III.
Aamupäivällä oli sedällä vielä tehtävien luovuttaminen sijaiselleen, mutta heti päivällisen jälkeen hän vaati Villeltä ja minulta matkatarpeitten luettelot. Villen luettelo oli saanut tämän muodon:
»Kuudet käsiraudat ja yhdet jalkaraudat.»
Setä nauroi nähdessään Villen luettelon.
— Etkö aio ollenkaan ottaa tupakkaa ja tulitikkuja? Ja entä ruokaa sitten?
— Kyllä, herra komisarius, mutta muistanhan minä nuo kirjoittamattakin. Mutta kun kiinniotettavia miehiä on kuuteen asti, olisi hullua, jos virkani arvomerkit loppuisivat kesken.
— Mitä eväitä olet ottanut?
— Kuormaan olen pannut kaksi säkkiä ruisjauhoja, kaikki reikäleivät mitä talossa oli, puolnelikon silakoita, voita, sianliikkiön, suolapussin ja korvollisen hapanta kaalia. Kun kalastamalla eletään, niin eiköhän tämä särpimeksi riitä?
Setä oli hyvin tyytyväinen Villen ruokalistaan, mutta minä en voinut olla kysymättä, mitä hän kaalikorvolla tarkoitti.
— Kaali se on kesällä hyvää, kun sitä osaa hyvin hoitaa.
Ville oli suuri kaalin ystävä ja osasi mieliruokaansa niin hoitaa, että se oli hyvää läpi vuoden.
Setä vielä lisäsi useita höysteitä, joista Ville ei ollut välittänyt, sekä ryynejä ja herneitä. Minunkin luettelostani lisättiin yhtä ja toista, ja Villen vankkurit tulivat jotenkin raskaasti kuormatuiksi.
Seuraavana aamuna ani varhain lähdimme kahdella hevosella matkalle. Maantiematkaa ei ollut kuin vähän kolmatta penikulmaa erääseen taloon Sitkajoen rannalla. Sieltä aikoi setä kulkea Sitkajokea ylös kaksi penikulmaa, jolloin tullaan Sitkajärvelle, joka on runsaasti kolmen penikulman pituinen. Sitkajärven pohjoiseen päähän laskee Latvajoki niin jyrkkänä koskena, ettei sitä voi laskea veneellä eikä sauvomalla nousta. Sitkajoen, Sitkajärven ja Latvajoen itäinen ranta on ihan asumatonta seutua. Sankat metsät, liejuiset rämeet ja jyrkät vuoret vaihtelevat. Seutua sanotaan Sadanvirstan korveksi. Jossain paikassa tässä korvessa arveltiin Kyttyräisen joukkokunnan piilopaikan olevan. Kun seutu oli ammoisista ajoista ollut pahassa huudossa, ei kukaan sielläpäin kulkenut, emmekä siis myöskään voineet saada juuri ollenkaan tietoa seudusta. Se vain tunnettiin, että Latvajoki oli erinomaisen kalaisa, ja samaten myöskin Sitkajärven pohjoinen pää, johon Latvajoki laskee. Tämä tieto ilahdutti suuresti Villeä, joka tiesi, että muonavarain hankkiminen suureksi osaksi tulisi riippumaan kalastamisesta.
* * * * *
Sitkajoen rannassa kellui jo sedän iso, melkein uusi kolmihankainen, joka oli jo viime rekikelillä tänne tuotu, ja tunnin perästä olivat kaikki matkakapineemme hyvässä järjestyksessä veneen pohjalla.
Talon väki arveli, ettemme moneen viikkoon saisi kuulla mitään Kyttyräisen miehistä, sillä kuuleman mukaan oleskeli ainakin neljä heistä tätä nykyä Venäjän puolella tavaroita kaupittelemassa. Kyttyrä-Jaska itse oli luultavasti talonvartijana kotona. Hänellä näet ei ollut tapana itse lähteä mukaan noille rajantakaisille matkoille, mutta hän ei myöskään ikinä ollut yksin liikkeellä asutuilla seuduilla. Mutta missä osassa Sadanvirstan korpea heillä oli asumuksensa, siitä talonväellä ei ollut mitään tietoa ja jos heillä olisi ollutkin jokin aavistus siitä, eivät luultavasti olisi uskaltaneet sitä meille ilmoittaa. He olivat eläneet alituisessa pelossa, että joukko kävisi heilläkin ryöstöretkellä, mikä olisi ollut helppo asia, kun heillä ei ollut naapureita lähempänä kuin kahden penikulman päässä.
Mutta edellisenä kesänä oli Kyttyrä-Jaska itse, ja vastoin tapaansa yksin, käynyt heidän talossaan ja tarjonnut heille »ikuisen rauhan» ehdolla, että talo vuosittain maksaisi hänelle kaksi tynnyriä rukiita ja että talonväki sitoutuisi olemaan urkkimatta, missä hän ja hänen miehensä pitivät asuntoa. Isäntä oli suostunut tähän välipuheeseen, jonka Jaska oli luvannut tehdä vaikka kirjallisestikin ja kahden todistajan läsnä ollessa. Vielä hän oli luvannut, että isäntä saisi viedä sen vaikka käräjiin tuomarin vahvistettavaksi. Ei suostunut kuitenkaan tulemaan itse mukaan nimikirjoitustaan vahvistamaan. Sanoi tuomarin kyllä muutenkin tuntevan nimikirjoituksen. Ainakin, oli Jaska lisännyt, vanha laamanni tuntee, jos tulee itse käräjiä istumaan. Hän on minulle ennenkin vahvistanut kahdentoista vuoden sepelinhakkuusopimuksen Kakolan isännän kanssa. Ja oikein mahtoi kirjoittaa, koska sekä hovioikeus että senaatti hyväksyivät. Jaska oli luvannut »kaplatsoonin» loputtua tulla laamannille kirjoituspalkkaa maksamaan, mutta laamanni oli vain nauranut ja sanonut saaneensa ennenkin monta samanlaista hyvää lupausta ja kuitenkin aina jääneensä palkatta.
Isäntä kertoi kysyneensä, miksei Jaska ollut laamannin puheilla myöhemmin käynyt. Jaska oli siihen vastannut aikoneensa joukkonsa kanssa eräänä myrskyisenä syysyönä käydä, mutta Iso-Iivana oli kieltäytynyt tulemasta mukaan. Hän oli kuullut, että tämä herra omisti semmoisen pyssyn, jolla ampui kaksitoista laukausta peräkkäin välillä lataamatta. — Jaska oli kyllä myöhemmin sattumalta tavannut laamannin metsässä, mutta laamanni oli hänet huomannut ennenkuin hän laamannin, ja hänellä oli myös ollut se sama hirmupyssy kädessään. Hän oli kohta tähdännyt Jaskaa ja käskenyt tämän juosta niin paljon kuin koivista lähti; muuten tulisi siinä paikassa kuolemaan mies saappaat jalassa. Ja Jaska sanoi juosseensa.
Jaska oli lisännyt, ettei hän oikeastaan ollutkaan laamanniin suuttunut.
Täytyihän tämän niin tuomita kuin virkansa vaati.
Setä nuhteli isäntää siitä, että hän oli ryhtynyt välipuheeseen roiston kanssa, ja selitti, ettei tämmöinen välipuhe ole mitenkään laillinen.
— En tiedä, sanoi isäntä, onko se niin laillinenkaan, mutta ainakin tähän asti on Jaska sen pitänyt kuin mies.
— Annoitko todella tuolle ryövärille kaksi tynnyriä rukiita?
— Annoin kuin annoinkin. Ja kukkuramitalla mittasin aitasta. Jaskalla oli itsellään säkit, ja vielä autoin veneeseen kantamaan.
Minä en oikeastaan voinut isäntää moittia. Kun yhteiskunta ei voinut häntä suojata, hankki hän itse väellensä elämismahdollisuuden, kuten parhaiten ymmärsi. Mutta Ville löi isäntää olalle ja sanoi:
— Vai on Jaska pitänyt sanansa kuin mies. Luottakaa te vain
Kyttyrä-Jaskan lupauksiin!
Ville ei pitänyt tämän talon väestä.
Olimme käyneet talossa kahvia juomassa. Tämän tehtyämme rupesimme lähtöä puuhaamaan. Venesatamalle mennessämme lyöttäytyi talon vanha ukko minun seuraani. Hän huomasi kai esiintymisestäni, etten ollut ennen tämmöisissä hommissa mukana ollut.
— Ottakaa te, nuori herra, sanoi hän, tehtäväksenne tällä matkalla ottaa selkoa Latvasaaren kuninkaan hovilinnasta.
Kysyvän katseeni johdosta hän kertoi seuraavaa:
»Latvajoella on ennen aikaan ollut oma kuningas. Ja hänen hovilinnansa pitäisi olla eräällä saarella, jota on sanottu Latvasaareksi. Tämän hovin tai linnan — kumpi se sitten onkaan — hän on itse poikansa avustamana rakentanut, ja on, sanotaan, asunut ja elänyt siinä vielä viime vuosisadan alussa. Hän oli kuninkaallista sukua, mutta jonkin kapinallisen teon tähden hänet oli karkotettu omasta maastaan. Silloin hän on ottanut mukaansa kaikki äärettömät sodissa kootut aarteensa ja purjehtinut laivalla Suomeen. Viipurinlahdessa on astunut maihin ja talven tultua ostanut kaksikymmentä hevosta ja rekeä ja lähtenyt tavaroineen ja miehineen sinne päin, missä nyt käy raja Suomen ja Venäjän välillä. Täältä hän on löytänyt mieluisan paikan eräällä saarella, johon on vienyt omaisuutensa; miehensä hän on lähettänyt takaisin. Miehet ovat seuraavana keväänä purjehtineet Viipurista pois ja ryhtyneet merirosvoiksi vierailla vesillä. Mutta monet vuodet he ovat joka kesä palanneet ja vieneet herralleen ryöstetyt aarteensa ja taas poistuneet uusia kokoilemaan. Monen vuoden jälkeen heidän laivansa on joutunut haaksirikkoon, ja sen ajan perästä Latvajoen kuningas ei ole ollut missään tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Linnaansa lie kuollut poikinensa, mutta missä linna on, sitä ei kukaan nykyajan ihminen tiedä.»
Ukon kertomukseen en kiinnittänyt paljon huomiota. Tärkeämmät tehtävät täyttivät nyt ajatukseni. Kohteliaisuudesta utelin kuitenkin ukolta, eikö hän mitään enempää tuosta hovilinnasta tietänyt. Ukko selitti silloin uskovansa, että linna oli jollakin saarella Sitkajärven pohjoisessa osassa. Tuon salaperäisen herran todellisesta olemassa olosta hän näytti olevan täysin vakuuttunut. Ja kun hän luuli minusta saaneensa asiaa harrastavan kuulijan, hän kertoi vielä salaperäisesti kuiskaten minulle seuraavaa:
»Olen itse kerran elämässäni ollut Latvajoen kuninkaan läheisyydessä. En tosin saanut häntä nähdä, mutta niin lähellä olin, että sekä näin että kuulin hänen jumalatonta menoaan. Kymmenvuotiaana otti isäni minut mukaansa kalastusretkelle Sitkajärvelle. Eteläosassa järveä ei ole kaloja, mutta pohjoinen ranta on kalaisa. Sinne aikoi isä soutaa. Hän ei näet uskonut kansan kertomuksiin, ettei ole luvallista mennä järven pohjoiseen osaan. Järvenpinta oli rasvatyyni. Kun olimme vielä noin puolen penikulman päässä pohjoisesta rannasta, näin rannalla edessämme pienen pilven, ja samassa lensi veneen viereen veteen jokin esine semmoisella voimalla, että vesi purskui yli koko veneen, joka rupesi ankarasti liikkumaan. Kastuin läpimäräksi, ja veneeseen oli tullut ainakin pari korvollista vettä. Isäni, joka souti ja siis istui selin pohjoisrantaan, käänsi veneen niin nopeasti, että minä, joka olin veneen perässä noussut seisomaan, keikahdin kumoon ja syöksyin suin päin järveen. Isäni sai minua tukasta kiinni, ja samassa, kun hän nosti minut veneen laidan yli, kuului niin hirvittävä jyske, ettei paljon puuttunut, ettei hän pudottanut minua toista kertaa järveen.
Isäni ei tiennyt mitä ajatella, kun samassa pilvi uudistui, suhahtava ääni kuului ja vesi takanamme nousi korkealle ilmaan. Kun pamaus taasen uudistui, nousi isäni seisomaan, pui nyrkkiään sinne päin, missä pilvi näkyi ja kirkaisi kamalasti suuttuneella äänellä:
'Nuo laukaukset tulen sinulle vielä maksamaan!'
Mutta kun tuli vielä kolmas laukaus, joka särki veneen keulan, souti isä voimiensa takaa rannalle päin, kunnes pääsi suojaan erään niemen taakse. Kun isä oli tyhjentänyt veneen ja saanut keulan kutakuinkin korjatuksi, kertoi hän minulle, että se, jota sanottiin Latvasaaren kuninkaaksi, oli meitä kanuunalla ampunut ja että hän nyt jo toisen kerran oli ajanut hänet pois tämän omalta alueelta ja estänyt häntä kalastamasta taloon kuuluvassa järvessä. Ja sen lisäksi, sanoi isä, on tuo pakana ruvennut minulta lupaa kysymättä asumaan minun maallani ja kalastaa mitään vuokraa maksamatta minun kalavesilläni. Isä lisäsi aikovansa itse pian käydä laittomalta anastajalta vuokraa kantamassa.
Yöllä soudimme kotiin takaisin.
Isäni kävi jo seuraavana päivänä kirkonkylässä sekä nimismiehen että itse tuomarin puheilla. Pari päivää hän sitten istui kotona talonpapereita ja talonkarttoja tutkimassa, mutta mitään työtä ei tehnyt. Sitten hän laittoi viikon eväät konttiinsa, latasi molemmat pyssynsä, hyväili minua, mitä hän ei ollut ikinä ennen tehnyt ja sanoi nyt lähtevänsä veronkantomatkalle. Sen lisäksi, sanoi isä, on minulla itselläni myöskin vähäisen maksettavaa tuolle vieraalle herralle. Tällä kertaa isä ei lähtenyt veneellä, vaan jalkaisin. Jos äitini olisi elänyt, olisi isä arvatenkin jättänyt veronkantomatkan tekemättä. Minä en uskaltanut mitään sanoa. Itkin vain. Herran haltuun, poikaseni, sanoi isä ja lähti matkalle pyssy olalla, toinen kainalossa.
Takaisin ei palannut.
Olin kymmenvuotias, kun tulin talon isännäksi. Talo jäi autioksi, ja minä lähdin kirkonkylään paimenpojaksi. Kuusitoistavuotiaana palasin takaisin, ja kaikki oli tuvassa samassa kunnossa kuin lähtiessäni. Mutta peltotilkkuset oli uudestaan kuokittava. Ja kuten herra itse näkee, tullaan talossa nyt, Jumalan kiitos, taasen hyvin toimeen. Monta kertaa on minulla ollut vahva halu lähteä isäni jälkiä etsimään, mutta en ole koskaan voinut mieltäni siihen rohkaista, ja mitäpä jälkiä olisi vuosikymmenien kuluttua enää löytynytkään. Pari ruostunutta pyssynpiippua ehkä, mutta kukapa ne suuresta erämaasta löysi. En ole myöskään ikinä kuullut, että kukaan olisi noitten tapahtumien jälkeen Sitkajärvellä kulkenut. Siikajoella olen aina vapaasti kulkenut, mutta järvensuusta olen joka kerta takaisin kääntynyt.»
Vasten tahtoani oli loppupuoli vanhuksen kertomuksesta minuun tehnyt syvän vaikutuksen. Otaksuin, että poika oli kalastusretkellä veneeseen nukkunut ja ampumiset uneksinut. Mutta isän kostoretki antoi tapahtumille jonkinlaisen todellisuuden varjon ja pani mielikuvitukseni oudosti liikkumaan. Olin kuitenkin muutaman päivän perästä unhottanut koko jutun.
Ukon jutellessa olimme saapuneet venevalkamaan talonväen seuraamina. Setä oli isännän kanssa sopinut hevosien viemisestä takaisin; vankkurit ja sedän kiesit jäivät taloon. Veneeseen astuessamme sanoi isäntä sydämestään toivovansa meille menestystä matkalle ja lisäsi, että meidän menestyksemme tulee vähentämään talon verot puoleksi siitä, mitä nyt.
Ville astui viimeisenä veneeseen.
Kun hänellä oli jo toinen jalka veneessä, sanoi ukko hänen puoleensa kääntyen:
— Viiden kilometrin päästä tulette paikkaan, jossa Suomen puolella kasvaa tavattoman sankkaa kuusimetsää. — Joen läntistä rantaa sanottiin Suomen puoleksi, itäistä Venäjän puoleksi, vaikka raja kulki toista penikulmaa joesta itään päin. — Siinä paikassa ei ole koskaan lunta maassa, ja paikka on kuiva ja suojainen. Yöpykää siihen. Tarvitsette hyvin suojatun nuotiopaikan, sillä ensi yöksi tulee sade. Viime yönä oli laaja kehä kuun ympärillä, ja aamulla ei kukko laulanut ainoatakaan kertaa.
Istuttiin airoille, minä kokkatuhdolle, Ville keskiteljolle ja setä perään ohjaamaan.
Olimme juuri saaneet veneen hyvään vauhtiin, kun ukko notkeana kuin nuorukainen hyppäsi talon veneeseen ja ripein aironvedoin rupesi soutamaan perässämme. Setä luuli, että vanhuksella oli jotain tähdellistä meille sanottavaa, jonka vuoksi hän käski Villen hetkiseksi heittää soudun. Ville ei ollut kuulevinansa, vaan lisäsi vauhtia. Pian hän kuitenkin huomasi, että ukko sittenkin tyhjällä veneellä soutaen meidät saavuttaa, ja heitti soutamisen. Kuulin Villen itsekseen mutisevan:
— Menköön ukontollo Perhoon isäpuoleksi.
Kun ukko jo souti vieressämme, sanoi hän sedän puoleen kääntyen:
— Tässä tulee kilometrin päästä kaksi koskista paikkaa, joita ette voi nousta muuten kuin sauvomalla. Saatan teidät niistä ohitse ja näytän parhaimman sauvomapaikan. Muuten ehkä ette pääse niistä ollenkaan nousemaan. Niistä lähtien pääsee kyllä soutamalla järvelle asti, vaikka virta on muutamin paikoin hyvin vuolas. Saa nähdä, onko jää jo järvestä lähtenyt.
Ville, joka yhä vielä epäili ukkoa, kysyi häneltä odottamatta:
— No mitenkä te, vaari, aiotte meille tien näyttää sauvomispaikoissa, teillä kun ei ole sauvointakaan? — Meillä oli kolme tukevaa neljänsylen sauvointa veneessämme.
Ukko hymähti.
— Lykkää sinä vain, poikaseni, voimiesi takaa. Kyllä minä tyhjin venein puoleni pidän ilman sauvointakin. Luota sinä vanhan miehen sanaan. Minulla oli jo pitkä parta, kun sinä vielä paitaressuna käydä lyllersit.
Ukko souti nyt edellä, ja me seurasimme hänen veneensä vanassa. Hän näkyi tarkoin tuntevan kaikki akanvirtapaikat, mikä suuresti helpotti soutua.
Ensimmäinen koskipaikka meni hyvin, vaikka meistä Ville oli ainoa, joka oli tottunut sauvointa käyttämään. Liejupohjaisissa metsäjärvissä olen kyllä tottunut porkkaamalla lauttaa työntämään, mutta vastavirran voittaminen sauvoimella vaatii ihan toista taitoa. Kun tulimme toiselle koskipaikalle, joka oli pitempi ja kivisempi, tahtoi Ville, että nousisimme soutamalla, joka hänen mielestään kävisi hyvin päinsä. Ukko varoitti sanoen, että alussa kyllä pääsemme, mutta vähää ennen koskenniskaa tulemme paikalle, josta emme kevätveden aikana mitenkään saa soutamalla lastissa olevaa venettä nousemaan. Setä ja minä emme asiaan mitään puhuneet, ja Ville jatkoi soutamalla. Ukko yritti vielä kerran taivuttaa häntä aikeestaan sanoen, että kun tuo paha paikka tulee, on melkein mahdotonta vaihtaa airoja sauvoimiin; mutta kun hän huomasi, ettei hänen sanoistaan ollut mitään apua, lähti hän uudestaan soutamaan edellä.
Noin puolet koskea oli soudettu, kun uoma tuli kapeammaksi ja virran valta kasvoi. Nyt setä kehoitti vaihtamaan airot sauvoimiin, mikä erään ison kiven alapuolella olisi vielä hyvin käynyt päinsä. Mutta Ville, joka ei tahtonut myöntää erehtyneensä, sanoi käyvän soutamallakin hyvin, ja kun Ville oli tottunut venemies, arveli kai setä hänen ymmärtävän asian paremmin, koska ei suoranaisella käskyllä pakottanut häntä vaihtamaan. Vetämällä voimiemme takaa pääsimme myöskin ukon viittaamaan pahimpaan kohtaan, joka näytti olevan noin kahdeksan tai kymmenen sylen pituinen. Ukko souti edellä vetämällä hyvin tiheään ja pääsi onnellisesti valtavuon läpi paikkaan, jossa virta oli vähemmän vuolas. Tähän hän pysähtyi ja katseli meidän voimanponnistuksiamme. Ponnistaen voimiamme äärimmilleen onnistuimme nousemaan ehkä puolet tuosta pahasta paikasta, mutta silloin rupesi vene vastustamattomasti laskemaan taaksepäin koskea alas. Villen toinen airo katkesi, ja ennenkuin huomasimme, miten asia tapahtui, oli vene kääntynyt, toinen laita koskea, toinen kiveä vasten. Iso hyökyaalto löi samassa laidan yli, ja vene oli kaatua, koski kun painoi suurella voimalla.
Samassa kun Villen airo katkesi, oli ukko potkaissut ankkurikivensä veteen ja pitäen ankkuriköyden käsissään laskenut veneensä koskea alas. Sekunti sen jälkeen, kun veneemme törmäsi kiven kylkeen, seisoi ukko samalla kivellä, hänen veneensä kelluessa koskessa monta syltä alempana. Että hyppäys veneestä liukkaalle, melkein vedenalaiselle kivelle nuorellekin miehelle oli hengenvaarallinen, ymmärsimme hyvin. Hyppäys oli tehtävä ankkuriköysi kädessä, ja ellei oikeassa silmänräpäyksessä heittänyt köydestä irti, joutui auttamatta kosken valtaan. Ukon onnistui heti saada veneemme parempaan asentoon, niin ettei siihen tullut enää vettä. Hän piti veneen tässä asennossa pitämällä molemmin käsin veneenlaidasta kiinni, seisoen vedessä kainaloihin asti ja nojautuen selin kiveen. Ellei hän olisi jaksanut pysyttää venettä tässä asennossa, olisi hän itse joutunut kosken puristettavaksi veneen ja kiven väliin.
Heti tartuttuansa veneen laitaan otti ukko komennon. Äreällä äänellä tiuskaisi hän komentosanansa Villelle, joka ääneti totteli. Kahdella sauvoimella saatiin vene pönkitetyksi, ja ukko pääsi jääkylmästä kylvystään. Ukko sitoi kaksi airoa yhteen varasauvoimeksi, ja kymmenen minuuttia myöhemmin olimme onnellisesti suvannossa koskenniskan yläpuolella.
Tähän asti ukko ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi koskenut veneen ohjausta. Mutta niin pian kuin vaara oli ohitse, tiuskaisi hän Villelle:
— Miks'et sinä, hirtehisen pakana, totellut minua, joka tunnen nämä kosket paremmin kuin sinä? Olisit ylpeydessäsi komisariuksenkin ja nuoren herran hukuttanut, ellen minä olisi pannut parhainta sarkatakkiani vanutettavaksi.
Ukko katseli murhemielin takkiansa, joka oli kai jo kuivanakin ollut ahdas ja nyt veti hänen olkapäitään arveluttavasti selkäpuolelle päin. Siitä ukko ei ollut tietävinään, että oli henkensä pannut alttiiksi ja vanhat luunsa jääveteen likoamaan. — En ole koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt Villeä niin häpeissään ja nolostuneena kuin tässä tilaisuudessa.
Seurasimme heti rannalle, ja minuutin perästä kaikui metsä Villen kirveeniskuista. Tehtiin mahtava hirsituli, ja pian seisoi tulen ympärillä neljä höyryävää miestä, kääntyen aina sen mukaan kuin liiallinen lämpö pakotti. Ukko, joka seisoi paljoa lähempänä tulta kuin me muut, oli vetänyt pieksusaappaansa jalasta ja pannut ne loitommaksi tulesta kuivamaan; valitteli, ettei nahka kestä lämmintä, niin pian kuin se on ruumiista nyletty irti. »Missä voi sulaa, siinä nahka palaa», arveli vanhus.
Setä ja minä emme voineet kyllin ihmetellä, miten ukon oli mahdollista kestää niin lähellä tulta. Ukko silloin kertoi:
»Minä olen aina ollut hyvä löylyä ottamaan. Yhden ainoan kerran eläissäni on ollut pakko astua lavalta alas, kun toinen jäi. Ja tuo oli herrasmies. Olin nuorempana ollessani kerran Viipurissa ansiotyössä. Siellä asui eräs herra, jonka sanottiin olevan semmoisen kossin löylyä ottamaan, ettei ole kukaan vielä häntä voittanut. Olin monta kertaa toivonut joutuvamme yhdessä saunaan, kun kerran satuinkin tapaamaan hänet juuri saunan ovella. No olipa tuo ikävä, sanoin, että herra on jo kylpenyt, olen kuullut herran olevan hyvän löylyä kestämään. Eihän lämmin luita riko, vastasi hän, voinhan kylpeä samalla huomisillankin edestä. Tehdenhän työstä pääsee, syöden leivänkannikoista. Riisuin nopeasti ja menin lauteille. Herra tuli perässäni, hapuili käsillä katonrajaa ja sanoi olevan kylmänpuoleista. Ei hän muka viitsi niin vähän edestä riisua vaatteitaan. Istui sitten rahille. Nyt olin voitosta varma ja rupesin löylyä lyömään. Kuta enemmän viskasin, sitä enemmän tuo vain huokaili hyvinvoinnista. Huomasin hetken perästä, että ellen nyt lähde, lähtee nahka; minun täytyi lauteilta pois. Tuo kovanahkainen vain jäi rahilleen ja minun mennessäni pyysi antamaan vielä pari napollista lisää. Kiusalla heitin koko kiulullisen. Silloin vasta tuli hänkin alas, yski vähän ja sanoi tulevan sisälliselle ihmiselle jotenkin lämmintä. Vielä tänään ihmettelen, miten ihminen voi noin lämmintä kestää. Ja vielä iso turkki päällä», päätti vanhus pakinansa.
Nauroimme sedän kanssa makeasti ukon ihmettelylle. Emme hennoneet hänelle sanoa, että herrasmies oli pitänyt häntä pilanaan. Äijä sai jäädä luuloonsa, että Viipurin herra oli hänet rehellisessä saunakilpailussa voittanut.
Vanhus oli ensimmäisenä kuiva, vaikka hän oli ainoa, joka oli ollut likomärkä. Setä rupesi kysymään häneltä, kuinka hän oli uskaltanut tehdä hyppäyksen veneestä liukkaalle kivelle.
— Ettekö yhtään pelännyt?
— Mitäpä vanhan kannattaa kuolemaa pelätä. Nuoren kuolema on kun sattuu, mutta vanhan on pakosta. Minä olen ikäni jo täyteen elänyt eikä minusta ole enää paljon hyötyä. Mutta teillä pitäisi olla monta vuotta elettävänä. Ehkä te, nuori herra, ette ole vielä kolmeakaankymmentä?
Selitin olevani vasta pari vuotta kolmattakymmentä, suorittaneeni juuri maisterintutkintoni ja aikovani koulunopettajaksi.
— Näytätte olevan riski ukko.
— Olenhan minä, Jumalan kiitos, ollut aina terve, mutta rupeavat ne vuodet lähenemään, joista raamattu sanoo: ne eivät minua miellytä. Ei pidä vanhaksi toivoa, vanhan on paha elää.
Setä puuttui puheeseen.
— Kun isäntä kertoi maksaneensa Kyttyrä-Jaskalle lahjuksia, luulin teidänkin kuuluvan rosvojen suosijoihin enkä paljon luottanut talosta saamiini tietoihin. Nyt ymmärrän, että te ainakaan ette kuulu rosvojen ystävien joukkoon.
— Kyllä kaikki, mitä poikani kertoi, oli totta, valitettavasti lahjuksista myöskin. Kyttyräisen kuullen kieltelin poikaani antamasta, ja rosvo lupasi sopivassa tilaisuudessa pitää minut muistissaan; mutta niinkuin äsken sanoin, olen vuoteni elänyt enkä minä Kyttyräisen uhkauksista välitä.
— Miten te olisitte isäntänä ollen menetellyt?
— Jaskalle olisin sanonut, että talo on liian köyhä semmoista ylimääräistä verotusta maksamaan. Sillä sitä se onkin. Ja Jaskan lähdettyä olisin vienyt kirkonkylään vaikka viimeiset jyvät aitasta ja ostanut tuommoisen kaksitoista laukausta ampuvan pyssyn, jommoinen on tuomarillakin. Ne kuuluvat olevan muutenkin erinomaisia metsästyspyssyjä. Isännällä on ennestään isoreikäinen haulikko, molemmilla pojilla on luodikot, ja ovat jo koko hyviä ampumaan, vaikka ovat puolikasvuisia vain. Oma pyssyni laukeaa myös nopeasti, ja silmät on minulla vielä kuin kotkalla. Kyttyräisillä ei kuulu olevan tätä nykyä kuin neljä pyssyä vain. Kyllä me heitä vastaan olisimme puoliamme pitäneet.
— Mutta jos Jaska olisi yön aikana talon polttanut väkineen kaikkineen?
— Ei Halli laske yön aikaan ketään vierasta niin lähelle taloa. Eikä Kyttyräinen ole niitä miehiä, joka saalista toivomatta menee tuommoista tekemään. Myös luulen, että sakki pysyy nyt jonkin aikaa hiljaisempana, sillä ainakin kahdentoista isännän kanssa on rosvolla nyt vuosisopimus. Hän on viime aikoina huomannut tämän konstin vähemmän vaaralliseksi ja kuuluu aikovan tehdä vielä paljon uusia sopimuksia. Suurimmista taloista kuuluu saavan aina neljään tynnyriin asti. Kyllä se hänen polttimonsa tarpeeksi riittää.
— Mitä hullutuksia. Onko hän salapolttaja myöskin?
— On. Ja parhaimpia keittomestareita kuuluu olevankin. Sanotaan saavan kolme kannua enemmän tynnyristä kuin parhaimmat. Hyvän osan ryyppää itse kaveriensa kanssa, niin että iltasilla ovat kaikki pahoin päihtyneet. Mutta paljon myös myy sekä Suomen että Venäjän puolelle. — Eikö komisarius ole tätä tietänyt?
— En ole tietänyt salapolttajaksi. Enkä ole voinut aavistaakaan, että monet isäntämiehet ovat ryhtyneet tuommoisiin häpeällisiin kauppoihin julkisen rosvon kanssa. Sehän on enemmän kuin häpeällistä. Tiedättekö ketään noista raukoista? Poikannehan sanoi itse olevansa yksi.
— Tiedänhän minä useitakin. Mutta kun ilmianto katsotaan ihmisten kesken häpeälliseksi, en tahdo nimiä sanoa.
Setä ymmärsi ukkoa eikä vaatinut enempiä tietoja, vaan lupasi ottaa itse myöhemmin asiasta selkoa. — Vanhus rupesi nyt tekemään lähtöä, ja setä kysyi, miten hän aikoi päästä veneeseensä. Ukko sanoi aikovansa kiertää vitsaköyden ja sen päähän sitoa härkkimentapaisen puupalikan, jonka avulla kyllä saisi veneen rantaan vedetyksi. Setä lahjoitti ukolle lujan uistinsiiman, joten tämä pääsi vitsaköyden teosta. Kiittelimme kaikki ukkoa henkemme pelastuksesta, ja setä lisäsi tietävänsä nyt varmuudella omistavansa Sitkan talossa — talon nimi oli Sitka — ainakin yhden ystävän, johon voi luottaa. Ville pyysi ukolta epäilyksiään anteeksi, ja ripein askelin poistui äijä joenrantaa pitkin.
Seuraavana uudenvuodenpäivänä annettiin ukolle kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen hopeamitali »ihmishengen pelastamisesta», jonka setä oli hänelle hankkinut, ja kun vanhus päivällisen jälkeen poistui nimismiehen talosta, kantoi hän olallaan sedän antamaa lahjaa, kaksitoista laukausta ampuvaa pyssyä. Jos setä olisi tietänyt, että »Sitkanvaari» oli ahkerimpia soitimelta-ampujia, luulen, että lahja olisi vaihtunut johonkin hyödyllisempään esineeseen.