Hauskoja hetkiä

by Á. Berczik

KAHDEN TULEN VÄLILLÄ.

Muutamia päiviä on jo sanomalehdissä kiertänyt huhuja ministerimuutoksesta. Eräs salkku saa uuden isännän, koska vapaamielinen puolue on suuresti suuttunut nykyiseen ministeriin. On mahdotonta häntä enää kannattaa. Kulunkiarviokeskustelun aikana hän oli esiintynyt niin, että menetti kaiken luottamuksen.

Ja jos siitä oli vilkas ajatustenvaihto valtiopäiväin käytävissä ja klubissa, niin mitä sitte ministeriössä! Meneekö "hän" ja kuka tulee hänen sijaansa? Sitä tahtoisi tietää pieni ja suuri virkamieskunnassa.

Ministerineuvos Alfons Szecsödyn toimistossakin siitä keskustellaan. Tämä toimisto on merkillinen paikka. Siellä voi saada paraimpia sikareja, parainta luumuviinaa ja tuoreimpia juoruja, jonka vuoksi on hyvin käsitettävissä se virallinen into, millä tässä hauskassa toimistossa kävivät neuvokset, sihteerit ja jotkut semmoiset koncipistitkin, joita herra ministerineuvos suvaitsi kutsua pienelle — "pakinalle".

Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä pidetään siellä säännöllisesti kokouksia, joissa virtaa luumuviina ja sujuu pakina ministeriötä koskevista ja koskemattomista asioista, viimeisestä premieeristä, odotettavista nimityksistä, jonkun virkaveljen hairahduksesta (hyvin suosittu puheenaine!), uusimmasta avioerojutusta, kaikki höystetty ahkerasti kokoon kerätyillä pienillä skandaalijutuilla. Kieltämätöntä on, että nämät tunnit kaikille osanottajille olivat virkatunneista hauskimmat. Vähemmän hauskoja ne tietysti olivat niille asiallisille, jotka näitten "pakinain" aikana kärsimättömyydellä vartoivat herra ministerineuvoksen etuhuoneessa ja pöyhkeältä vahtimestarilta saivat sen tiedon, että siellä sisällä pidetään neuvottelua. Se heistä, joka oli hienommalla haistimella varustettu, saattoi neuvottelujen perästä huomata väkevää luumuviinanhajua herra ministerineuvoksen huoneessa, vaikkei ministeriön eikä esittelijän toimialaan kuulunut väkijuoma.

— Tuleeko todellakin Csetnekistä uusi esimiehemme? — kysyi muuan koncipisti, joka, ollen kamariherra, sen perusteella oli päässyt "neuvotteluun" osalliseksi.

— Tiedän sen varmaan — vastasi eräs osastoneuvos. — Minulla on tuttavuuksia, se tietäkää, ja jokaisen henkilömuutoksen minä voin ennustaa neljäkolmatta tuntia aikaisemmin kuin kukaan muu.

Csetneki joutui sitte päiväjärjestykseen ja otettiin kaikenpuolisen arvostelun alaiseksi. Useammat tunsivat hänet mieskohtaisesti, toiset olivat kuulleet hänestä paljon kaikenlaista, mutta kaiken ytimenä oli se, että hän oli "vastenmielinen" mies.

— Ylpeä ja ilman arvoa — kuuluu mukavasta nojatuolista, jossa muuan isomahainen herra venyy.

— Jospa hän vain sitä olisi, mutta hänellä on muuan päähänpisto, mikä monelle teistä, jossa vanhuuden enteet ovat huomattavissa, voipi tuottaa ikäviä seurauksia — lausuu siihen asian tietävinään oleva osastoneuvos jonkinlaisella vahingonilolla.

— Lázár, tämä tarkoittaa sinua! — nauroi eräs ministerineuvos.

— Mitenkä ja mihin nähden se saattaisi minua tarkoittaa? — änkytti
Lázáriksi nimitetty henkilö.

— Etkö kuullut mitä hän sanoi vanhuuden enteistä?

— Minussa ei huomaa mitään vanhenemisen merkkejä. Tunnen itseni sangen elinvoimaiseksi, varsinkin virkatoimiin nähden, — vastasi Lázár, mutta hänen kasvojensa väri sillä välin melkoisesti kalpeni.

— Kuuletteko hänen tunnussanansa? Virkatoimiin nähden! Lazi virkansa hyväksi kykenee kaikkiin, vieläpä siihenkin, että nuorentuu! — ilkastelee kamariherra-koncipisti, seuran vanhempien ja nuorempien jäsenten nauraa hohottaessa.

Sillä tämän seuran laskemien sukkeluuksien esineenä oli aina Lázár. Lázár Kovács, osastoneuvos, vanhan järjestelmän jäännös, joka aloitti palveluksensa jo ennen perustuslaillista aikakautta, "saksalaisessa maailmassa", ja sen johdosta suuresti erosi uusista virkamiehistä. Hän oli vielä pelokkaan, varovan, turhantarkan virkavaltaisuuden edustaja, joka tikapuitten alimmalta astuimelta kovin työläästi ja hitaasti, ilman protektsioonia, ainoastaan ankaralla työllään on noussut ylöspäin ja siten paljoa paremmin osaa kunnioittaa asemataan kuin nykyinen sukupolvi, joka joko valtiopäiviltä tipahtaa heti korkeihin virkoihin taikka, vaikkapa alkaakin alhaalta, protektsioonin, tungettelun ja muunlaisten edistyskeinojen avulla niin nopeasti liikkuu eteenpäin, että vanhaa "beamteria" rupee huimaamaan. Hänen aikanaan, ennen kuusikymmentä-lukua ja sen kuluessa, mitä tulevaisuuden toiveita silloin virkamiehillä oli? Millaiseksi on siitä asti virkavalta Unkarissa kehittynyt? Mimmoisia virkaylennyksiä saakaan nyt nähdä! Ennen aikaan vanhenivat virkamiehet maaherraviraston koncipisteina ja se, joka kansliasihteerinä voi vetäytyä lepoon, saattoi jo kerskata kauniista edistyksestä. Sen sijaan jos nyt joku on pysynyt alallaan neljä-viisi vuotta jossakin virassa, hän jo myllertää maat ja taivaat päästäksensä ylenemään. Ennen ei uskallettu mukistakaan, kannettiin iestä hiljalleen ja oltiin vaiti, sillä silloin oli vielä auktoriteettia olemassa ja jos kansliapäällikön apulainen tahi maaherraviraston varaesimies rypisti otsaansa, palautui höllentynyt kuri.

Näissä traditsiooneissa, tämmöisessä koulussa kasvoi Lázár Kovács; näitä vanhanaikaisia mielipiteitä vetivät sitten esiin uudet, käyttääkseen niitä leikintekoon. Ei ketään ollut helpompi pelästyttää kuin Lázária, joka aina pelkäsi että hänet pannaan pensioonille tahi ainakin sivuutetaan. Hän oli kuitenkin vanhin osastoneuvos, ensi vakanssissa hän ylennetään ministerineuvokseksi — tietysti sillä edellytyksellä, että noudatetaan vuorojärjestystä eikä lykätä parlamentista hänen eteensä mitään "einschub'ia". Kaikissa tapauksissa, hänellä on toiveita ylenemiseen. Tämän tietävät hyvin virkaveljet ja pistelevät häntä siitä. Oi, nuot uudet eivät kunnioita ketään … varsinkin koncipisti-kamariherra hioo aina kieltään hänelle. Eikä hän uskalla puolustaa itseään, vaan kärsii pistelyt, ja jota terävämmät nämät ovat, sitä enemmän hän yrittää niille nauraa, jotta kaikki katsottaisiin leikiksi.

— Turhaan sinä nuorennut, Lazikani, virkatoimiin nähden; sinua odottaa pensiooni — ilkkui koncipisti.

— Pensiooni? — nauroi Kovács, ei ilman ponnistuksetta.

— Niinpä niin, pensiooni! — säestivät toiselta taholta useammat, jotka huomasivat että tässä taas tulee pieni jupakka huolestuneen ja pelonalaisen osastoneuvoksen kanssa, joka jokaisen ministeripulan aikana vapisi kuin haavanlehti.

— Jo monta kertaa olette minun peloittaneet, mutta vielä en ole pensioonille pantu — koetti hän leppeästi puolustaa itseään hyökkääjiä vastaan.

— Se vaan, Lazikani, että tuuli ei koskaan vielä ole niin puhaltanut vanhoja vastaan kuin nykyään. Csetneki itsekin on nuori mies eikä voi sietää vanhoja ihmisiä viroissa. Hänen periaatteensa on se, että väistykööt he syrjään ja antakoot sijaa nuorille voimille!

— Hm! mutta sanotaanhan: hyvä on vanhus talossa — intti Kovács, joka kaikin tavoin yritti peitellä pelästystään.

Turhaan! — koko seura huomasi jo, että tuo kelpo ukko taas meni ansaan ja ilman mitään sopimustakaan jatkui pilanteko heti itsestään. Ilkastelu on vain silloin jonkin arvoinen, kun se on täydellinen.

Ensimmäinen, joka käsitti mitä asema vaati ja riensi koncipisti-kamariherralle avuksi, oli asiantuntija osastoneuvos.

— Ystävämme Hugo (se oli koncipistin ristinimi) on oikeassa. Csetneki käy toisinaan vanhempaa sisartani tervehtimässä ja äskettäin hän tälle mainitsi, että hänelle kelpaa vain nuoret työvoimat.

Tämä tieto vakuutettiin joka taholta oikeaksi. Muutkin olivat kuulleet tulevan ministerin armottomista aikeista.

Vahtimestari astui sisään ja ilmoitti, että ministeri kutsuu kunnianarvoisaa herra Szecsödyä, jonka johdosta neuvottelu lopetettiin ja ministerineuvos, suuri mytty asiakirjoja kainalossaan ja erinomaisen arvokkaan näköisenä, astui etuhuoneen lävitse, ilmoittaen siinä odottaville asianosaisille surkuttelunsa, että hänen täytyy rientää hänen ylhäisyytensä luo eikä siten enää tänään voi ottaa vastaan. Tehkööt hyvin ja vaivatkoot itsensä tänne huomenna.

— Eikö huomenna taas ole neuvottelua, armollinen herra? — kysyi vähäisen epähienolla äänellä joku asianosainen, jossa neuvottelusta poistuvat punehtuneet ja naureskelevat virkamiehet olivat herättäneet epäluuloa.

— Tuskin, tuskin — vastasi armollinen herra kiireesti ja katosi.

Mutta vahtimestari avasi ikkunan ja tuuletti huonetta puolen tunnin ajaksi — neuvottelun jälkeen.

Se muodonmuutos, joka Kovácsissa edellä kerrotun neuvottelun jälkeen parin päivän kuluttua tapahtui, herätti yleistä huomiota ministeriössä ja antoi aihetta hupaisimpiin kuiskutuksiin. Koncipisti-kamariherra oli pakahtua naurusta ja hänen hämäyksistään ei tahtonut loppua tulla.

— Oi, oi! Lazikani, sinähän olet muuttanut karvasi, sinustapa on tullut täydellinen keikari! Tuo lyhyt takki, sopiiko se sinun iällesi ja asemallesi? Eikö vanha silinterisi olisi kelvannut vielä tänä vuonna, miksi ostit uuden muodinmukaisen? Ja mitä kaulahuiviisi tulee, niin se jo apulaiskoncipististakin olisi liian räikeä.

Mutta vaatetuksessa tapahtuneet vaihdokset eivät kumminkaan olleet niin suuret kuin se muutos, jonka alaiseksi Kovács itse oli joutunut.

Että niin nuorekkaasen pukuun tarvitaan nuoret kasvotkin ja nuoriin kasvoihin taas notkeat liikkeet, se oli Kovácsille heti selvä. Ja sen johdosta harmaitten viiksien sijasta ennen pitkää tarkoituksenmukaisen voiteen avulla sysimustaksi muuttunut parta koristi hänen huuliaan, joiden tavaton puna herätti epäilyä ihomaalin käyttämisestä. Ja kun viikset olivat mustat, niin tietysti ei poskipartakaan saattanut jäädä harmahtavaksi. Mutta sen värjääminen kysyisi paljon työtä. Tänne siis, parturi, saata se veitselläsi katoamaan! Kasvot siitä varmaankin nuorentuvat, kuu ei se niitä varjosta. Nyt on enää vain tuo tunnettu kaljupäisyys jollakin tavoin autettava, mutta ei sekään kysynyt suurta työtä. Lázár muutenkin jo aikoja sitten on valittanut vetoa virastohuoneissa, josta hän on saanut kärsiä säännöllistä hammas-, pään- ja muuta särkyä. Jos hän vetää tämän syyksi, ei kukaan saata kummastella, että hän vaatimattomalla valetukalla yrittää suojella itseään ilmavirran vahingollisuudelta.

Sellainen hänen entisen olemuksensa perinpohjainen uudistus herätti huomiota ei ainoastaan virastossa, vaan kotonakin, hänen armonsa neuvoksettaren luona.

Lázár tunsi olevansa velvollinen antamaan aviovaimolleen selityksen asiasta.

— Sinä kummastelet, kultani, eikö totta, mikä minusta on tullut. Hja! Ministerimuutos! Saamme uuden ministerin, nuoren tarmokkaan, jolle vanhat eivät kelpaa. Hän etsii nuoria työvoimia … vanhoja uhkaa pensioonille-pano… Ymmärrätkö, pensioonille-pano? Mikä isku se olisi meille, joiden täytyy elää vain virastani… Emme voisikaan elää arvomme mukaisesti muualla kuin linnassa… Ja sinne ylös sinä et kernaasti muuttaisi.

— En tosiaankaan — vastasi Milka. — Pestissä olen elänyt, Pestissä tahdon kuoliakin, Budaan en mene!

Lázár syleili puolisoaan hellästi, mikä jo pitkään aikaan ei ole kuulunut talon tapoihin.

— Emme menekään, sillä, saakeli soikoon, minä olen vielä kaukana pensioonista.

Ja sen jälkeen pikaisilla, keveillä askelilla käyskennellen edestakaisin, pullistaen rintaansa, keikutellen päätään, huitoen molempia käsiään hän jatkoi:

— Laittakaamme niin, ettei ministeri huomaakaan vanhaksi! Katsoppas nyt, Milkaseni, sopiiko miestä, joka näin käy — näin katsoo — näin käyttäytyy, lukea vanhojen joukkoon?

Ja painaen innokkaan suutelon Milkan poskelle, mikä niinikään oli kovin harvinainen herkku tässä vanhentuneessa taloudessa, hän ketterin askelin riensi ulos huoneesta, alas käytävästä, pois talosta, pitkin katua, ja vaikka tuo ketteryys häntä johonkin määrin väsytti, kulki hän samalla ketteryydellä aina virastoonsa asti.

Kun sitten uusi ministeri ryhtyi virkatoimeensa ja hänen alaisensa virkamiehet valtiosihteerin johtamina kävivät hänen luonaan kunniaterveisillä, niin hänen ylhäisyytensä, vastatessaan valtiosihteerin tervehdyspuheesen, erityisellä painolla huomautti odottavansa jokaiselta harrasta, "väsymätöntä" ahkeruutta ja työteliäisyyttä. (Yleistä hyväksymystä.) Puheensa jälkeen hän astui ensimmäisessä rivissä seisovien ylempien virkamiesten luo, pudisti heidän kättään ja vaihtoi pari sanaa heidän kanssaan. Kovácsista. tuntui kuin hänen terävät, urkkivat silmänsä olisivat tahtoneet jokaisesta saada ilmi, paljonko heissä vielä oli työkykyä ja väsymätöntä voimaa, Vanhojen ja isopäisten joukosta kai Lázár Kovács teki häneen hauskimman, elähyttävimmän ja joustavimman fyysillisen vaikutuksen, tämä kun rintansa pullistuksella, kasvojensa hymyilyllä ja jäsentensä heilutuksella herätti yleistä huomiota ja hupaisuutta.

Ainakin Kovács itse oli tyytyväinen tuohon vaikutukseen ja kertoi siitä innostuksella kotona epäilevälle puolisolleen. Sillä Milka epäili, hän kun ei mitenkään voinut saada päähänsä, että kukaan mies tuolla tavoin sievistäisi itseään jonkun ministerin mieliksi, joka ei ole — nainen! Siitä huolimatta hän päätti toistaiseksi jäädä tarkkaavalle kannalle ja olla uskovinaan kaikkia noita taruja, joita hänen miehensä hänelle keksii. Hän ei vain jättänyt silmällä pitämättä sitä uutta muotikauppaa, joka menneen kuun alussa, neljännesvuoden alettua, oli heitä vastapäätä avattu, erään sangen kauniin, vaaleaverisen leskirouvan johtamana. Niin usein kuin herra neuvos poistui kotoa, vaani neuvoksetar aina ikkunasta, eikö tämä tapahtuma saanut aikaan mitään liikuntoa muotikauppijattaren puodissa. Ennen pitkää hän tuli vakuutetuksi … mistä? Kaikenlaisista epäilyttävistä seikoista. Milloin tuo kaunis muotikauppijatar seisoi puotinsa ovessa, ikäänkuin tarkastaaksensa jotakin hattua, milloin häntä ei tosin näkynyt etualalla, mutta varmaankin hän taampana keikaili herra neuvokselle, joka virastoonsa mennen säännöllisesti astui kadun poikki, muotikauppijattaren puodin ohitse, ja kulmassa kääntyi toiselle kadulle. Se on kyllä totta, että hänen ennenkin, kun tuo puoti ei vielä ollut vaarallisenkauniin muotikauppijattaren, vaan vaarattoman ryytikauppiaan hallussa, oli ollut tapa käyttää juuri samaa tietä, mutta — niin viisasteli neuvoksetar — se mies, jolla on vähänkin velvollisuuden tuntoa, muuttaa matkasuuntansa asianhaarain mukaan ja kiertää tiellä olevia muotikauppoja.

Milka oli niitä rouvia, jotka ilman syyttä ovat mustasukkaisia. Jumala tietää, että Lázár Kovács ei iki pitkinä päivinä ollut antanut aihetta siihen, mutta kuitenkin oli hänen aviokumppaninsa altisna mustasukkaisuuden basilleille. Ruttona raivosi jo tämä tauti hänen sielussaan, mutta kahden viikon aikana hänen onnistui salata se.

Lopulta se puhkesi ilmi.

Lázár toi ministeriöstä tuoreita uutisia. Huhun mukaan oli kaksi hänen virkatovereistaan jo pantu pensioonille korkean ikänsä tähden — hän oli pelastautunut, koska hän hyvin näyttelee nuoren roolia.

— Kylläksi! Älä ilveile enää kauemmin! Olen saanut tarpeekseni valheistasi — huudahti Milka raivostuneena.

Herra Kovács oli miltei muuttua kiveksi pelästyksestä, sillä hellyydenosoitusten ajanjakson loputtua olivat riidat, torat ja kiukunpurkauksetkin tauonneet ja jo pitkän ajan kuluessa oli suloinen, hiljainen "älä loukkaa, en minäkään loukkaamalla päässyt voimaan heidän kodissaan."

— Mikä nyt, Milka?

— Se vaan, ettet minua enää saa nenästä vedetyksi! Hänen ylhäisyytensä sinne, hänen eksellenssinsä tänne! Kyllä minä tunnen sen eksellenssin, joka lähettää vanhukset pensioonille, sentähden että hän etsii vain nuoria työkykyjä — se ministeri asuu tuolla — tuossa vastapäätä!

— Mi … missä? — änkkäsi Kovács.

Hänen vaimonsa tarttui häntä kädestä ja talutti ikkunalle, josta näytti vastapäätä olevaan puotiin:

— Tuossa!

— Kultaseni, minä en todellakaan käsitä sinua.

— Kylläpä vielä tulet käsittämään, mutta aluksi tahdon ja vaadin, että muutut takaisin entisellesi. Minä olen aviovaimosi ja minun ei ole tarvis semmoista houkkiota, jonka olet itsestäsi tehnyt. Partasi saat antaa jälleen kasvaa, viiksiäsi en salli maalattavan. Peruukkisi otetaan takavarikkoon. Anna hänen eksellenssinsä vain nähdä, mimmoinen kunnialla vanhentunut ja valtion palveluksessa voimansa kuluttanut neuvos hänellä on!

Lázár Kovács yritti kaikkia rauhoittaaksensa puolisoaan ja selittääksensä asian. Mutta jota enemmän hän vakuutti ja vannoi viattomuutensa todeksi, sitä uhkaavampia säkeniä iskivät Milkan silmät. Hän huomasi turhaan vetoovansa vaimonsa järkeen.

Seuraavana aamuna olivat nuorekas takki, värikäs kaulaliina, muodinmukaiset housut ja silinteri kadonneet ja ainoastaan vanha vaattehisto oli käytettävissä.

Mitähän ministeri ajattelisikaan hänestä, jos hän astuisi hänen eteensä kaljupäisenä, viikset harmaina, siistittömässä vanhassa puvussa, kun hän vielä eilen esitteli hänelle asiat hyvin säilyneenä, nuorekkaana, somana keski-ikäisenä miehenä? Semmoinen näky olisi tietysti omiaan suuressa määrässä järkähyttämään sitä luottamusta, jonka hän juuri oli saavuttanut hänen ylhäisyytensä silmissä, ja turhaan hän yrittäisi notkealla ryhdillä, vilkkailla liikkeillä korvaamaan ulkonaisesti näkyvää vanhuutta. Jota eloisampi tämä "vanha herra" olisi, sitä naurettavammalta hän näyttäisi. Ja sitte hänen virkaveljensä! Mitä muistutuksia he tekisivätkään tuosta äkkiä tapahtuneesta käänteestä taaksepäin!

Hän palasi puolitiestä, ilmoitti virastoonsa sairauden kohtauksen ja pani kotona maata. Kuume valtasi hänet paljaasta kiukusta.

Mutta yön hiljaisuudessa syntyi pelastava aate.

Seuraavana päivänä aamulla hän tavattoman aikaisin ja tavattomalla kiireellä poistui kotoa ja kävi, ennenkuin meni virastoon, parturin luona, poikkesi suureen makasiiniin, jossa myydään valmiita herrain vaatteita, sekä pistäytyi erääsen hajukauppiaan puotiin, josta sai ostaa ihomaalia ja kaunistavia aineita … ja kun ministeri kello puoli yksitoista kutsutti hänet luoksensa esittelemään, riensi nuorekas, mustaviiksinen, vaaleatukkainen, somasti puettu neuvos kansliastaan esimiehen osastoon.

Siitä alkaen Lázár Kovács ilmestyi maan päällä kaksinkertaisessa muodossa: toisessa kotona, toisessa ministeriössä. Kotoinen Kovács on jokapäiväinen poroporvari, joka jo on luopunut maailman turhamaisuuksista ja löytää ainoan, puhtaan ja hämmentymättömän ilonsa hyvästä atriasta ja levollisesta yöunesta. Hänen kasvonsa ovat ryppyiset, silmänsä raukeat, ryhtinsä veltto, askeleensa hitaat, pukunsa vanhanaikainen.

Mutta jos joku salapoliisi pitäisi herra neuvosta silmällä, huomaisi hän että Kovács muuttuu sellaiseksi rahjukseksi vasta siitä kulmasta, josta hän kääntyy kadullensa. Sen kulman toiselta puolelta hän nuorukaisen keveydellä rientää ministeriöön, jossa — pukeutuu toisiin vaatteisin. Näitä naamiaisia helpoittaa se seikka, että hän voi päästä kansliaansa takaportista erään pimeän käytävän kautta. Nyttemmin hän säännöllisesti käyttää tätä tietä.

Kauaksi aikaa ei edes suurin taitavuus ja viekkaus voi jatkaa sellaista peliä ilman ikävyyksiä ja ne Kovácsin virkaveljet, jotka iltapäivällä tapasivat hänet, kun hän oli kävelemässä Milka rouvan kanssa, huomasivat jonkinmoisella hämmästyksellä, kuinka suuri eroitus on aamupäivän ja iltapäivän neuvoksen välillä.

Kamariherra-koncipisti sanoikin suoraan:

— Lazikani, tiedätkö etten ole nähnyt ketäkään, joka niin lyhyen ajan kuluessa osaa vanhentua kuin sinä. On kyllä totta, että sitte taas pian nuorennutkin?

Kovács yritti kääntää asian leikiksi, mutta vähitellen hänen täytyi käsittää, että näitä naamiaisia ei käy kauan jatkaminen. Ministeri ei muutenkaan pidä häntä vanhana, hän siis saattaa heittää nuoruuden naamarinsa. Asteettain hän tahtoo vanhentua, ensiksi luopuu ihomaalista, sitte jättää viiksien mustaamisen, sen jälkeen poskiparran maalaamisen (sillä siitä asti kuin hänen täytyi antaa partansa kasvaa, hän virastossa maalaa senkin mustaksi) ja niin edespäin, jottei hän yhtäkkiä hämmästyttäisi ministeriä. Noin kuusi viikkoa hänen vielä täytyy esiintyä kaksimuotoisena, sillä välin ratkaistaan hänen asiansa ja hän, ollen vanhin vuorossa, nimitetään ministerineuvokseksi, joka merkitsee hänen virkauransa huippua.

Ihminen päättää, kohtalo säätää!

Paljon on katuja Budapestissä ja niillä saattaa kaksi ihmistä vuosikausia kävellä toisiaan kohtaamatta. Mutta se on tieteellisesti todeksi näytetty ilmiö, että jos joku ihminen joko pääkaupungissamme taikka missä hyvänsä muualla maan päällä tahtoo karttaa jotakuta, hän välttämättömästi on sattuva yhteen juuri sen kanssa.

Tätä luonnonlakia saa Lázár Kovácskin kiittää siitä yhtymyksestä, mikä eräänä iltapäivänä kello 6 Vácz-kadulla Krisztóf Nagyin apteekin edustalla tapahtui hänen ja ministerin välillä. Kovács talutti Milkaansa käsivarresta, astuen kaupungintalon puolelta Gizella-toria päin: hänen ylhäisyytensä tuli vastaista suuntaa — molemmat sattuvat yhteen — tervehtivät toisiaan — ministeri luopi terävän katseen neuvokseen, ikäänkuin ei heti tuntisi häntä — sitte hän yhtäkkiä tuntee hänet, kasvoillaan jonkinlaisen kummastuksen ilme — neuvos punastuu ja katukohtaus on ohitse.

Lázár Kovács nukkui yönsä levottomasti ja hänen vaimonsa herätti häntä kaksi kertaa, kysyen mitähän inuu. Hän vastasi näkevänsä pahoja unia, sudet vainoovat häntä ja ministerihuoneiston laki putosi hänen päällensä. Hän ei puhunut totta … hän näki unta siitä, että hänen on mentävä ministerin eteen eikä osaa päättää, missä muodossa hänen tulee esiintyä. Hän seisoo yhä peilin edessä, milloin maalaten viiksiään, milloin pesten maalin niistä pois, milloin sovittaen peruukkia päähänsä, milloin taas temmaten sen siitä alas. Ministeri lähetti jo kolmannen vahtimestarin häntä hakemaan…

Ja tämä uni toteutui. Seuraavana päivänä hän todellakin joutui siihen tilaan, josta koko yön oli nähnyt unta. Hän ei voinut päättää, olisiko vanha vai nuori. Kummassakin tapauksessa hän saattaa tulla naurettavaksi. Kello kahdeksitoista ministeri oli kutsuttanut hänet luokseen esittelemään erästä monimutkaista asiaa. Hän ei vielä ollut ehtinyt ottaa selkoa uudemmista siihen kuuluvista asiakirjoista, vaikka kello jo oli lyönyt kymmenen. Mutta mitä hän voi siihen, että hänen oli saatava selville toinen tärkeä kysymys, se, onko hänen esiteltävä peruukissa vai peruukitta, harmaa- vai mustapartaisena. Hän oli jo suorittanut kolminkertaisen muutoksen… Milloin hän istuu asiakirjain, milloin peilin ääressä, milloin tutkii esiteltävää asiaa, milloin käyttää ihomaalia.

Ei kumpikaan toimi suju, ja mikä on pahinta, hän joutuu niin sekaisin päästään, että pian unhoittaa koko asian, vieläpä senkin, mitä jo ennen on tarkoin tietänyt.

Jo on yhdestoista tuntikin kulunut.

Vihdoin hänen kuitenkin täytyy tehdä päätös.

Se tapahtuu…

"Nuori" Lázár Kovács on esittelevä. Pian peilin eteen … riennä, maalaa pian viikset ja parta, sillä heti sinua kutsutaan. Hän ei vielä ollut puoleksikaan valmis, kun jo kaksi vahtimestaria koputti ovella: "Hänen ylhäisyytensä kutsuu, tulkaa pian!" Kohta, kohta! Kolmas koputus, kolmas vahtimestari! "No, ettekö jo tule?" Heti paikalla! Hän vain etsii peruukkia — mutta turhaan! Piru tietäköön, mihin sen on pannut? Neljäs koputus, joka jo kuuluu kolkutukselta. Se ei olekaan enää vahtimestari, vaan esimiehen koncipisti, joka oven takaa huutaa hoputtaen:

— Ministeri tulee kärsimättömäksi, hänen täytyy mennä valtiopäiville, tehkää hyvin ja joutukaa!

Onneksi Kovács löytää asiakirjain sekaan joutuneen peruukkinsa, panee sen päähänsä ja, ehtimättä enää hätäisestikään luoda peiliin viimeistä silmäystä, sieppaa käteensä asiakirjat, aukaisee oven ja rientää yhdessä koncipistinsa kanssa ministerin luokse.

Hänen ylhäisyytensä ottaa hänet vastaan näillä sanoilla:

— Te olette antanut odottaa itseänne, mutta minulla on paljon työtä…

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne! … mutta…

— Pian nyt! Tehkää hyvin, istukaa!

Istuttiin ja Kovács ryhtyi suurimmalla kiireellä asian esittämiseen. Siinä häneltä ei voi jäädä huomaamatta tavaton ilme ministerin kasvoissa. Ikäänkuin hän vain sangen vaikeasti voisi tukehuttaa esiin tunkevaa naurua.

Tämä saattaa neuvoksen johonkin määrin hämille. Mikä lienee syynä siihen? Kenties hän on pannut peruukkinsa huonosti päähän?

Ministeri kääntää kasvonsa pois hänestä. On selvää, että hän vain siten saattaa pysyä vakavana.

— Herran tähden! Mikähän minua vaivannee? — ajattelee onneton referentti, jolta tällä välin mielenmaltti alkaa loppua.

Hän kadottaa asian juonen, takertuu ja kääntelee vapisevin käsin hermostuneesti papereita, joiden avulla tahtoo taas päästä oikealle tolalle.

Vihdoin hän löysi juonen ja jatkaa esittelyä.

Silloin hän huomaa sivuseinällä peilin. Hän katsahtaa siihen ja — on sortua maahan. Nyt hän tietää, mitä ministeri oli löytänyt hänessä naurettavaa — hänen toinen viiksensä oli musta, toinen harmaa!

Tästä kamalasta keksinnöstä sana jähmettyy hänen huulilleen … hänen kasvonsa lentävät tulipunaisiksi … asiakirjat luiskahtavat hänen käsistään ja putoovat lattialle.

—- Herra neuvos ei jaksa hyvin? — lausui ministeri, jonka kävi esittelijä parkaa sääli.

— Jo eilisestä saakka olen kipeä, — ähkyi neuvos.

— No, menkää kotia ja pankaa maata! Asiakirjat voitte jättää minulle, otan niistä selon.

Pääsikö Kovács kansliaansa omin jaloin vai jonkun avustamana, sitä hän ei itsekään tiennyt. Vahtimestari saattoi hänet ulos, auttoi vaunuihin ja toimitti kotia.

Milka pelästyi kovin, nähdessään miehensä riutunein kasvoin, kalpeana, vahtimestariin nojautuneena astuvan sisään.

— Mitä hänelle on tapahtunut?

— Herra neuvos rupesi voimaan pahoin hänen ylhäisyytensä luona — ilmoitti vahtimestari.

Lopuksi jäivät mies ja vaimo kahden kesken. Neuvos laskeutui sohvalle, hänen vainionsa teki vuoteen.

— Pian sänkyyn, sitte lähetän lääkäriä hakemaan.

Siihen Kovács lausui:

— Minä viis lääkäristä. Voin minä mennä pensioonille ilman lääkäriäkin.

Vähitellen rouva sai tietää kaikki. Kovácsin alkoi kieli sujua ja hän työnsi kaiken vastuunalaisuuden pensioonille joutumisesta vaimonsa niskoille. Hän on syynä kaikkeen — hänen aiheeton mustasukkaisuutensa. Olkoon nyt valmis muuttamaan Budaan.

Milka, joka nyt käsitti, että Lázár ei ollut tehnyt itseään nuoreksi minkään naisen, vaan ministerin tähden, oli suuresti liikutettu. Hän koitti kaikin tavoin tyynnyttää miestään eikä lakannut häntä lohduttamasta. Asiahan on kovin vähäpätöinen, eihän semmoisen takia pensioonille panna.

— Onneton vaimo! Kaikkiin sinä sekaannut etkä mitään ymmärrä. Jos olisit ollut siellä ja kuullut millä äänellä ministeri sanoi: "menkää kotia ja pankaa maata", niin et hetkeksikään epäilisi. Sitte hän piti asiakirjatkin luonaan. Hän ei tahdo minua enää esittelemään. Ministerineuvoksen viran sijasta pensiooni! Mene ja etsi asuntoa linnasta!

Päivät kuluivat, mutta Kovácsia ei voitu saada virastoonsa menemään.

Mitä hän sieltä etsisi? Kyllä hän menee silloin kun täytyy mennä viimeinen kerta: sanomaan jäähyväiset virkaveljilleen, järjestämään kirjoituspöytänsä, tyhjentämään laatikkonsa; eihän pensioonille paneminen enää kauan voi viipyä. Siitä vaan on kysymys, missä muodossa hän saa sen. Otetaanko laskuun hänen valtion palveluksessa monien vuosien kuluessa hankkimansa ansiot ja lievennetään katkeruutta ainakin pienellä ritaritähdellä vai eikö lievennetä milläkään, eipä edes parilla tunnustavalla sanalla erokirjassa ("uutterasti ja menestyksellä"), vaan annetaan matkapassi muitta mutkitta?

Kaksi viikkoa kului tällä tavoin.

Eräänä "kauniina" päivänä … se on: päivä ei suinkaan ollut kaunis … sade valui virtana ulkona ja Kovácsinkin mieliala oli synkkä. Siis eräänä synkkänä ja sateisena päivänä tulee palvelija sisään ilmoittamaan että viraston vahtimestari on täällä.

— Tulkoon sisään! — sanoo pahalla tuulella Lázár Kovács, ajatellen itsekseen: varmaan se nyt tuo erokirjan.

Vahtimestarilla olikin muassaan kuittikirja ja siinä saattoi selvästi nähdä ison sinetillä suljetun kirjeen, No Lázár, nyt on hetkesi lyönyt.

Mutta hillitse itseäsi, älköön vahtimestari saako huomata mielenkuohuasi!

— No Balga, mitä hyvää tuotte?

— Kirjeen, armollinen rouva — vastasi vahtimestari ja kurotti kuittikirjaa herra neuvokselle, jotta hän nimikirjoituksellaan todistaisi saaneensa lähetteen.

Kovács kirjoitti nimensä ja murahti, vahtimestarin mentyä, purevalla, katkeralla äänellä:

— Aukase, neuvoksetar!

— Se tahtoo sanoa: ministerineuvoksetar! — oikaisi Milka ja levitti voitonriemulla paperin miehensä eteen.

Kovács jäi silmät, suu auki töllistelemään.

— Eihän tämä olekaan pensionille-panon määräys, vaan nimitys! Niin, nimitys … ministerineuvokseksi! — huudahti Lázár Kovács sohvalta ylös hypäten. — Tuossa viisi floriinia, anna vahtimestarille!

Mennessään ministerin luo kiittämään nimityksestä, hän esiintyi alkuperäisessä luonnollisessa muodossaan. Hänen ylhäisyytensä otti hänet vastaan sangen kohteliaasti ja sanoi nauraen:

— Minä en ulkonäöstä etsi nuorta työvoimaa, vaan henkisestä joustavuudesta. Teistä valtio vielä kauan aikaa voi hyötyä.

Siitä saattoi huomata, että ministeri tiesi kaikki.

— Mutta keneltä hän on saanut tietää sen? — kysyi Kovács kotona vaimoltaan. — Mitä arvelet?

Milka rouva hymyili salaperäisesti ja vastasi vain:

— Tyydy siihen, ettei meidän tarvitse muuttaa linnaan.