänen kamarineitsyensä. JESSIKA, Shylockin tytär.
Venetian senaattoreita, oikeuden virkamiehiä, vanginvartijoita, palvelijoita ja muita seuralaisia.
Tapaus osaksi Venetiassa, osaksi Belmontissa.
Venetia. Katu. (Antonio, Salarino ja Solanio tulevat.) ANTONIO. En totta tiedä, mistä tämä synkkyys. Mua vaivaa se: myös teitä, kuten kuulen. Vaan kuinka löysin, käsitin ja sain sen, Mit' ainett' on se ja mist' on sen synty, Sit' en ma vielä tiedä. Ja mun niin pöllöpääks tuo synkkyys saattaa, Ett' itseni ma töin ja tuskin tunnen. SALARINO. Mielenne valtamerill' ajelehtii, Miss' uhkein purjein kauppalaivanne, Kuin meren rikkaat porvarit ja herrat, Tai niinkuin juhlakulku vesillä, Kopeillen katsoo pientä kauppapurtta, Mi kunnioittain heitä kumartaa, Kun siivin kudotuin he ohi kiitää. SOLANIO. Jos mulla vaarankaupall' ois niin paljon, Niin suurin osa aatost' ulkomailla Mun toiveitani seurais. Ruohoj' yhä Repisin, tuulta tiedustellen; tokeet, Satamat, sillat kartalt' etsisin, Ja joka esine, mi laivoilleni Vois vaaraa tuottaa, sais mun varmaan synkäks. SALARINO. Mun henkeni, kun keittoani jäähdän, Minuhun kuumeen lietsois, astellessa, Min tuhon myrsky merell' aikaan saapi. Jos tiimalasin hiekkaa katseleisin, Näkisin särkkiä ja lantait' oiti, Ja rikkaan Antin, kansi sannass' aivan, Pää kylkiluiden alla, haudallensa Suut' antamassa. Kirkkohon jos saisin Ja näkisin sen pyhät kiviholvit, Het' enkö salaluotoj' aatteleis, Jotk' uljaan laivan kylkehen vaan koskein, Sen kaikki höysteet kylväis virtahan, Ja laineen kuohut silkilläni peittäis, Ja lyhyeen, nyt niin ja niin suur' arvo, Ja huomenna ei mitään? Saattaisinko Tuot' aatella ja aattelematt' olla, Ett' tapaus moinen saattaisi mun synkäks? Siis vait! Antonio, tiedän sen, on synkkä Siit', että aattelee hän kauppojansa. ANTONIO. Vakuutan, en. Siit' onneani kiitän, Ett' yhden paikan, yhden laivan turviss' Ei ole tavarani; eikä riipu Tän vuoden onnest' yksin kaikki varat: Siis kauppani ei mua synkäks saata. SALARINO. Siis rakastunut? ANTONIO. Hyi! SALARINO. Ei sitäkään? No, senvuoks sitten synkkä kai, ett' ette Iloinen ole; paremp' oisi nauraa, Hypellä, sanoa, ett' oletten te Iloinen siit', ett' ette ole synkkä. Kakspäisen Janon kautta! luonto luopi Ihmeellisiä veitikoita joskus: Ken silmill' yhä tirrittää ja nauraa Kuin papukaija säkkipilliä, Ja toisen taas niin muikea on muoto, Ett' ei hän naurain hampaitaankaan näytä, Vaikk' ilveen vannois naurettavaks Nestor. (Bassanio, Lorenzo ja Gratiano tulevat.) SOLANIO. Bassanio tuoss' on, jalo lankonne, Lorenzo ja Gratiano; hyvästi! Parempaan seuraan jätämme nyt teidät. SALARINO. Olisin viipynyt, ett' oisin saanut Teit' iloiseks, vaan paremp' ehti väliin. ANTONIO. Ma suurest' arvoanne kunnioitan. Teit', arvaan, omat toimenne nyt kutsuu, Ja tilaa käytätten, pois päästäksenne. SALARINO. Huomenta, hyvät herrat. BASSANIO. No, herrat hyvät, milloin saamme nauraa? Nyt harvoin teitä näkee; se ei oikein. SALARINO. Kun aika myöntää, saatte meistä vieraat. (Salarino ja Solanio lähtevät.) LORENZO. Nyt kun Antonion löysitten, Bassanio, Me teidät jätämme; mut muistakaatte. Miss' oli määrä puolis-aikaan olla. BASSANIO. Minuhun luottakaa. GRATIANO. Signor Antonio, synkkä teill' on muoto; Panette mailmahan liian arvon: Ken liiaks sitä murhehtii, sen hukkaa. Mut ihmeest' oletten te muuttunut. ANTONIO. Mailmaa mulle mailm' on, Gratiano, Näkymö, joss' on osa jokaisella, Ja mun on synkkä. GRATIANO. Narrin osa mulle! Iloiten, naurain sitten kurtut tulkoot, Ja viinist' ennen maksa kuumaks käyköön Kuin sydän kylmäks tuskan voihkinasta. Miks miesi, joll' on veri lämmin, istuis Kuin vaarin alabasterinen kuva? Ja nukkuis valvoen, ja keltataudin Harmista saisi? Antonio, kuules, Sua rakastan, ja rakkaus nyt puhuu: On ihmisiä, joiden kasvot aina, Kuin kuljuvesi, limpipeittees' on, Ja jotk' on itsepäisest' aina vaiti, Aikeessa sitten saada arvoisan Ja syvämietteisen ja viisaan nimen, Kuin lausuisivat: täss' on oraakkeli; Kun minä avaan suuni, älä hiisku! Oi, Antonio, tunnen niitä, jotk' on Vaan senvuoks viisaan maineessa, ett'eivät Niin mitään puhu, sillä jos he puhuis, Kirotuks varmaan joutuis kuulija, Kun sanois veljellensä: sinä tyhmä. Ma tästä puhun toiste enemmän; Mut synkkämielen syötill' älkää käykö Tuon narrin-nuoliaan, tuon kuoren pyyntöön. Lorenzo, tule! — Hyvästi siks aikaa. Ma saarnan päätän jälkeen puolisen. LORENZO. Niin, jätämme siis puoliseksi teidät. Ma lienen noita mykkä-viisaita, Kun puhua Gratianolt' en saa koskaan. GRATIANO. Tee mulle seuraa kaksi vuotta vielä, Niin oman kieles äänt' et enää tunne. ANTONIO. Hyvästi! Rupattaa kyll' osaan minä. GRATIANO. No, kiitos! sillä vait'olo ei kaunistakaan muuta Kuin kuivaa lehmänkieltä sekä neitseellistä suuta. (Gratiano ja Lorenzo lähtevät.) ANTONIO. Oliko tuo nyt jotakin?