Diderot

Kirj.
Yrjö Hirn
Suomensi
J. V. Lehtonen
Merkkimiehiä elämänkertasarja
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.
Se elämä, jota tämä kirja on kuvaileva, ei ole rikas suurista, seikkailumaisista tapauksista. Jos tahtoisi käyttää pelkkää luettelevaa esitystapaa, niin voisi mahduttaa sen tärkeimmät vaiheet muutamiin lyhyihin lauseihin:
Diderot, Denis, ajattelija ja kirjailija, syntyi Langres'issa v. 1713, toimitti tietosanakirjan, kirjoitti joitakuita teatterikappaleita ja romaaneja, hoiti muutamina vuosikymmeninä taidearvostelua Grimmhn Correspondance litteraire'issä, käänsi eräitä filosofisia tutkimuksia ja sepitti niitä itsekin, teki matkan Venäjälle ja kuoli 71 vanhana v. 1784.
Tämä kuulostaa varsin vähän houkuttelevalta alastomassa asiallisuudessaan, eikä se muutu isosti viehättävämmäksi, vaikka siihen puuttuisi perinpohjaisemminkin. Vain selostamalla laveammin Diderot'n julkaisemia teoksia voidaan hänen elämänsä kulkuunkin saada enemmän mielenkiintoa. Seuraavassa puhutaankin sentähden paljon enemmän kirjoista kuin elämästä sanan tavallisessa ulkonaisessa merkityksessä. Mutta joka tapauksessa on välttämätöntä, jos mieli antaa täydellinen käsitys Diderot'n personallisuudesta, aluksi mainita yhtä ja toista myös hänen elämänsä esikirjallisesta kaudesta, s.o. siitä ajasta, jolloin hänen vaiheensa eivät vielä olleet eroittamattomasti liittyneet hänen kirjoitustensa historiaan.
Tiedoista, joita voidaan poimia hänen omista teoksistaan ja hänen ystäväinsä ja omaistensa ilmoituksista, on sentähden sommiteltava lyhyt selostus hänen nuoruutensa tapauksista ja olosuhteista, jotka tekivät hänestä kirjailijan.
Diderot polveutui käsityöläissuvusta, mutta tämä suku oli kunnollaan, ja ahkeruudellaan hankkinut itselleen arvossapidetyn aseman paikkakunnan porvariston keskuudessa. Jo 200 vuotta kerrottiin Diderot'n esi-isien olleen veitsiseppinä Langreshssa, ja riippuiko se sitten vanhempien sukupolvien perinnöstä vaiko omasta uurastuksesta, niin näyttää Denis Diderot'n isä olleen varsin varakas veitsiseppä. Hänen kotinsa, väittää poika, oli aina avoinna apua etsiville, eikä köyhän tarvinnut milloinkaan poistua hänen luotaan ilman lahjaa, eikä ystävän ilman hyvää neuvoa. Tuossa pienessä maaseutukaupungissa kunnioittivat häntä ylhäiset ja alhaiset, ja hänen omassa kodissaan kohdeltiin häntä sillä perheenpäälle kuuluvalla arvonannolla, joka vielä meidän päivinämmekin elää ranskalaisessa keskiluokassa melkeinpä vanhatestamentillisena hyveenä. Siitä porvarillisesta vanhempain ja lasten suhteissa vallitsevasta sydämellisyydestä, jota 18. vuosisadan keskivaiheilla niin usein kuvattiin kirjallisuudessa, teatterissa ja kuvaamataiteissa, siitä oli Diderot saanut personallista kokemusta kasvuvuosinaan. Ehkäpä tästä syystä puolustikin hän — niinkuin pian tulemme näkemään — täysi-ikäisenä niin suurella lämmöllä Richardsonin romaanien sekä Chardin'in ja Greuze'in taulujen porvarillista sävyä. Omat muistot sulivat taiteesta saatuihin vaikutelmiin, ja taidevaikutelmat loivat vuorostaan loistetta lapsuuden aikaan. Niinpä onkin kuin näkisi edessään jonkun Greuzehn taulun, kun lukee hänen kuvaustaan siitä, kuinka hänen kotonaan koko perhe kerääntyy talvi-illoin takkavalkean ääreen, sen nojatuolin ympärille, mihin isä oli asettunut kertoakseen jälleen yhden noita opettavia tarinoitaan, joita hän osaa niin mainiosti esittää. Hän kallistaa päänsä korkeata selustaa vasten ja hänen kasvoillaan asuu tyyni ja kirkas ilme. Ennenkuin alotan , sanoo hän Annette-tyttärelleen, suoristahan hieman pielustani, joka on vajonnut liian alas, ja sinä, Denis, kiskaise tiukempaan yönuttuni liepeet, sillä tuli polttaa jalkojani.