Meri kertoo —

Kirj.
Yrjö Rauanheimo
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö 1926.
Pasaadituulessa. Elias, kokki. Kaksi kapinayritystä. Mooses, laivasika. Sinisen järven talo. Katkeria muistoja. Mabel. James E. Coxin haaksirikko. Kuolema tai rähänauru .
Nojaan skanssin ovea vasten ja koetan unisilla silmilläni laskea, kuinka monta pyöriäistä on laivan vasemmalla laidalla. Niitä on kymmenen, ei, kaksikymmentä. Turhaa työtä tämä laskeminen, sillä koko pyöriäisparvi näyttää pitkältä merikäärmeeltä, joka aamuhämärän fantastisessa valossa muodostuu peloittavaksi, kiiltäväksi ja kuohuvaksi juovaksi. Mahdotonta on niiden lukumäärää edes arvata, sillä kuka tietää, mille kuuluu mikin pyrstö ja pää. Pyöriäisparvi kuohuttaa veden vaahdoksi, josta eroittuu mustankiiltävä pää, siitä noin viiden metrin päässä iloisesti sätkyttelevä pyrstö — mutta eihän pyöriäinen niin pitkä ole? Haukottelen ja ummistan silmäni.
Ei minua oikeastaan nukutakaan, sillä unta on tarjolla kylliksi, muuten vain tämä suloinen lämmin tuo onnellisen haukotuksen huulille.
Toinen haukotus saa silmät jälleen auki. Ne harhailevat laiskana merellä, kimpoavat sen harmaasta pinnasta takaisin parraspuuhun ja lopuksi kipuavat askel askelelta ylös purjeisiin. Purjeet ovat harmaata massaa, joka omituisesti värisee ikäänkuin innoissaan hyvästä tuulesta ja suopeasta säästä. Lopuksi päätyy katse etumaston huippupurjeeseen ja laiska ruumis saa epämiellyttävän sysäyksen. Siellä ylhäällä on jotakin vinossa. Huippupurjeen mastorenkaista on kaksi lupsahtanut kuin väsyneinä toistensa päälle ja vetävät nyt purjetta ryppyyn. Paras on mennä sinne ylös, ennenkuin perämies lähettää, matka sinne kuitenkin tulee.
Kiipeäminen virkistyttää tylsistynyttä mieltä, jalat kapsuttavat iloisina märssykoriin ja sieltä edelleen pikkusormen paksuisia ylävantteja pitkin huippupurjeen asumasijoille. Äkäinen potku renkaisiin ja purje saa taas kauniin pyöreän muotonsa. Se pullistuu ylpeänä ja minä laskeudun tyytyväisenä alas märssykoriin. Jään sinne haukottelemaan, sillä pasaadeissa ei kiireellä ole sijaa. Sellaista toimintamuotoa ei tunneta siellä, missä tuuli kuljettaa laivaa tasaisesti ja varmasti eteenpäin kuin hiili höyrylaivaa. Suljen silmäni, puristan jalkani lujasti vanttien ympärille ja taidan torkahtaa. Täällä ylhäällä on suloista olla. Keinuminen, merimiehen ainainen kehdonkeinutus, tuntuu täällä ylhäällä paljon voimakkaammin, näköala avartuu aukeaksi, rannattomaksi ulapaksi, jonka tasaisesti taivaanrantaa leikkaava rajaviiva rauhoittaa silmää. Hämärä haihtuu nopeasti, taivas tulee ensin vaaleansiniseksi, sitten tummenee sen väri ja…