IX.
Reformatsiooni juurtuu.
Vaaliruhtinas Fredrikin kuolema näytti riistäneen uskonpuhdistukselta sen ainoan maallisen tuen. Niin kuitenkaan ei käynyt. Hänen veljensä ja vallanperijänsä Juhana, syystä mainittu "vakaamieliseksi", asettui täydestä vakaumuksesta uskonpuhdistuksen puolelle, ja muutti kirkolliset menot ruhtinaskunnassaan sen mukaisiksi. Myöskin Hessenin maakreivi Filip ratkaisi aseinansa. Nuori, toimenhaluinen ja tulinen luonteeltaan, oli hän varsin kärkäs heittämään miekkansa vaakaan. Katoliset ruhtinaat olivat jo Regensburgissa muodostaneet uhkaavan liiton. Filipin mielestä ei pitänyt evankelisten toimettomina odottaa murhaavaa iskua. Uusi varsin odottamaton liittolainen ilmaantui lisäksi Preussissa, joka oli saksalaisen ritarikunnan hallussa, olivat jo innokkaat lähetyssaarnaajat levittäneet evankeliumia. Suurmestari Albrecht Brandenburgilainen oli matkalla Saksassa tavannut itse Lutherin. Seurauksena oli, että hän julisti valtion maalliseksi herttuakunnaksi ja liittyi evankeelisiin. Keisari kyllä paavin pyynnöstä julisti hänet pannaan, mutta moiset julistukset, lähtivätpä ne paavista tahi keisarista, olivat jo menettäneet tenhovoimansa. Kaikissa näissä maissa säädettiin puhdas evankeelinen jumalanpalvelus.
Kun Augsburgin valtiopäivät olivat tulossa, ja kun keisarin ja paavin kirjeet olivat yhä uhkaavampia, päättivät vaaliruhtinas ja maakreivi yhteisesti ajaa asiansa. Valtiopäivät avattiin Joulukuussa 1525, ja rohkeasti lausuttiin mainittujen herrojen puolesta, että talonpoikien kapina oli seurauksena mielettömästä sorrosta, ja että, jos ryhdytään väkivaltaan uskonpuhdistusta vastaan, seuraa siitä vieläkin kamalampia onnettomuuksia. Pääkysymykseen ei rohjettu koskeakaan. Asia jätettiin ensi valtiopäiviin.
Niitä varten täytyi siis valmistautua. Aina toimelias maakreivi sai vaaliruhtinaan suostumaan puolustusliittoon Torgaussa 1526. Mutta hän etsi yhä uusia liittolaisia. Sitä kuitenkin vastusti Luther ja Melanchton. Yksin Jumalan tulee puolustaa evankeliumia, jotta hänen voimansa ja kunniansa ilmaantuisi ihanimmin, neuvoi edellinen. Evankeelisten liitto, arveli Melanchton, saa juuri syttymään sen sodan, jota tahdotaan välttää. Siitä huolimatta liittyi yhä useampia Torgaun sopimukseen. Evankeelisilla oli jo tuntuva aineellinenkin voima. Hätä katolisten puolella oli suuri. Lähetystön kautta pyydettiin apua keisarilta, joka oli Sevillassa. Keisari kirjoitti avonaisen kirjeen ruhtinaille, jossa hän sanoo surulla huomanneensa, kuinka luterilainen kerettiläisyys on Saksassa aiheuttanut verenvuodatusta, hävitystä ja jumalanhäväistystä. Itse aikoo keisari lähteä Romaan neuvottelemaan paavin kanssa, ja tulla sitten koko voimallaan torjumaan Wittenbergiläistä ruttoa. Sillä välin on Wormsin edikti pantava toimeen, ja kaikki, jotka sitä eivät noudata, ovat rangaistavat. Semmoisilla uhkauksilla avattiin valtiopäivät Spejerissä Kesäk. 26 p:nä 1526.
Keisarin sijaisena oli hänen veljensä Ferdinand, uskonpuhdistuksen kiihkeä vastustaja. Mutta evankeelisten luottamus asiansa oikeuteen, ja heidän siitä seuraava rohkeutensa oli myös kasvanut. Ne voivat jo esiintyä järjestettynä puolueena. Evankeliumia saarnattiin ruhtinaiden hovisaleissa, kun kirkkoja heille ei luovutettu, ja kansa tulvaili niihin. Julkisesti kieltäytyivät yhä useammat panemasta ediktiä toimeen, ja korkean papiston vastustuksesta huolimatta päätettiin ottaa uskonnonkin asia puheeksi, jota varten asetettiin eri valiokunta. Odottamaton oli sen antama mietintö. Papeille, sanoo valiokunta, olisi kunniallisempi naida kuin elää salavuoteudessa; ehtoolliskalkki on annettava niille, jotka sitä haluavat, ja Jumalan sana raamatun mukaan saarnattava. Ei auttanut muu kuin keisarin kirjeen nojalla vaatia yleisen vainon toimeenpanoa kerettiläisiä vastaan. Tulella ja miekalla oli uskonpuhdistus tukehutettava. Nyt se oli siis lankeava tuo surman isku. Jumalan täytyi sen torjumiseksi entistä enemmän silminnähtävällä tavalla ottaa asia omiin käsiinsä.
Keisarin aikomus oli, kuten hän oli tiedoksi antanut, lähteä Romaan neuvottelemaan paavin, Clemens VII:nen kanssa, ja sillä tiellä kruunattavaksi. Mutta keisarin ylivalta kävi paavin maalliselle vallalle uhkaavaksi. Huolimatta kirkon eduista rakensi paavi Venetsian tasavallan ja Ranskan kuninkaan kanssa keisaria vastaan liiton, jonka suojelijaksi suurimmaksi ihmeeksi tuli Englannin kuningas, äskeinen "uskon puolustaja". Julkinen sota syttyi. Tämä sokeus ratkaisevana hetkenä muistuttaa Herran sanoja Jerusalemille: "Sinä olet minun hyljännyt, sentähden olen minä ojentanut käteni hukuttaakseni sinua." Keisarikin, tuo kirkon kiivas puolustaja, asetti valtiolliset etunsa kirkon etuja korkeammalle. Olihan nyt sekä tilaisuus että pakko käyttää Lutheria ja hänen oppilaitaan sinä aseena paavia vastaan, joksi he jo keisari Maksimilianin aikana olivat aijotut. Nyt jos koskaan saattoivat ne olla keisarille hyödyksi. "Peruuttakaamme Wormsin edikti; laupeudella voitamme enemmän", niin kuuluivat nyt äkkiarvaamatta hänen sanansa. Näin vastakkaiset käskyt saivat valtiopäivät täydelliseen sekasortoon. Ei tullut muuta neuvoksi kuin sallia jokaisen järjestää kirkolliset olonsa mielensä mukaan. Reformatsiooni oli ihmeellisellä tavalla taas pelastettu. Sota paavin ja keisarin välillä yltyi siihen määrään, että keisarin palkkasoturit rynnäköllä valloittivat Roman ja ryöstivät sen tavalla semmoisella, joka sekin kyllä muistuttaa Jerusalemin hävitystä. Paavi oli keisarin vankina, ja ennenkun valtiolliset juonittelut uudestaan muuttivat valtojen keskinäisen aseman, sai reformatsiooni vähän aikaa jonkinmoisessa rauhassa juurtua ja varttua, sekä vahvistaa kirkollisen järjestyksensä.
Rinnatusten Lutherin uskonpuhdistuksen kanssa, mutta aluksi siitä riippumatonna oli schweitsiläinen Zwingli noussut katolista kirkkoa vastaan saarnaten evankeliumia. Olisi luullut, että nämät yhtäsuuntaiset hengelliset liikkeet olisivat toinen toistansa tukeneet. Mutta niin ei käynyt. Ajoittain oli niiden keskinäinen riita melkein yhtä kiivas kuin yhteinen taistelu Romaa vastaan. Tämän valitettavan ristiriitaisuuden käsittäminen kaipaa selitystä.
Molemmat uskonpuhdistuksen sankarit, Luther ja Zwingli, olivat talonpoikaisista perheistä lähteneet. Niissä olivat he oppineet kunnioittamaan maallista työtä ja halveksimaan munkkien laiskurielämää. Mutta siihen loppuivat yhtäläisyydet. Luther eli ummehtuneessa ilmassa, hänen alati taistelevalle hengellensä eivät suoneet ulkonaiset olot mitään toiminta-alaa; kodissa ja kouluissa vallitsi ankaruus, joka vei luonteeltaan reippaan nuorukaisen synkkämielisyyteen, joka vihdoin pakotti hänet luostarin yksinäisyyteen ja sisällisiin taisteluihin, joiden tulos oli persoonallinen herätys ja sydämmen usko. Zwingli kehittyi Schweitsin vapaassa ilmassa, jossa kaikille kansalaisen voimille oli avara liikuntatila. Tieteellisen kasvatuksensa sai hän etevien humanistien parissa ja arvosteli kirkollisia oloja heidän kannaltaan. Raamattu aukasi sitten hänen silmänsä ja sydämmensä jumalalliselle totuudelle, mutta se tapahtui ilman Lutherin tuskallista uudestaan syntymistä. Zwingli vapaana schweitsiläisenä astui jo alussa kansalliselle ja valtiolliselle tantereelle; kotikaupungissaan Zürichissä oli hän ei ainoastaan kirkon vaan itse kunnalliselämiin johtajana, ja valtiolliset näkökohdat viehättivät ja viettivät hänet vihdoin kauas hengellisestä tehtävästään. Miekka kädessä kaatui hän miesten tappotantereella. Luther sitä vastoin vasta henkisesti terästettynä, vasta askel askeleelta pakotettiin julkiseen elämään ja kansalliseen tehtävään, mutta valtiollisista tuumista hän aina pysyi loitolla. Jumalan sana ei ole koskaan miekalla ja maallisella voimalla puolustettava. Kun vasta tutustumme näiden miesten esiintymiseen toinen toistansa kohtaan, täytynee meidän myöntää, ettei heitä erottanut niin paljon opin eri vivahdukset kuin Lutherin ehkä vaistomainen käsitys: "Teissä on toinen henki kuin meissä." Yhteinen esiintyminen pian tapahtuvassa yhteentörmäyksessä yhteisen vihollisen kanssa ei voinut olla muuta kuin laimea.
Keisari ja paavi olivat taas sovittaneet välinsä. Rauha solmittiin Barcelonassa 1528, ja kun keisari oli muistakin vihollisistansa suoriutunut, oli taas maallinen ja hengellinen valta koko voimallaan ja tarmollaan valmis kerettiläisyyden musertamiseen. Valtiopäivät kutsuttiin uudestaan Spejeriin Helmikuun 21 p:väksi 1529. Kaikki enteet viittasivat tuimiin aikomuksiin keisarin puolelta. Avonaisesti syytti hän vaaliruhtinasta kapinasta. Keisarin sijaisena esiintyi nytkin Ferdinand. Vaaliruhtinaan seurassa oli ainoastaan Melanchton ja Agricola. Nytkin kiellettiin evankeliset jumalanpalvelukset, mutta ruhtinaiden palatseissa niitä sittenkin vietettiin tuhansien kuulijoiden läsnäollessa.
Osoittaaksensa että keisari nyt aikoi ryhtyä ratkaiseviin toimiin, julisti Ferdinand että keisari oli itsevaltaisuutensa nojalla päättänyt peruuttaa viime valtiopäivien päätöksen, jonka mukaan jokaiselle alueelle oli suotu oikeus järjestää kirkolliset olonsa, koska siitä muka oli syntynyt lakkaamatonta epäjärjestystä. Wormsin edikti on taas astuva voimaan. Keisari oli siten mennyt laillisen oikeutensa yli, kun hän yksipuolisesti kumosi lainperäisten valtiopäivien päätöksen. Siihen eivät tietystikään voineet suostua evankeeliset, ja vuosisatojen kärsimyksiä olisi Saksa välttänyt, jos katolisetkin olisivat ymmärtäneet, ettei keisarin omavaltaisuus voinut kellekään tuottaa hyviä hedelmiä. Sen verran oli kuitenkin enemmistössä malttia ja järkeä, että se myönsi mahdottomaksi nyt enään saada hallitsijat ja heidän alamaisensa uudestaan taivutetuiksi katolisen kirkon ikeen alle. Alkuperäinen päätösehdotus muutettiin sen tähden siten, että missä Wormsin edikti jo oli astunut voimaan, siellä kielletään kaikki kirkolliset uudistukset, mutta missä sitä ei ollut noudatettu, eikä voitu kapinaa nostamatta saada noudatetuksi, siellä olkoon voimassa se mikä jo on toimeenpantu, mutta uusia reformeja ei sallita, messua ei saa kieltää, eikä kukaan katolinen kääntyä luterilaiseen oppiin. Tähän suostuikin enemmistö, ja olihan tämmöinen päätös tavallansa jo reformeeratuille maille edullinen. Mutta pitikö evankeelisten itse panna raja puhdistetun opin leviämiselle? Omantunnon vapaus oli reformatsioonin ydin, ja se nyt kuitenkin kiellettiin, jota vastoin vastaisille vainoille ja rovioille ikäänkuin annettiin laillisuuden leima. "Me emme alistu enemmistön päätöksen alle; enemmistö ei ole oikeutettu päättämään omantunnon asioissa. Uskonnonvapaus on pidettävä voimassa ensi kirkolliskokoukseen saakka", semmoinen oli evankeelisten kanta. Tästä huolimatta kutsui Ferdinand valtiosäädyt yhteiseen istuntoon Maalisk. 24 p:nä ja julisti, että koska valtiopäiväpäätös oli peruuttamattomasti tehty, niin on se laadittava keisarillisen ediktin muodossa, ja tuli nytkin kaikkien alistua. Sillä jätti hän salin, eivätkä mitkään pyynnöt saaneet häntä palaamaan. Valta oli hänen puolellaan.
Muuta neuvoa ei ollut evankeelisilla kuin vastalauseen tekeminen. Sen ne suorittivatkin valtiosalissa suullisesti, mutta kun Ferdinand ei ollut saapuvilla, oli se kirjallisesti laadittava. Siinä sanotaan muun muassa: "Hengeltä tuomitut rikollisetkin saavat vedota tuomionsa johdosta, ja koska me olemme saman henkisen ruumiin, Jumalan pojan, jäseniä sekä saman taivaallisen Isän lapsia, niin olemme oikeutetut yhdistymään kun ijankaikkinen autuutemme tahi kadotuksemme on kysymyksessä. Me vetoomme siis omasta, alamaistemme ja kaikkien puolesta, jotka nyt tahi vastaisuudessa ottavat Jumalan sanan vastaan, jokaisesta menneestä, nykyisestä tahi vastaisesta oikeudenloukkauksesta Teidän Majesteettinne ja pyhän kristikunnan vapaaseen ja yleiseen kokoukseen." Tästä evankeelisten protestista ovat ne historiassa saaneet protestanttien nimen. Siitä tuli omantunnon vapauden kulmakivi Mutta protesti oli myös saatava Ferdinandin tietoon, ja kun hän kielsi ottamasta sitä vastaan kokoussalissa, jätettiin se hänelle lähetystön kautta. Silloinkaan hän ei ottanut sitä käsiinsä, mutta se jätettiin pöydälle. Semmoisilla tempuilla kuitenkaan ei estetä historian kulkua. Enemmistön päätös jäi muodollisesti voimaan; sen nojalla kiihtyivät katolisten vainot yhä ankarammiksi, mutta sillä vaan varmuuttivat totuuden voiton. Missä se vihdoin saatiin tukahdutetuksi, siellä kärsivät kansat tähän päivään saakka. Vertaus katolisten ja protestanttisten maiden välillä osoittaa, kuinka edellisissä pimeys, sekasorto ja mullistukset estävät aineellistakin edistystä, mutta kuinka jälkimmäisissä vapaus kehittää voimat sekä hengellisesti että aineellisesti.
Selvästi käsittivät evankeeliset ruhtinaat tilansa vaaranalaisuuden. Aina aseiden turvaan taipuvainen Hessenin maakreivi puuhasi kaikin mokomin valtiollista yhteenliittymistä, ja sitä varten pidettiinkin kokouksia, mutta vaaliruhtinas yhä epäili, semminkin kun Luther alituisesti huomautti hänelle raamatun sanoja: "hiljaisuudella tulette autetuiksi, hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette". Luther oli hyvillänsä kun liittotuumat raukesivat. "Herramme Kristus, joka tähän saakka on auttanut meitä ilman maakreiviä, jopa vastoin häntä, auttaa ja neuvoo kyllä vastakin."
Protestin allekirjoittajat eivät kuitenkaan kaikki tahtoneet luottaa yksinomaan "Herraamme Kristukseen". Keisari oli ylimmällä valtansa huipulla ja oli nyt lujasti päättänyt kostaa Kristukselle muka tehdyn häväistyksen. Ellei protesti olisi jääpä tyhjäksi kirjaimeksi, niin oli se yhteisvoimin puolustettava. Mutta protestantit olivat keskenään erimielisiä. Maakreivin hartain toivo oli sentähden saada ne sovitetuiksi. Zwinglin kanssa oli hän jo pitkät ajat luonut laveita valtiollisia suunnitelmia suuren liiton aikaansaamiseksi, johon kuuluisi myöskin Schweitsi ja Yläsaksan vapaat kaupungit, jotka kallistuivat Zwinglin oppiin. Maakreivi arveli, että jos vaan saataisiin eri suuntien päämiehet suuta suin selvittämään asiansa, niin olisi sovinto helposti tehty. Epäilemättä oli maakreivi harras kristitty, mutta Zwinglin puoleen veti häntä yhteinen poliittinen näkökanta. Jo pari vuotta olivat Luther ja Zwingli olleet kirjallisessa taistelussa ilman mitään tulosta. Kun sentähden maakreivi kehotti heitä saapumaan yhteistä neuvottelua varten Marburgiin, oli Zwingli varsin myöntyväinen, olihan se hänen valtiollisille tuumillensa otollista, mutta Luther puolestaan pelkäsi näitä samoja tuumia eikä uskonut, että opin suhteen päästäisiin mihinkään yksimielisyyteen, jonka vuoksi yhtyminen oli hänelle vastenmielinen. Maakreivi koetti poistaa vaikeudet ja loukkauskivet ja onnistui vihdoin. Sekä Zwingli että Luther saapuivat Marburgiin syyskuun viimeisinä päivinä. Maakreivi oli itse kaupungissa ja majoitti vieraat herrat omaan linnaansa. Etuvartijakahakka alkoi kahdenkeskisellä keskustelulla Melanchtonin ja Oecolampadiuksen välillä, päätaistelu Lutherin ja Zwinglin välillä Lokak. 2 p:nä maakreivin ja hänen hovinsa läsnäollessa, sekä jatkui sitten useampia päiviä. Aineena oli melkeen yksinomaan se erilainen käsitys Herran ehtoollisesta, joka on hyvin tunnettu. Todistuksia raamatusta ja kirkkoisistä tuotiin runsaasti molemmilta puolilta esiin, mutta Luther oli liidulla pöytään kirjoittanut: "Tämä on minun ruumiini", ja siihen hän järkähtämättömänä vetosi, mitä ikinä toiselta puolen mainittiinkin. Surullisen vaikutuksen epäilemättä tekee, etteivät kristityt voineet tulla yksimielisyyteen. Mutta omituinen on se tavallinen käsitys, että syynä oli Lutherin itsepäisyys, olihan vastapuoli aivan yhtä itsepäinen. Tinkiminen totuuden kanssa sovinnonkin tähden on ylen vaarallinen. Vasta saamme nähdä, kuinka juuri tämmöinen Melanchtonin tinkiminen oli vähällä viedä reformatsioonin perikatoon, ellei Lutherin "itsepäisyys" olisi sitä pelastanut. Paljoa suurempana esteenä kuin opinriita oli sovinnon saavuttamiselle se, mitä Luther lausui: "Teillä on toinen henki kuin meillä." Tosin oli yksimielisyys tarpeen niin uhkaavalla hetkellä. Mutta jos tähän yksimielisyyteen olisi päästy, on melkein epäilemätöntä, että protestanttien rohkeus olisi siksi yltynyt, ettei miekkaa enään olisi saatu tupessa pysymään. Tässäkin oli Jumala johtamassa, ja tapaukset vastaisilla Augsburgin valtiopäivillä osoittavat, että Hän jaksoi asiansa puolustaa "ilman maakreiviä".
Epämiellyttävän vaikutuksen tekee sitä vastoin se veljellisen rakkauden puute, joka ilmenee Lutherin menettelyssä Zwingliläisiä kohtaan. "Tunnustakaamme yhteytemme kaikessa, jossa olemme yksimielisiä, ja muistakaamme, että olemme veljiä", pyysi Zwingli. Itse lempeä Melanchton vastasi: "Turhuutta! Te tuomitsette meitä, ja tahdotte kuitenkin olla veljinämme", ja Wittenbergiläiset lisäsivät: "Te ette kuulu kristittyyn kirkkoon; emme voi teitä tunnustaa veljiksemme." Semmoinen oli alku, kun inhimillinen kiihko pääsi purkautumaan, mutta vähitellen sai Jumalan henki voiton. "Karttakaamme puheessa ja kirjoituksissa kovia ja kiivaita lauseita, mutta puolustakoon itsekukin mielipiteensä", sanoivat Zwingliläiset. "Siihen suostumme, ja minä ojennan teille rauhan ja rakkauden käden", vastasi Luther. Tämä kaunis tulos oli saatettava maailmallekin tiedoksi, ja kaikkien pyynnöstä laati Luther itse niin sanotut Marburgin artikkelit, joissa luterilaiset ja reformeeratut esittävät ne kohdat, joissa olivat yksimielisyyteen päässeet, jättäen erimielisyytensä vastaisuuden tasoitettavaksi. Ilman arveluttavia tinkimisiä oli siis ainakin jonkinmoinen sovinto rakennettu. Protestanttisuuden periaate joka ei pyydä kaavamaista yhtäläisyyttä, vaan moninaisuutta yhteisellä pohjalla, oli päässyt voitolle. Merle d'Aubigné sanoo: "Kun oli kysymys sen opin puolustamisesta, jonka Luther piti Jumalan omana oppina, oli hän aina, semminkin Marburgissa, luja kuin kallio." Tämä lujuus olikin reformatsioonin menestymiselle välttämätön; ja vaikka ei hyväksyttäisikään kaikkia niitä mielipiteitä, joita Luther Marburgissa ilmilausui, täytyy sittenkin hänet tunnustaa ei yksistään suureksi mieheksi, vaan mitä enemmän on, suureksi uskon-sankariksi, johon kyllä saattaa sovittaa Herran sanat: "Sinä olet sanottava Petrukseksi, paasikallioksi."