PIIPPU.
Adam setä on muutamia päiviä ollut kovin suruissaan. Ja hän osasi surra kauhealla tavalla. Hänen surressaan suri hänen kanssaan koko talo ja mahdotonta oli kenenkään sitä vastustaa. Sillä hän suri todellisesti, sydämestään, syvästi. Hänen lihavista, leveistä kasvoistaan loisti säännöllisesti hyvyys ja tyytyväisyys, mutta kun setä antautui surun valtaan, muuttuivat nuot kasvot pimeiksi ja synkiksi. Äänetönnä, jolloinkulloin vaan huoahtaen hän astuskeli huoneesta huoneesen, milloin istuutuen milloin nousten ylös, löytämättä lepoa mistään. Ja kun tämä tunnelma oli todellinen, vilpitön, tarttui se jokaiseen koko talossa, palkollisiin, lintuihin, koiraan. Kaikki vaikenivat alakuloisuuden ominaispainon alla, joka hyvälle isännälle kävi yhä raskaammaksi; palkolliset eivät rupattaneet, linnut eivät visertäneet ja vanha Bundás hiipi, pää kumarassa, unisena kynnykseltä kynnykselle.
Mistä tämä musta pilvi muuten hiljaisessa, herttaisessa talossa?
Sen sai aikaan semmoinen vähäpätöinen, mitätön asia, jota osa ihmiskuntaa — varsinkin naispuolinen osa — ei voi ansion mukaan arvostella, sentähden että se ei kykene käsittämään sen tärkeyttä, painoa, merkitystä. Mutta minä vetoon teihin, Nikotinin palvelijoihin, tupakanlehden lemun ihailijoihin, jotka tunnette piipun ja sikarin roolin tupakoivan ihmiskunnan elämässä, ja kysyn keneltä hyvänsä, eikö Ádám sedän ylenpaltinen suru ole käsitettävissä, kun armoton lääkäri on riistänyt häneltä hänen ainoan ilonsa, huvituksensa, ajanvietteensä?
Sillä Ádám setä rakasti piippuansa ylitse kaikkien. Rikkaana miehenä hän pysyi tavoissaan yksinkertaisena ja luonnollisena, ei ikävöinyt ulkomaisia kalliita viinejä eikä Havannan väkeviä sikareja, mutta ilman mainion viinitarhansa puhdasta, hyvää tuotetta ja omaa tupakkaansa — tietysti siihen aikaan kun valtiolla ei vielä ollut tupakkamonopoolia — elämä hänestä ei ollut minkään arvoinen. Sillä hän oli vetäynyt pois asioista, ruvennut eläkkeelle, luovutettuaan maatilansa lapsilleen, voidaksensa viettää vanhat päivänsä levossa ja rauhassa … taikka paremmin sanoen: savuttaa ne pois. Tuolla seisoi hänen uuden uutukainen piippukaappinsa, täynnä valituita merenvaha- ja turkkilaisia piippuja sekä varustettuna kaikella, mitä tupakoimiseen tarvitaan, niinkuin pitkäksi ja lyhyeksi leikatulla tupakalla, tuluksilla, taulalla, hammasluilla, sanalla sanoen kaikella, mitä rohkeimman tupakoitsijan mielikuvitus saattaa unissaan toivoa. Kuinka hauskaa oli valikoida näistä piipuista joku, täyttää se tupakalla ja sen hienohajuisella savulla laittaa merenvaha ruskeaksi; kuinka nopeasti kuluivat sellaisessa vaihtelevaisuudessa tunnit ja päivät, ja kas nyt! muuan mustatakkinen herra, joka jollakin tavoin on hankkinut itselleen tohtorin arvokirjan, on kolmella-neljällä esiin viskatulla sanallaan tehnyt lopun tämän onnellisen, yksinkertaisen elämän tyytyväisyydestä.
— Täytyy jättää tupakoiminen — kuului armoton tuomio.
Ádám setä katsahti ällistyneenä lääkäriin, ikäänkuin olisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, oliko hän tekemisissä tervejärkisen miehen vai mielipuolen kanssa, joka ei tiedä mitä puhuu.
— Niinpä niin, Ádám setä — jatkoi tohtori hymyillen — vaikkapa miten katselisitte ja tutkisitte minua, se ei voi olla toisin. Te olette limaantunut, mikä noin lihavissa ihmisissä on tavallista, te yskitte paljon, yöllä tuskin saatatte yskältä nukkua, ergo: heittäkää tupakoiminen, niin yskitte vähemmin.
— Enkö sitä sanonut, Ádám? — lausuu Lina rouva, hänen aviopuolisonsa. — Sillä jo aikoja sitten olen sitä hänelle saarnannut, mutta turhaan! Hän on valmis ennemmin turmelemaan terveytensä kuin luopumaan tuosta siunatusta tupakasta. Tahtoisin tietää mitä hyvää tuossa ikuisessa savustuksessa on?
Ádám setä ei vastannut elinkumppauinsa kysymykseen; se säälivä katse, jonka hän häneen loi, ilmaisi kuitenkin selvästi hänen ajatuksensa, että eukko ei ymmärrä tuota.
Lääkäri lähti. Lina täti taas uudelleen huomautti:
— Ádám, ole järkevä, älä tupakoitse, ajattele terveyttäsi!
Ja tämän sanottuaan hän meni ulos kyökkiin ruuanlaittoa valvomaan. Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin ja tunsi hämmästyksekseen että ilma huoneessa haisi tupakalta. Selityksen siihen antoivat kuitenkin heti viereisestä huoneesta tupruavat savupilvet, joita Ádám setä lasketteli piipustaan.
— Joko taas tupakoitset? —- huudahti kauhistuen täti — oletko jo unhottanut tohtorin kiellon?
— En — vastaa setä ja polttaa pölähyttelee edelleen.
— No, mitä sitte poltat?
— Heitän jäähyväiset tälle piipulle — vastaa Ádám suruisesti. —
Jätän ne järjestään hyvästi. Sitte lakkaan polttamasta.
Mutta Lina täti ei käsittänyt lääkärin määräystä sillä tavoin; hän katsoi hyvästijättöä jokaiselle eri piipulle tarpeettomaksi, otti piipun pois miehensä suusta ja pani sen takaisin paikalleen.
— Jätä se kokonaan ja heti!
— Tuon yhden ainakin poltan loppuun.
— Miksikä?
— Siksi, Lina, että tuo piippu tulee rumaksi, jos sen jätän puoleksi poltettuna — väitteli vanha herra, mutta täti ei ottanut tätä kuuleviin korviin. Pöytä katettiin ja päivällinen teki onneksi lopun enemmästä väittelystä. Päivällisen jälkeen Ádám setä nousi ylös kuten ainakin ja meni ikivanhan tapansa mukaisesti piippukaappia kohti.
— Minne, minne? — kysyy rouva. — Ethän toki aio polttaa? Muista lääkäriä!
— Se on totta! — huokaa Ádám, joka vasta nyt alkaa ymmärtää aseman sen koko todellisuudessa. — Mutta eiköhän sentään olisi mahdollista atrian jälkeen … ainoastaan ruuan jälkeen polttaa piipullinen taikkapa, en pidä sillä väliä, vain yksi sikari?
Lina täti ei kumminkaan tiedä mistään sopimuksen hieronnasta. Hän on tarmokas nainen. Joko — taikka! Mitä terveys vaatii, se on tehtävä. Ja nähdessään että hänen miehensä päättäväisyyteen nähden seisoo heikolla pohjalla, hän, tehdäksensä enemmät viekotukset mahdottomiksi, menee piippukaapin luo, lukitsee sen ja pistää avaimen taskuunsa.
Ádám setä näkee kaiken tämän ja hänessä on tarpeeksi mielenmalttia ollaksensa tämän väkivaltaisen toimenpiteen johdosta sanomatta muuta kuin että se oli tarpeeton; jos täytyy, hän kyllä voi hillitä itsensä.
Ja hän pitikin sanansa. Hänen itsensähillitsemisensä ansaitsee erinomaista tunnustusta, sillä päivällisen jälkeinen aika panee tupakoitsijan kovalle koetukselle. Milloin hyvänään hän helpommin luopuu nautinnostaan kuin silloin, sillä vain tupakan kanssa mustalla kahvilla on joku arvo. Ja kuinka hitaasti tunnit kuluvat kuivin suin! Muulloin … ennen … tupakanpolton onnellisena aikakautena, kaksi piippua päivällisen jälkeen täytti juuri viisi neljännestuntia; täsmälleen kello kaksi hän imaisi viimeisen sauhun, sitte hän sytytti sikarin ja meni lankomiehensä luo vähäisen pakinoimaan. Millä hän nyt tappaa ajan kello kahteen asti? Ja nämät vaivat ja tuskat uudistuvat illallisen ja aamiaisenkin jälkeen … päivän joka aikana, sillä Ádám setä oli mitä intohimoisimpia tupakoitsijoita. Mutta kun hän ei mitenkään voinut sulattaa Lina tädin kivikovaa sydäntä, syntyi hänen mielentilassaan se surullinen, ylenmäärin surullinen tunnelma, josta jo olemme kertoneet.
Vihdoin Lina tätikin huomasi, että asema kävi mahdottomaksi ja että Ádám setää täytyi jollakin tavoin auttaa. Hän neuvotteli tohtorin kanssa ja seuraavana päivänä hän hämmästytti miestään reunoja myöten täytetyllä nuuskarasialla.
— Mitä minä tuolla teen? — kummasteli vanha herra.
— Tohtori sanoi, että se helpottaa tupakasta vierottumista. Nuuska kutkuttaa suloisesti, ehkäpä nuuskaaminen korvaa sinulle tupakoimisen.
— En huoli siitä — tiuskasi äkeästi Ádám, työntäen syrjään jalomielisen lahjan. — Elän minä ilman sitäkin — lisäsi hän siihen katkeralla kaiholla.
Lina kehoitti häntä koettelemaan, hän on siihen mielistyvä, ja kun tämä ei auttanut, piti hän rasiaa Ádámin nenän alla, joka sitte suureksi harmikseen oli pakotettu kovasti aivastelemaan.
— Katsoppas, mikä hyvä huvitus nuuskaaminen on! — naureskeli rouva.
— Kyllä mar, aivastella aamusta iltaan! — nurisi Ádám. — Anna tupakkaa ja sikaria, muuta en huoli.
— Mutta, ukko kulta, mitenkä saattaa järjellinen ihminen haluta semmoista, joka ehdottomasti vahingoittaa häntä? — vastaa talon emäntä. — Olethan itsekin huomannut, kuinka vähän yskit yöllä ja aamulla, siitä asti kuin heitit tupakoimisen. Nukut myöskin paremmin, melkein yhtä mittaa illasta aamuun, kuusi-seitsemän tuntia. Se korvaa todellakin tuon pienen uhrauksen.
— Pienen uhrauksen? Sinä rohkenet vielä sanoa, että se on pieni uhraus? Sillä tavoin puhukoon sokea väreistä — marisi Ádám. — Luopua siitä, johon neljänkymmenenkahden vuoden kuluessa on tottunut, päivästä toiseen, sentähden että herra tohtori suvaitsee niin käskeä! Ainakin hänen olisi pitänyt käsittää, että tuo luopuminen olisi ollut tapahtuva verkalleen, vähitellen, joka päivä olisin polttanut yhtä sikaria, yhtä piipullista vähemmän ja sillä tavoin lopuksi…
— Et ikinä olisi sitä jättänyt, et ikinä, ymmärrätkö? — vastasi hänen puolisonsa syvimmän vakuutuksen äänellä ja istui ikkunan ääreen, jossa hänen iltapäivällä oli tapana neuloa. Hän oli työskennellyt hyvän aikaa, kun yht'äkkiä sattumalta katsahtaa vastapäätään riippuvaan peiliin ja sen avulla näkee Ádám sedän istuvan huoneen toisessa päässä piippu suussa. Hyvillänsä, tyytyväisenä, rauhallisena. Saattaa ymmärtää tädin hämmästyksen, kun hän huomaa, että ukko mielihyvällä ja innolla imee piippuaan, mutta ettei siitä tule mitään savua. Hän varmaankin nielee savun, sitä vahingollisempaa.
Varovasti, verkkaisesti hän kääntyy, yllättääksensä vihollisen. Mitä suopeimmalla välinpitämättömyydellä Ádám setä jatkaa tointaan.
— Mitä teet? — kysyy rouva.
— Imeskelen tätä unhottunutta piippua, sekin on parempi kuin ei mitään — vastasi Ádám, nauraen rouvan nolostusta, ja lähti yht'äkkiä pois kotoa.
Tästä päivästä alkaen hän yleensä jotensakin vähän oleskeli kotona, mutta sitä enemmän viinitarhassa, josta Lina täti ei ollut millänsäkään, päin vastoin iloitsi siitä, että vanha herra alkaa harrastaa ja hommata jotakin. Sitä hän vain ei voinut hyväksyä, että ukko viipyy ulkona myöhään iltaan asti; viileässä iltailmassa hän varmaankin vilustuu, sillä hän on taas ruvennut yskimään öisin — toisinaan niin kovasti, että luulisi keuhkojen repeevän. Ja Lina täti pyytää niin kauniisti, kosketellen helliä kieliä, joihin ei enää vuosikausiin ollut kajonnut.
Ádám setä istuu nojatuolissaan. Hän on vähän väsynyt pitkästä kävelystä, sillä hän on vastikään tullut kotia viinitarhasta.
— Ádám, ole järkevä, — lausuu puoliso, pyyhkien pois hien miehensä otsasta.
— Olen jo luopunut tupakasta, — mutisee Ádám — ja vielä tämänkin uhraisin? Kaikella on toki rajansa.
— Mutta jos ei yskä lakkaa? Ennen kaikkia terveys! — vastaa rouva, painaen päänsä alas sedän kasvoja vastaan, suudellaksensa häntä (jota hän ei enää pitkiin aikoihin ollut tehnyt).
Hyvä Jumala! mitä hänen täytyy kokea? Eikö hän vain erehtynyt? Eipä suinkaan, hänen hajuaistinsa on varsin kehittynyt. Mitä Linan nenä ei vainua, ei ylipäänsä ole olemassa. Ja hänestä tuntui … niinpä niin … kuin Ádám sedän suusta leviäisi tupakanhaju. Äkkiä tarttuu hän miehensä päähän ja painaa hänen huulilleen pitkän … pitkän … hehkuvan suukkosen.
Ádám setä luopi hämmästyneen katseen Linaan, joka aina siitä asti, kuin heidän avioliittonsa ensimmäinen ajanjakso oli loppuun kulunut, ei ollut tunteitaan tällä tavoin ilmaissut. Ja hän oli juuri aikeissa laskea leikkiä moisesta hellyydenosoituksesta heidän iällään, mutta katsellessaan vaimoaan sana takertui hänen kurkkuunsa.
Semmoiseksi täytyy koston synkkää hengetärtä mielessään kuvailla.
— Mistä suusi on tupakanhajuinen? — kysyy kiukkuisesti tämä Nemesis.
— Suuni … minun suuni? — änkyttää Ádám ja yrittää peitellä sitä kädellään.
— Nyt älyän, miksi niin paljon oleksit viinitarhassa. Käyt siellä tupakoimassa.
— Mitä sinä ajattelet? — inttää hyökkäyksen alainen ilman kaikkea vakaumusta.
— Hengitä minuun! — käskee vainio.
— Sehän on sopimatonta! — vastaa mies,
— Etkö uskalla hengittää minuun? Sillähän tunnustat kaikki. Menen heti viinitarhaan ja tutkin tarkasti puserrushuoneen. Jos et ole puhunut totta, varo itseäsi!
Hän päätti vaikuttavan lausuntonsa ja kääntyi ovea päin täyttääkseen sanansa. Ádám huusi häntä takaisin.
— Jää tänne, ennemmin tunnustan kaikki. Niin on, kuin sanoit. Olen käynyt viinitarhassa tupakkaa polttamassa. Mutta en ole polttanut ylenmäärin. Ainoastaan kohtuullisesti.
Lina meni enempää keskustelematta piippukaapille, avasi sen oven, jätti sen auki ja sanoi näin:
— Jos et pidä mitään väliä terveydestäsi, niin syytä itseäsi! Minun puolestani saatat tupakoita niin paljon kuin tahdot.
Ja vähitellen palasivatkin entiset tupakoimisen ajat. Alussa Ádám setä pelokkaana ja kenenkään huomaamatta poltti yhden tai pari sikaria päivässä, sittemmin hän salli itselleen yhden sikarin ja kaksi piippua, myöhemmin hän ei paljoksunut kahta sikaria ja kolmea piippua, kunnes aikaa myöten — noin kuukauden kuluttua — hän ei enää laskenut sikarien eikä piippujen lukumäärää, vaan poltti niin paljon kuin häntä miellytti; hänen huoneessaan olisi voinut leikata savua.
Lina täti ei enää puhunut sanaakaan tästä asiasta, vaikka hän miehensä yskimisen tähden öisin tuskin saattoi nukkua. Lopulta hän itse sairastui. Lääkärin tutkimus osoitti keuhkotulehduksen merkkejä ja vanha Dorottya, joka ymmärsi sairaanhoitoa, määrättiin Linaa hoitamaan. Mutta Ádám setä ei tahtonut kuullakaan siitä, että kukaan muu kuin hän hoitaisi vanhaa aviokumppaniansa; hän tosin ei lähettänyt Dorottyaa pois, mutta ei jättänyt hänelle liioin mitään tointa sairaan hoitamisessa. Hän istui yöt päivät vaimonsa vuoteen ääressä, hän pani hänelle kylmiä kääreitä, hän laittoi hänen sijansa (siinä Dorottya sai häntä auttaa) ja todellakin hämmästyttävää oli, kuinka suuresti vanha herra saattoi kestää väsymystä ja valvomista. Ei kukaan olisi luullut hänessä sellaista sitkeyttä olevan. Rakkaudesta puolisoonsa hän luopui kaikesta, vieläpä piipustakin. Alussa hän meni ulos joka päivä tunniksi tai puoleksi, mutta myöhemmin, kun sairaan tila kävi yhä huolestuttavammaksi, hän ei surussaan poistunut huoneesta hetkeksikään.
Suuri olikin sitte hänen ilonsa, kun käännekohta onnellisesti oli ohi ja lääkäri lausui nuo odottamalla odotetut sanat: "Ei enää tarvitse pelätä mitään." Ádám setä elpyi uudestaan, nuorentui sitä myöten kuin Lina täti parani, kun hän sai takaisin ruokahalunsa, kun hän ensi kerran saattoi nousta vuoteestaan, kun hänen kadonneet voimansa palasivat, kun hän eräänä päivänpaisteisena kesäpäivänä taas saattoi istua ulkona verannalla. Ádám setä itse nosti sinne nojatuolin, tyynyt ja jakkarankin; hänen olkapäähänsä nojaten Lina astui ulos ja hän kääri vaimonsa ympärille suuren huivin, kun tämä oli istuutunut nojatuoliin.
Tauti katosi, ei kuitenkaan jälkiä jättämättä. Heidän oli lähdettävä kylpylaitokseen ja he lähtivätkin.
Siellä he istuivat kauniissa vuoriseudussa olevan huvilansa balkongilla eräänä iltapäivänä kahden kesken pakinoiden. Yhtäkkiä juolahti Linalle jotakin mieleen.
— Ádám, etkö sinä enää tupakoitse?
— En, olen heittänyt sen sikseen.
— Mitä, koska?
— Sairautesi aikana, enkä sen jälkeen enää ole aloittanut, sillä lääkäri sanoi, että savu vahingoittaa sinua.
Linaan niin suuri itsensä uhraus, niin suuri helläsydämisyys teki syvän vaikutuksen.
— Sehän, ukkoseni, on toki vähän liikaa. Yhden sikarin päivässä saattanet huoleti polttaa — lausui hän, miehensä kättä puristaen.
— Kolme kuukautta olen jo ollut polttamatta — vastasi Ádám setä — eipä piippu enää minulle maistuisikaan; olisi vaikea siihen taas tottua.
— Kolme kuukautta olet ollut tupakoimatta, minun tähteni, — lausuu rouva liikutettuna — tee siis mielikseni ja sytytä heti piippu. Tässä avoimella balkongilla savu minua ei vahingoita.
Helppo on sitä tanssiaisiin viedä, joka mielellään tanssii. Ádám setä ryhtyi kohta korkeanasianomaisesti myönnettyyn koetupakoimiseen ja havaitsi, että piippu tuotti hänelle yhtä suurta nautintoa kuin ennenkin. Lina oli runsaasti palkittu myönnytyksestään, nähdessään miehensä mielihyvästä loistavat kasvot. Tämä laskea tuprutteli sakeita savupilviä, kiemuroivia renkaita; vanhus oli elementissään: savussa.
Mutta mitä se on? Lina täti saa kauhean yskäkohtauksen, piippu putoo Ádám sedän suusta, hän rientää vaimonsa luo, syleilee, tyynnyttää häntä… Lopulta yskä taukosi … työläästi.
Mutta Ádám setä tarttuu piippuunsa … rakkaimpaan, hopeakannelliseen merenvahapiippuunsa ja heittää sen vihaisesti nurkkaan, niin että se murtui poikki.
— En polta enää, en mar, sillä jos taas aloitan, totun siihen piankin ja se vahingoittaa keuhkojasi — lupasi vanha herra.
Hän pitikin lupauksensa, lahjoitti pois kaikki piippunsa eikä koskaan enää tupakoinnut.