Tähtien turvatit 3: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta
Kirj.
Suomentanut
Th. Hahnsson
Helsingissä, G. W. Edlund, 1890.
Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.
1. Ennen taistelua. 2. Taistelu Jankovitsin luona. 3. Taistelukenttä. 4. Sotalemmikki ja sotasairaala. 5. Sydän ja valtiotaito. 6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius. 7. Toinen ja kolmas turvatti. 8. Leikinlaskua ja silkkinauha. 9. Jalopeurain kohtaus. 10. Ruben Zevin lähettiläs. 11. Sanomia itämaille. 12. Orjan orjatar. 13. Westfalin rauha. 14. Voitonriemuinen Parnassos. 15. Suosikit. 16. Äiti ja tytär. 17. Uhkaavia enteitä. 18. Kaarle Kustaa Olannissa. 19. Tähti ja turvatit. 20. Suuri käsky. 21. Stambul Sarai. 22. Kolmannella porras-astimella. 23. Messias. 24. Tähtien hetki. 25. Sulttaanin hat-i-scherif. 26. Verraton. 27. Uusi elämä.
1. Ennen taistelua.
Hakkaa hänet palasiksi, siinä kun hän makaa likistettynä hiirenloukossa!
Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasti. Niin paljo verta, niin monta kyyneltä, eikä vieläkään kylliksi! Joskus pidätti hän ratsuaan, välistä yhden, toisinaan kahdenkin kaupungin edustalla, katseli ivallisella hymyilyllä valtioviisaitten temppuja, kun koettivat kavaluudella toisiansa voittaa ja jatkoi jälleen hurjaa jahtiansa. Yhä säälimättömämpinä tallasivat hevosenkaviot entisen vaurastuksen ja ihmis-onnen tähteitä. Ratsastaja oli viskannut pois ensimmäisen valepukunsa; munkinkaapu ei enään verhonnut hänen rämisevää luurankoansa, raamattu ei enään ollut hänen ylistettynä kilpenänsä. Hän ratsasti kenttien ja kaupunkien yli koko hirvittävässä alastomuudessaan, irvistäen verenjanosta ja saaliinhimosta, kurkottaen häpeämättä ahnaita käsiänsä sinne, mistä suinkin vielä toivoi saalista saavansa.
Tässä uskonnonsodassa, josta oli tullut ryövärisota, sykähteli vielä siellä täällä ihmis-sydämmiä, jotka saattoivat verta vuotaa kaiken tämän surun ja kurjuuden tähden. Kustaa II Aadolfin etevin oppilas, Lennart Torstenson, seurasi mestariansa myöskin siinä, että hän, ollen itse puhdas, koetti hillitä sotilaittensa verenhimoa, niin kauan kuin mahdollista oli. Mutta se ei enään ollut mahdollista. Sota kävi raaemmaksi vuosi vuodelta; oma puute, viha ja kosto, ainainen uhkapeli elämästä ja onnesta sammutti vihdoin kaikki ihmiselliset tunteet. Kun sotamies lähti sotaan, oli hän sanonut jäähyväiset rauhan tavoille, rauhan työlle, sille kunnioitukselle, jonka rauha soi toisen oikeudelle. Miksikä hän olisi säälinyt? Ei häntäkään kukaan säälinyt. Miksikä hän olisi työtä tehnyt? Työn hedelmähän oli ensimmäisen ottajan saalis. Miksikä hän olisi säästänyt? Huomenna piti hänen kuoleman. Ne, jotka vielä säilyttivät juurtunutta velvollisuuden- ja isänmaanrakkautta, seurasivat lippuansa, eivätkä kysyneet, ketä he löivät ja missä he hävittivät, kun se vain oli vihollinen, jonka tuli kaatua heidän voitoksensa ja varustaa heitä saaliillansa. Ne, jotka olivat unhottaneet, että heillä koskaan oli ollut oma maatilkka tahi rakas koti, — ja sellaisia oli tuhansittain tuossa hävitetyssä Saksassa tahi etäisessä, leivättömässä Skotlannissa, — myivät itsensä enimmän tarjoavalle tahi sille, joka tappion perästä tarjosi heille uusia voiton ja ryöstön toiveita.