Murrosaikana

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Suom. Tyyne H.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1902.
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.
Pari vuotta oli kulunut vuoden 1863—64 Tanskalle onnettomasta sodasta. Silloin kolmannen joulupäivän aamuna tapahtui Rörbyssä jotakin ennen kuulumatonta. Outo, kirjavapukuinen mies, herra voimistelun ja tanssin opettaja Sundström Tukholmasta , niinkuin hän itse sanoi, kunnioitti kylää läsnäolollansa. Ylevän arvokkaana hän astua tepasteli kadulla — mutkikkaalla, surkeannäköisellä kylänkatupahasella, jota ainoastaan välttämättömyyden pakosta sopii mainita asian yhteydessä. Vanha, isokukkainen aamutakki, jonka etupuolella ja hihoissa oli kiiltäviä rasvatahroja ja jonka saumoista ja reijistä tirkisteli uteliaita puuvillatyppyjä, peitti hänen solakkaa, kaikin puolin moitteetonta vartaloansa. Alkuaan musta samettilakki suunnattoman suurine tupsuineen oli hieman kallellaan oikealle, ikäänkuin se olisi tahtonut kurkistaa jalkoja, jotka vuorotellen mitä siroimmin siirtelivät kulunutta plyysitohveliparia eteenpäin alimmissa ilmakerroksissa. Keveitä, sinertäviä savukiemuroita kohosi pitkästä ruokopiipusta ja leijaili hänen jäljessänsä tyynessä, kuulakassa pakkas-ilmassa. Oli luonnollista, että kylän nuorin sukupolvi oli liikkeellä ja seurasi ihmeellistä aamutakkia kunnioitusta osoittavan matkan päässä. Melkein joka ovella ja portilla oli poikia ja tyttöjä kurkistelemassa ja ikkunaruutujen läpi näkyi vanhojen vaimojen ryppyisiä naamoja. Sanomattakin arvaa, että kylän joka sopessa lausuttiin mitä erilaisimpia arveluja siitä, mitä tämä uusi ilmiö ennustaisi.
Hyvin luultavaa on, että uutiset ääniaaltojen lailla leviävät ilman kautta; ainakin tiedettiin jo puolen tunnin kuluttua kylässä aamutakin omistaja tanssinopettajaksi, joka edellisenä iltana oli tullut kylään ja sijoittautunut majataloon. Vieläkin tiedettiin, että hän aikoi antaa oppijakson, missä pitäjän tanssihaluinen nuoriso huokeasta maksusta saisi ohjausta tanssitaiteessa. Herra Sundström ei koskaan käyttänyt kirjallista ilmoitustapaa. Kylään saavuttuaan hän vaan pari kertaa näyttäytyi kirjavassa puvussaan kadulla — ja heti valtasi uteliaisuus ja ihmettely jokaisen, samalla kuin kaikki tanssihaluiset jalat alkoivat tahdin mukaan liikahdella. Rörbyssä oli jännitys tavallista suurempi, sillä tämä kunnon kylä ei vielä koskaan ollut saanut osakseen sitä onnea, että olisi nähnyt tanssinopettajan pensas- ja kiviaitojensa sisäpuolella. Pidoissa — tanssiaisten nimikin oli Rörbyssä tuntematon — puotettiin niin hyvin kuin taidettiin jenkkaa, valssia, kaksi-, kolmi- ja nelivuoroa, sydänparia, juutalaista ja muita vanhanaikuisia tansseja. Siinä poljettiin lattiaa niin, että karsta katosta karisi, hypähdeltiin ilmassa ja paukutettiin kengän korkoja vastakkain. Ja hauskaa oli ja sydämmestä se lähti — siinä määrin tietysti kuin olosuhteet milloinkin myönsivät. Mutta tänä kolmannen joulupäivän aamuna tunsi kylän nuoriso katumoikseen, että se oli jäänyt takapajulle kaikessa, mitä voi kutsua edistykseksi tanssitaiteen alalla. Muualla maailmassa tanssittiin franseessia, fransieeta, asampleeta ja paljon muuta hienoa, Rörbyssä vaan jenkkaa, ja juutalaista — miten naurettavaa! Nyt ennusti kuitenkin isokukkainen aamutakki sivistyksen auringon nousua kylälle.