III.
Kemi. Katsaus Karjalan taloudellisiin oloihin.
Kemin kaupunki on saanut nimensä Kemijoesta, samoin kuin Oulun kaupunki Oulujoesta, ja paikan oikea nimitys on siis Kemi. Venäläisen kieli ei kuitenkaan ole taipunut tätä sanaa tällä tavalla ääntämään enemmän kuin ruotsalaisen kieli sanaa Oulu; niinkuin jälkimmäisestä on ruotsiksi saatu Ulå, Uleå, ja borg (s.o. linna) sanan liittämällä Uleåborg, oikeastaan Oulunlinna, samoin on Kemi venäjässä muodostunut sanaksi, jonka äänneasun parhaiten voinee suomeksi ilmaista kirjoittamalla nimen Keemj. Venäjän mukaan meidän sivistynyt ruotsinkielinen yleisö kirjoittaa ja sitten ääntää paikan nimen Kem (Kemm), mutta tämä on yhtä väärin kuin tornionpuolisen Kemin ääntäminen Tshemiksi, niinkuin joskus kuulee.
Kemin ja Oulun kaupungit tarjoutuvat itsestään toisiinsa verrattaviksi. Molemmat ovat yhtä ylhäällä pohjoisessa (65° lev.) kahden puolen Suomen mannerta; kumpikin on suuren joen suussa ja meren rannalla, ja maakuntaa ulottuu kummallakin yhtä syvälle sisäänpäin, koska Maanselkä näillä tienoin kulkee ihan maan keskitse, luonnolliset edut näyttävät siis jotenkin yhtäläisiltä molemmille; ilmanala Kemin puolella on tosin kylmempää, mutta sen sijaan Kemin jokialue on paljon laajempi eli yhtä suuri kuin Oulun ja Iijoen yhteensä, ja Vienanmeri niin ikään on isompi Kainuunmerta (eli Pohjanlahtea Merenkurkun yläpuolella). Kun lisäksi sama kansa, suomalaiset, asuu molempain välillä, merestä mereen, luulisi näiden kaupunkien olevan jotenkin yhtäläiset niin hyvin varallisuutensa kuin ulkomuotonsa y.m. puolesta. Mutta lyhykäinen kuvaus Kemistä on osoittava, että erilaisuus niiden välillä on paljon enemmän silmäänpistävä kuin yhdenlaisuus.
Jo Kemin ympäristö on ihan toisenlaista kuin Oulun. Ouluun yhtyy neljältä eri suunnalta leveät valtamaantiet; me tulimme myöskin valtatietä Kemiin, ja se oli välttävä metsäpolku. Monen virstan päässä Oulusta alkavat kaupunkilaisten viljelysmaat, enimmäkseen peltoja, joissa syyspuoleen kullankarvainen vilja lainehtii ja joiden punaisiksi maalatut rakennukset ilahuttavat silmää kesät talvet; ainoa viljelyksen merkki, minkä havaitsimme Kemin ulkopuolella, oli se pieni vetinen niitty, jonka poikki tie kulki. Ei mitään vainioita aitoineen, latoineen ja riihineen, ei myöskään muita laitteita eli rakennuksia näkynyt, joista olisi voinut aavistaa, että edes pieni kaupunki oli tulossa; kun tulimme niityn laitaan, ilmestyi kaupunki ikäänkuin taivaasta pudonneena eteen. Ainoat silmäänpistävät laitteet olivat ne suunnattoman suuret puuristit, joita oli pystytetty kalliovuorille kaupungin vieressä ja takana merellepäin. Mutta syy, miksi emme mitään sanottavaa viljelystä nähneet, oli hyvin yksinkertainen: semmoista ei Kemin tienoilla isosti löydy. Kaupungissa ei kylvetä ainoaakaan jyvää! Muutamia huononpuoleisia niittyjä sanottiin lähitienoilla olevan, ja kestikievarin ikkunoista näkyi vähän nauris- ja perunamaata, johon köyhänlainen torppari meillä voisi olla tyytyväinen, — siinä kaikki.
Itse kaupunki on aluksikin ulkonäöltään yhtä erilainen. Katujen syrjällä on 5 jalkaa leveät lankkukäytävät, korttelia tai paria ylhäällä maasta; keskiosa katua ei ole kivetty, ei edes sannoitettu niinkuin meillä, vaan kasvoi korttelin korkuista ruohoa, jossa ei yhdessäkään kohti näkynyt rattaan eikä kavion jälkeä. Kesäajoneuvoja ei näet Kemissä ole. Rakennukset eivät niinkuin meillä ole syrjittäin katua pitkin, vaan päittäin, josta seuraa, että ne eivät voi olla kiinni toisissaan, vaan ovat rakennettavat erilleen, koska muuten talo ei syrjäikkunoista saisi mitään valoa. Rakennukset ovat kuitenkin leveämpiä kuin useimmat meidän taloista olisivat, jos ne ajateltaisiin käännetyiksi pääty katua vasten. Vähintään kolme ikkunaa on rinnatusten talossa katua vasten, vähän varallisemman näköisissä viisi — taisipa joku löytyä, jossa oli seitsemänkin; syrjäpuolilla taas kartanoita vasten on viisi, seitsemän ja yhdeksän ikkunaa. Rakennukset ovat muuten kaikki kaksikerroksisia, hyvin harvat laudoitettuja, useimpain seinät pyöreistä veistämättömistä hirsistä. Ikkunat ovat merkillisen pieniä; varmaan ei koko kaupungissa ole ainoaakaan niin suurta ikkunaa kuin meillä herrastaloissa on tavallista. Kirkoista ei näyttänyt puutetta olevan — niitä oli kaksi, jollei kolme, vaikka pienokaista, mutta toria ei näkynyt ollenkaan, jollei semmoisena tahdo pitää tuota vähän leveämpää kenttää kaupungin rannassa, jossa ei kuitenkaan mitään torikaupan merkkiä ollut havaittavana.
Koska olemme saapuneet rantaan, niin luokaamme silmäys ulos vesille, saadaksemme käsityksen meriliikkeen suuruudesta ja siten kaupungin varallisuudesta, sillä sehän on merikaupunki. Kemi on rakennettu noin penikulmaa pitkän merenlahden pohjaan sille kohdalle, jossa Kemijoki Merikosken kautta purkaa vetensä suolamereen. Lahtea ja sen jälkeen saarekasta aavaa merta ulottuu itäänpäin silmänkantamattomiin, ja oululainen odottaa siis merellä näkevänsä koko joukon mastonhuippuja. Pieni, sievätekoinen jahti oli ainoa alus, jonka näimme satamassa jonkun matkan päässä rannasta! Toisen jahdin havaitsimme myöhemmin vedetyksi pohjoisrannalle alapuolella kaupunkia. Siinä oli koko nähtävä laivasto, eikä ulompanakaan penikulman päässä, jota lähemmäksi suuret laivat eivät vuoroveden tähden voi päästä, ollut ainoaakaan alusta. Tosiaan jyrkkä vastakohta Oulun redille, jossa ympäri kesää näkee ainakin pari-kolmekymmentä laivaa keinumassa laineilla. Kuitenkin ilmoitti kestikievarin isäntä, että kaupungilla itsellään oli puolisataa alusta, joiden joukossa joitakuita kolmimastojakin, mutta että ne olivat joko pyyntimatkoilla Jäämerellä tai rahtia kuljettamassa varsinkin Vienan ja Norjan välillä. Omasta kaupungista niillä ei ole mitään vietävää eikä siihen isosti tuotavaakaan, sillä päätuontitavara, jauhot, tulee niissä höyryissä, jotka Vienan vesillä liikkuvat. — Makasiineja kuitenkin näkyi vähäinen joukko rannalla.
Oulussa on verrattain vilkas veneliike kaupungin rantavesillä pitkin kesää. Kymmenkunta pikkuhöyryä ensin tupruttelee savuansa ilmaan, kaupungin ja salmen välillä joko kuljetellen matkustajia tai hinaten lastialuksia; sitten näkee ulompaa tulleita jahteja tai maalaisten kala- ja muita purjeveneitä; sitten on pitkät tervaveneet ja lopuksi kaupunkilaisten omat soutuveneet ja sluupit. Mitään tähän verrattavaa ei Kemissä näe. Joitakuita pieniä veneitä tietysti kaupunkilaisilla on, joilla Merikoskessa käyvät patojansa kokemassa, niin ikään suurempia "karpasoja" etäämpänä merellä, esim. Solovetsin luostarissa käymistä varten, mutta mitään varsinaista liikettä ei tästä tietysti rannassa synny. Lähimmät ihmisasunnot meren rannalla ovat etelän puolella Suijun kylä ja Sorokka, joihin kuitenkin tulee edelliseen 5, jälkimmäiseen 8 penikulmaa, pohjoispuolella Poukama, johon myös tulee meritse noin 8 penik. (onko keskivälillä olevan Kesäojan suussa pientä kylää, en tiedä). Näin etäisiltä paikoilta arvattavasti ei mitään säännöllistä ja tiheää käyntiä kaupungissa voi odottaa. Jokiliikenteestä ei myöskään ole paljon sanomista. Lohta ehkä Usmanalta tuodaan joku vähä alas ja jauhoja, suoloja ynnä muuta tavaraa arvatenkin viedään sinne takaisin kesänkin aikana, mutta paras kuljetusaika on luullakseni talvi. Tervavenettä ei Kemijoella ole nähty koskaan, enemmän kuin lankkuvenettäkään, ja tukit ovat soluneet alas virtaa ainoastaan yhtenä kesänä. Se oli silloin kun Kartakov Venäjältä ja Parviainen Joensuusta noin kymmenkunta vuotta sitten olivat saaneet valmiiksi höyrysahansa vähän alempana Kemin suuta ja pitivät sitä käynnissä; silloin petäjiä kaadeltiin aina Tshirkkakemin varsilta saakka. Mutta tätä ei kestänyt kuin yhtenä tai kenties kahtena suvena — tietoni ovat karjalaisten antamia ja sentähden epämääräisiä niinkuin rahvaan suusta saadut tiedot sille vieraista asioista enimmäkseen ovat; sitten koko homma raukesi, kuten sanottiin, joko siksi, ettei kauppa kannattanut, tai että Kartakov antoi kaiken käydä omassa nimessään, vaikka Parviainen etupäässä pani rahat liikkeeseen, ja että jälkimmäinen tästä loukkaantuneena erosi koko yhtiöstä. Oli miten oli, saha on nykyään toisen omistajan, erään englantilaisen hallussa, ja on seisonut monta vuotta. — Höyryvenettä ei Kemissä ole yhtään, ja mitäpä semmoisella nykyisin siellä tehtäisiinkään?
Se erotus Oulun ja Kemin välillä, joka sentään kaikkein enimmän pistää meikäläisen silmään taikka paremmin sanoen korvaan, on kieli: Kemi on venäläinen kaupunki, ja sen asukasten puhekieli on venäjä. Mahdollista on, että useat myöskin ymmärtävät suomea, sillä maaseudulta aina vähän siirtyy kansaa kaupunkiin, mikä työtä tai palvelusta etsimään, mikä vakinaisesti kaupungissa asumaan; sitäpaitsi karjalaisia sieltä pitkin talvea käypi tavaroita ostamassa, joten kauppiasten luulisi ainakin vähän osaavan suomea. Mutta kun kaikki puhuvat venäjää, on muukalaisen tietysti vaikea arvata, kuka puhujista ehkä myöskin suomea osaa, ja tässä suhteessa kaupunki siis tekee hyvin vieraan vaikutuksen. Täällä jo huolettavan selvästi alkaa tuntea tulleensa Suomenmaan äärimmäiselle itärajalle.
Niinkuin näkyy, on erilaisuus Oulun ja Kemin välillä hyvin suuri, ja pääsyynä tähän on epäilemättä pidettävä sitä seikkaa, että jälkimmäinen on venäläinen kaupunki. Erilaatuisuus rakennustavassa, joka varmaan tuntuisi kovin oudolta, jos meidän puolelta tulisi kaupunkiin suoraan esim. meritse, välillä olevaa maakuntaa näkemättä, saapi tästä seikasta heti luonnollisen selityksensä, mutta sama seikka kelpaa ainakin suuressa määrässä selittämään myöskin muissa suhteissa huomattavat erotukset. Niinpä arvelen sen syyksi siihen, että pellonviljelystä ei Kemissä nimeksikään tapaa; sillä mahdottomalta näyttää, että maat kaupungin tienoilla olisivat semmoiseen kokonaan sopimattomat. Meidän kansa on tunnettu siitä sitkeydestä, jolla se jatkaa maanviljelystä niin kauas pohjoiseen päin kuin suinkin; niinpä karjalaisten alueella nytkin tapaa peltoja vielä 20 penik. pohjoiseen Kemistä Kieretin tasalla, vaikka itse viimeksimainitun kaupungin (venäläisillä) asukkailla ei ole peltoja enemmän kuin kemiläisilläkään. Jos Kemi siis olisi suomalainen kaupunki, olisi sen ympäristö aivan toisen näköinen. — Että merenkulku ja laivaliike Kemissä vielä näyttää olevan jotenkin alkuperäisellä kannalla, rajoittuen parhaastansa kalanpyyntiin, perustuu varmaankin samaan tässä mainittuun syyhyn, koska, niinkuin yleisesti tunnettu ja tunnustettu on, venäläinen luonnostaan ei ole merenkulkija. — Ja lopuksi kaupungin venäläisyys epäilemättä jossakin määrin haitallisesti vaikuttaa maakunnan käyntiin kaupungissa, sillä Kemiin lähtö on jo "Venäjälle", s.o. puolittain ulkomaalle menoa, ja kotimaassahan suurin osa ihmisistä tahtoo pysyä. Sitäpaitsi pelkään, että karjalaisia ylenkatsotaan ja halveksitaan Kemissä.
Mitä Kemin varallisuuteen muuten tulee, on sen heikommuuteen tässä suhteessa Oulun rinnalla vielä yksi syy, joka ei suorastaan johdu kaupungin venäläisyydestä, ja se on kaupungin alueeseen kuuluvan maakunnan köyhyys. Luokaamme tässä silmäys Karjalan taloudellisiin oloihin.
Pääelinkeino Karjalassa ei ole maanviljelys niinkuin meillä, vaan kaupankäynti. Sanon vartavasten käynti, sillä tätä elinkeinoa harjoitetaan melkein yksinomaisesti käymisellä, s.o. tavarain kuljettamisella paikasta paikkaan. Vähäksi osaksi tapahtuu tämä kuljetus omassa maassa, sillä puolen rajan, mutta verrattomasti suurimmaksi osaksi meidän puolella rajaa. Sen esineenä on kaikenlainen rihkama, jonka voipi laukkuun panna ja jota maalainen voipi olla halukas ostamaan, etupäässä erilaatuiset kankaat ja vaatteet, huivit, shaalit j.n.e., jotka enimmäkseen ovat Venäjän tehtaissa valmistettuja ja joita saadaan tullitta tuoda meille. Syyskesästä alkaa miesjoukko toisensa perästä tulla rajan poikki, kulkien mitkä Ouluun, mitkä Kajaaniin, Kuopioon tai Joensuuhun. Näihin paikkoihin kuitenkin ainoastaan harva jää, sillä eteläpuolessa Suomea kauppaa parhaastaan käydään, koska varallisuus ja väentiheys siellä on suurin ja tavara Venäjältä sinne on ensin tuotava. Koko sitä puolta maata nimitetäänkin vain lyhyesti "Eteläksi". Kuinka monta karjalaista näin joka vuosi leviää ympäri maatamme, on vaikea sanoa, mutta pariin kolmeen tuhanteen ne ainakin noussevat; Inkerinmaalla monta myöskin kulkee. Nämä tulokkaat jakaantuvat kahteen luokkaan: isäntiin ja renkeihin. Edelliset eivät itse kanna laukkua, kun lienevät vähän varallisempia, noutavat vain tavarat Pietarista tai Moskovasta ja jakelevat ne rengeillensä, joilta sitten perivät hinnan; minkä renki siitä päälle saapi, on hänen oma voittonsa. Toiset, vähempivaraiset isännät saavat itse kantaa laukkunsa, ja heitä usein liittyy useampia yhteisesti liikettä harjoittamaan. Tästä syntyy niin sanottu liittoväli eli liittokunta, johon voipi kuulua puolikymmentä tai kymmenkunta henkeä; määräpäivänä, aina parin kolmen viikon perästä, kaikki liiton jäsenet tulevat sovittuun paikkaan koolle tekemään tiliä kaupastansa. Miten voitto jaetaan, aivanko tasan päätä kohti, en tiedä tarkkaan sanoa, mutta jos esim. joltakulta jäsenenä nimismies ryöstää laukun, tasoitetaan tappio kaikkia kohti.[9] Sittenkuin kauppaa on käyty syksy, talvi ja kevät, palataan kesän tullen tyhjin laukuin kotimaahan pariksi kolmeksi kuukaudeksi, kesätöitä varten.
Pelkkään myyntiin ei karjalaisten kauppa kuitenkaan rajoitu meidänkään maassa, jos kohta se onkin pääpuoli heidän kaupastaan. Ne jotka ovat vähän parempiin varoihin päässeet, harjoittavat myöskin laajassa määrässä ostokauppaa, jonka esineenä varsinkin ovat metsänotusten nahat. Ketun, jäniksen, oravan, karhun y.m. nahkoja, enimmäkseen kerättyjä pohjoispuolesta maata, viedään tällä tavoin joka vuosi suuret joukot rajan poikki ja sitten, Karjalassa ostettujen keralla, Pietariin. Tämä kauppa, jos hyvästi menestyy, tuottaa harjoittajalleen toisinaan suuret rikkaudet.
Maalaistavarain, niinkuin kalan, linnun, voin y.m. kauppaa karjalaiset myöskin käyvät paljon laajemmalti kuin meidänpuoliset. Kajaanin markkinoilla esim. aina näkee kymmenittäin rekiä täynnä Vienanmerestä pyydetyitä hyvänmakuisia "seldejä" (silakoita), joita siis on kuljetettu noin 40 penikulmaa. Lohta vievät usmanalaiset suoraan Pietariin, siis 70-80 penik. Lintuja tuovat suolain ostoon tulleet rajantakaiset usein kaupaksi Ouluun. Se paikka, johon suurin osa maamiehen tavaraa Karjalasta viedään, on kuitenkin Sunku Äänisjärven pohjoispäässä, Poventsan kaupungista 3 penik. etelään päin, johon Kemijoen varsilta tulee 25-30 penik. Sungun markkinain suuruutta, joihin venäläisiä tulee Moskovasta saakka, tietää jokainen karjalainen enimmäkseen omasta näkemästään ylistellä.
Voisi odottaa, että näin suuresta kaupanteosta karttuisi rikkautta ja varallisuutta kaupankävijöille; miksi siis Karjala on köyhä? Köyhä se on, se on varmaa, monta monituista vertaa köyhempi meidän maatamme, jota kuitenkin sitäkin pidetään muiden maiden rinnalla kerjäläisen veroisena. Ettei kaupantekokaan ole tätä köyhyyttä voinut poistaa, siihen on monta syytä; pääsyynä on kuitenkin, että tältä kaupalta puuttuu sitä lujaa pohjaa, jolla yksistään kaikki asioitseminen voipi menestyä ja jonka tärkeydestä suuren maailman pörssit antavat niin loistavan todistuksen: turvallisuutta. Kulkukauppa, vaikka sitä sadat vuodet on maassamme niin paljon harjoitettu, on, niinkuin jokainen tietää, aina meillä ollut kielletty tavaran menettämisen uhalla; ja kuinka haitallinen tämä kielto kaupan menestymiselle on ollut ja on, voipi pintapuolisestikin ajattelemalla huomata. Tuo uhka tavarain ryöstämisestä ei ole mikään turha peloitin: huonopalkkainen poliisimme, jolle laki määrää kolmannen osan takavarikkoon otetusta tavarasta, valvoo kutakuinkin tarkkaan asetusten noudattamista, niinkuin ilmoitukset tämmöisen tavaran huutokaupalla myymisestä tuon tuostakin osoittavat, ja harvassa lienee varsinkin entisinä aikoina se karjalainen ollut, jolta ei laukkua joskus olisi viety. Se vahinko, minkä kulkukauppa kärsii suorastaan takavarikkoon-ottojen kautta, ei kuitenkaan luullakseni ole niin suuri kuin se, minkä semmoisen onnettomuuden pelkääminen tuottaa. Tämä pelko nimittäin pakottaa kaupan siirtymään syrjäseuduille, joissa rahoista on enemmän puute; se käskee käymään sitä niin salaisesti kuin mahdollista, se vaatii ylimalkaan pitämään hintaa korkeana, josta menekille on haittaa, mutta toisinaan taas myymään polkuhinnasta, kun hätä käskee; se pakottaa lahjomaan asianomaisia, jotka lahjat usein tekevät enemmän kuin kohtuullinen vero kruunulle tekisi eivätkä sittenkään aina suojaa takavarikosta; se sanalla sanoen kehoittaa tuhansiin varokeinoihin, joista on alituista huolta ja vaivaa. Takavarikko on karjalaiselle se Damokleen miekka, joka uhkaavana välkkyy kaikkien hänen hankkeittensa päällä, ja jos täytyy ihmetellä sitä sitkeyttä, jolla hän sittenkin kaikista vastuksista huolimatta harjoittaa isiltä perittyä elinkeinoa, ei toiselta puolen ole kumma, että kauppa näin ollen huonosti kannattaa.[10] Toinen syy kaupanteon heikonlaiseen kannattavaisuuteen on, että sitä harjoitetaan niin verraten köyhässä maassa, kuin Suomi on, ja parhaastansa semmoisella tavaralla, joka ei ole välttämättömän tarpeellista, vaan pikemmin ylellisyyteen kuuluvaa; karjalaiset eivät siis voi odottaa kauppaansa käytettäväksi oikeastaan muuta kuin liikeneviä varoja, ja ne tietysti köyhässä maalaiskansassa eivät ole suuret. Lopuksi maan harva asutus eli toisin sanoen taivalten ääretön pituus paikasta paikkaan on arvatenkin kaikkea muuta kuin edullinen varsinkin maalaistavarain kaupitsemiselle.
Kuitenkin, vaikka karjalaisten kauppa meidän maassa on saanut ja saapi taistella monenmoisia esteitä vastaan, joita sekä luonnolliset asianhaarat että ihmisten säännökset ovat sen tielle rakentaneet, on se Karjalan ainoa varsinainen tulolähde, johon maakunnan elo ja olo etupäässä perustuu. Mitä heikkoa varallisuutta Karjalassa tavataan, se on tämän kaupanteon synnyttämää; muut elinkeinot ovat siihen verraten aivan vähäarvoiset. Sen karjalaiset itsekin varsin hyvin ymmärtävät, ja "Suomihan meitä elättää" on lause, jonka he alttiisti lausuvat. Tähän katsoen jokaisen Karjalan ystävän täytyy hartaasti toivoa, että ne kahleet, jotka meillä vielä painavat kulkukauppaa, vapaamielisemmän ja samalla kansallisemman lainsäädännön kautta poistettaisiin ja tämä kauppa julistettaisiin luvalliseksi vissiä kruununveroa vastaan. Semmoisen kohtuullisen veron olisivat karjalaiset hyvin valmiit maksamaan.
Muista Karjalan elinkeinoista kaupan jälkeen olen kahden vaiheella, kumpi on asetettava etusijalle: kalastus vai maanviljelys. Edellinen näyttää ainakin pohjoisessa Karjalassa yhtä tärkeältä, jollei tärkeämmältä. Kaikki kylät ovat siellä rakennetut vetten, enimmäkseen järvien ja lampien partaille; taloa, josta vesi ei olisi ollut näkyvissä, emme matkallamme tavanneet ainoaakaan. Kalastus on (samoin kuin metsästys) ihmisen ensimmäisiä elatuskeinoja kaikkialla, mutta sitä ylläpitää Karjalassa sitäpaitsi kreikkalais-venäläinen uskonto, joka paaston aikana kieltää nauttimasta lihaa ja lehmän antia ja käskee turvautumaan kalaruokaan. Kalastus kotijärvissä tarkoittaa tietysti etupäässä vain oman talouden tarvetta, eikä siitä ylimalkaan liene mitään sanottavaa raha-ansiota, mutta on sen ohessa toinen kalastus, jota harjoitetaan raha-ansion tähden, ja se on Jäämerellä-käynti. Samoin kuin meidän puolelta vaeltaa Karjalasta Kemijoen varsilta saakka, kenties etelämpääkin, vuosittain monta sataa karjalaista turskan pyyntiin Kuollan tienoille taikka Ruijaan, josta sitten syyskesällä palaavat, joskus sievä joukko hopeita säästönä taskussansa, vaikka he yhtä vähän kuin meikäläiset saavat tai saattavat ottaa kalanpyyntiin osaa muuna kuin palkkalaisina. — Jäämerellä-kävijäin joukossa on myöskin mainittava ne, jotka siellä pyytävät valaita, mursuja, delfiinejä y.m. aina Novaja Semljan tienoille saakka. Seidin pyyntiin Vienanmeressä, joka hyvästi harjoitettuna voisi olla varsin tuottava, ottavat karjalaiset luullakseni ainoastaan vähissä määrin osaa, senkin paljaina palkkalaisina, koska rannikko on venäläisten vallassa. Tätä pyyntiä muuten harjoitetaan hyvin huolettomasti.
Maanviljelys on Karjalassa kovin heikolla kannalla. Tosin ulottuu viljelys Kannanlahden seuduille saakka, siis yhtä pohjoiseen kuin Rovaniemelle meidän puolella, mutta peltoa tulee kunkin talon osalle ainoastaan joku tynnyrinala. Kun ajattelee, että keskimäärin talossa pidetään kaksi lehmää ja joka kolmannessa talossa ehkä hevonen, voipi helposti arvata, että maan ruokosta ja peltojen voimasta ei ole paljon kehumista. Pääsyyksi tähän valitettavaan asiantilaan ilmoittavat karjalaiset Venäjän kyläkunnissa vallitsevan maaomaisuusjärjestelmän, joka on seuraava. Kun henkipano (revisioni) toimitetaan, joka tapahtuu 10, 15 tai 20 vuoden päästä, lasketaan kaikki viljelty maa kyläkunnassa yhteen; niin ikään luetaan kaikki miespuoliset asukkaat, vaikkapa vasta eilen syntyneet, yhteen; sitten jaetaan viljelty maa tasan kutakin miehenpuolta kohti. Jos nyt edellisessä henkipanossa on talossa ollut esim. viisi miehenpuolta, mutta näistä sitten on kuollut neljä, jätetään taloon ainoastaan yhden miehen osa; mikä jääpi ylitse, tasoitetaan muille. Omistusoikeuden turva siis maitten suhteen Karjalassa tykkänään puuttuu! Että näin ollen maanviljelys siellä on takapajulla, on vähemmin kummaa kuin se, että sitä ollenkaan harjoitetaan. Sillä niinkuin karjalaiset itsekin sanovat, kuka viitsii voimansa ja varansa laskea maahan, josta ei tiedä kenenkä omaksi se yht'äkkiä joutuu? Varakkaat talot tosin koettavat asetusta siten kiertää, että ottavat orpopoikia kylästä luokseen; mutta raskaaksi sekin käypi.
Metsästä voisi asukkailla olla hyvä lisätulo tukinmyynnin ja tervanpolton y.m. kautta, ja vankkoja metsiä Karjalassa kyllä on. Mutta kaikki metsä on kruunun, joka siitä metsäherrainsa, "lesnitsein", kautta pitää hyvin tarkkaa huolta. Asukkaat eivät metsästä saa ottaa hirsiä edes talon rakennuspuiksi. Jos tahdot ottaa, osta, ja maksa keskimäärin 30 kopeekkaa hirrestä. Vuosittain kuitenkin kutakin taloa kohti annetaan 7 hirttä 4 kopeekasta hirsi, ja näin karttuvan hirsimäärän kyläläiset sitten jakelevat keskenään miten tahtovat. Kasken ja tervan poltto on sakoilla kielletty, jonka edellisen kieltoa asukkaat varsinkin valittavat raskaaksi.
Että kotiteollisuutta, ainakin miesten, tuskin nimeksikään harjoitetaan Karjalassa, voipi helposti ymmärtää, kun muistelee, että melkein kaikki miehenpuolet suurimman osan vuotta ovat kotipaikoiltaan poissa joko kaupalla tai kalastusretkillä ja että maakunnan varattomuus ei jaksaisi elättää erityisiä ammattilaisia. Huoneittensa salvamiseen ja varustamiseen harmaakivitakalla, pöydällä ja lavitsoilla sekä rekien ja veneiden laittamiseen ynnä muuhun pikku puutyöhön asukkaat kyllä pystyvät, mutta varsinaiset nikkarin tai sorvarin ammatit esim. ovat tuntemattomia. Semmoisia ammattilaisia tuotetaan meidän puolelta; niinpä Uhtualla tapasimme kulkiessamme kaksi nikkaria, jotka olivat Turun tienoilta saakka. Sama on seppien laita, joita Karjalassa puuttuu tykkänään; puukot ja kirveet ovatkin sentähden hyvin oudonnäköisiä. Räätäleitä ei myöskään ole, vaan karjalaiset miehet teettävät vaatteensa enimmäkseen meidän puolella. Suutaroimista vähän yritellään, mutta saappaat ovat sen mukaan — pieksuja ei käytetä; virsut kuitenkin kudotaan yhtä taitavasti kuin meillä. Laukut ommellaan luullakseni aina meidän puolella.
Mitä naisväen kotiteollisuuteen tulee, lienee se vähän paremmalla kannalla, vaikk'en luule sitäkään kehuttavaksi. Kankaat ja liinat luullakseni kaikki tuodaan valmiina Venäjän tehtaista ja perillä ainoastaan ommellaan. Luontaista taipumusta käsitöihin on kuitenkin varmasti olemassa. Niinpä esim. Uhtualla ostin (1 ruplasta) semmoisen pyyhinliinan, josta varemmin on mainittu; vaate siihen, karkea palttina, oli Venäjältä tuotu, mutta kirjailut molemmissa päissä oli Uhtualla tehty. Ne ovat puolta kyynärää korkeat (leveät), punaisella langalla ommellut ja sen puolesta mainittavat, ettei tiedä kumpi on päällys-, kumpi nurja puoli, sillä ompelu on samanlaista molemmin puolin. Se on kuvaavinaan puita, kattoja y.m.
Luontaista taipumusta käsitöihin on epäilemättä kyllä miehissäkin, kun tällä taipumuksella vain olisi tilaisuus tulla esiin. Niinpä mainittakoon, että Usmanalla majatalossamme kaikki huonekalut, pöydät, tuolit ja sängyt, olivat isännän omaa tekoa ja sievyydeltänsä moitteettomia. Mutta Usmanalta ei käydäkään laukun kannossa meidän puolella; Paanajärvi on viimeinen paikka itäänpäin Kemijoen varrella, josta vielä joitakuita laukkumiehiä tulee.
Karjalassa ei tarvitse kauan eikä laajalti liikkua, ennenkuin maan varattomuus pistää silmään. Miinoasta olen kertonut, minkä näköinen varakas talo rakennukseltaan tavallisesti on; mutta tämmöisten talojen rinnalla on luvultaan paljoa suurempi määrä matalampia rakennuksia, joissa ei ole muita huoneita kuin pieni pirtti, porstua ja navetta ja jotka siis ovat meidän torppain veroisia. Sen lisäksi peltojen pienuus niin "pohattain" kuin köyhäinkin talojen ympärillä, karjan vähyys, vaatteuksen huonous, ruokavarojen puute, kaikki todistaa kieltämättömällä tavalla suuresta köyhyydestä. Eivätkä sitä karjalaiset itsekään kiellä; "mitäs tänne tulitte köyhää maanperukkaa katsomaan", he tavallisesti sanoivat meille, kun sitä varten ilmoitimme sinne tulleemme. Kun Runeberg "Hirvenhiihtäjissä" antaa Ontron kosioretkellään sanoa muka kotimaastaan:
"Vienaan tulkosi pois, ihanaiseen rihkamamaahan,
siellä sä silkkiä vaatteeks saat sekä ruplia ruuaks.
Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.
Tulkosi Vienaan siis, tule kaunoks Karjalan armaan!"
niin hän panee hänen suuhunsa sanoja, joita ei yksikään karjalainen sanoisi, ei ainakaan kotonansa. Mitä erittäin tuohon vertaukseen Suomen köyhyydestä karjalaisten kotimaan rinnalla tulee, niin se on yhtä paljon tuulesta temmattu kuin Karjalan sijoittaminen meren toiselle puolen Vienajoen varrelle. Suomi, s.o meidän maamme, ei karjalaisen mielestä ole maa, jossa on vain saloja ja vuoria, se päinvastoin kangastaa hänen mielikuvituksessaan semmoisena "eldoradona", semmoisena onnelana, jonka veroiseksi Karjala ei koskaan voi kohota. "Kunpa meillä olisi niinkuin teillä, kun meillä olisi Suomen laki", se on hänen alituinen toivoton huokauksensa. Vaikea on kertoa, millä kummallisilla tunteilla kuulimme näin pilviin asti ylistettävän maatamme, jota olimme tottuneet pitämään aivan halpana muitten maitten rinnalla. Ja tämä ylistys kuitenkin on niin vähän liioiteltu kuin suinkin: Karjalaan verrattuna meidän maamme tosiaan on onnen maa.
* * * * *
Kemin kaupungin synty on ollut samanlainen kuin Oulun. Ulkonaisten vihollisten, "kajaanilaisten ja suomalaisten", taajain hävitysretkien torjumiseksi rakennettiin Kemijoen suuhun linna, ja sen turviin vähitellen järjestyi kaupunki. Ensimmäinen linna oli puinen ja rakennettiin alkupuolella 1600-lukua, mutta vuosisadan puolivälissä alettiin puisen linnan sijaan tehdä kivistä. Samoin kuin Oulun oli Keminkin linna joen muodostamalla saarella, joka kuitenkin on paljon suurempi kuin Linnasaari Oulussa — yhtä suuri ehkä kuin Raatin ja Linnasaari yhteensä. Tälle saarelle kaupunki arvatenkin alkuaan perustettiin, niinkuin se edellisinä aikoina lienee ollut kylän sija, siitä päättäen että Solovetsin luostarikirjat mainitsevat suomalaisten rynnäköstä Kemin "saarta" vastaan. Nykyään sijaitsee kaupunki ainoastaan pieneksi osaksi tällä saarella, jonka jotenkin kuivunut, luoteesta kaakkoon juokseva vähäinen jokihaara erottaa mantereesta; pääosa kaupungista on pohjoisrannalla saaresta koilliseen päin. Saaren valtakatu kulkee pohjasta etelään, pitkin itärantaa, valtakatu mantereella lännestä itään. Viimeksimainitun itäpäässä ovat rikkaimmat talot, neljä viisi luvultaan. Kaupunki on Raahen kokoinen.
Kestikievaritalo on manner-osan luoteiskulmassa ja sen isäntä jyskyjärveläinen Mäkushkin. Hänen vaimonsa oli myöskin Karjalasta kotoisin, ja talossa siis puhuttiin suomea, vaikka venäjääkin osattiin. Se oli kaksikerroksinen, laudoitettu ja siniseksi maalattu rakennus, alakerrassa kestikievari, yläkerrassa postikonttori. Alakerran huoneet olivat matalat ja pienenlaiset, eikä yksikään ollut erityisesti vieraille varattu; muuan kamari kuitenkin heti luovutettiin meille. Siisteyttä ei sopinut moittia, kun kerran sisälle pääsi, mutta porstuassa ei tehnyt mieli kauan viivähtää, syystä että ensimmäinen ovi vasemmalla vei huoneeseen, joka meidän maassa aina koetetaan sijoittaa niin syrjään ja etäälle kuin suinkin.
Tämäkin Mäkushkin, vanhin noista kolmesta veljeksestä, oli nuoruudessaan kulkenut kaupalla meidän puolella, mutta oli sortunut tänne Kemiin, sittenkuin häneltä 15-20 vuotta takaperin kerran Hämeenlinnan markkinoilla kaikki tavarat, yhteensä 6,000 ruplan arvosta, oli takavarikoitu, josta kertoessa hänellä vieläkin tuli vedet silmiin. Paitsi kestikievarinpitoa oli hänellä nyt myöskin kauppa avonaisessa puodissa. Hän oli suurenlainen, vaaleaverinen mies, jolla oli vankka täysiparta; silmän katse ei kuitenkaan ollut suora — kenties seuraus hänen pitkällisestä olostaan venäläisten parissa — ja hän herätti sentähden meissä pikemmin epäluottamusta.
Pariin toviin kävimme kaupunkia katselemassa. Ensi velvollisuutena pidimme passien näyttämistä poliisikonttorissa. Kun tästä mainitsimme isännillemme ja kysyimme tietä konttoriin, tiedustivat he, oliko passeja kysytty, ja kun vastasimme, että ei ole, he arvelivat tarpeettomaksi käydä näyttämässä. Turhantarkkoja ei Venäjällä enää taidetakaan passien suhteen olla; Vienassa esim. ei niitä meiltä ollenkaan kysytty emmekä mekään niitä esittäneet tarkastettaviksi. Kuitenkin nyt Kemissä päätimme käydä poliisikonttorissa sekä täyttääksemme passin määräyksen että nähdäksemme venäläistä virkakuntaa. Väärin käsittäen opastuksen, että konttori oli "sillan tuolla puolen", menimme ensin linnasaarelle, puusiltaa myöten, joka sinne viepi jokihaaran taikka merenlahden ylitse. Talot olivat vanhanlaisia kaikki. Viimeisenä rantakadulla oli vähän omituisemmalla tavalla rakennettu suurempi talo, josta oli ihana näköala itään päin; siellä oli varmaan rikkaus ja mahtavuus aikoinaan asunut, mutta nyt se oli täydellisesti rappiolla ja näytti aivan autiolta. Meidän kaupungeissa ei sentapaisia talohylkyjä näe. Äärimmäisenä saaren eteläpäässä oli kirkko, ja sitä vastapäätä rakennettiin tiilestä uutta vankilaa. Me koetimme palata toista kaduntapaista, joka kulki yhtä suuntaa rantakadun kanssa, mutta se oli niin märkä, että kiireesti saimme paeta rantakadulle takaisin; maa kyllä oli hyvinkin kaltevaa, mutta ei mitään ollut tehty sen kuivaamiseksi ja veden juoksuttamiseksi katua alas. Kun olimme tulleet takaisin pääkaupunkiin ja jo aioimme nousta majataloon, läheni meitä nuori poliisi-univormuun puettu mies tai poika tarjoutuen oppaaksi, kun oli puheestamme kuullut, että olimme suomalaisia. Hän oli köyhä poika Vuokkiniemeltä, oli varemmin keväällä tullut Kemiin työnhakuun ja onnistunut pääsemään poliisiksi, sittenkuin oli vähän oppinut venäjää. Hän saattoi meitä nyt pitkin itäänpäin kulkevaa pääkatua kappaleen matkaa, 2-3 korttelia, kunnes pienen sillan tuolla puolen poliisikonttori löytyi vanhanaikaisesta pienoisesta rakennuksesta. Jotenkin pian siellä saatiin kirjoitus passeihin, mutta puheesta ei tahtonut paljon tolkkua tulla, kun emme osanneet venäjää. Päällikkö oli upseeri everstin univormussa; kirjureita oli puoli tusinaa, ja niiden huono vaatteus oli silmäänpistävä. Mitään maksua ei kirjoituksesta otettu.
Kun illempana toistamiseen lähdimme kaupungille, tuli kaduilla taas vastaamme muutamia oudonnäköisiä miehiä, jotka jo päivällä olimme huomanneet ja jotka näyttivät kuljeksivan toimettomina. Varsinkin kaksi heistä veti huomion puoleensa: toinen oli nuori, pitkä, komea, mustaverinen mies, päässä tataarilainen piippalakki ja nutun rinnus täynnä pikku kurttuja patruunain säilyttämistä varten, toinen vanha ukko, jolla oli korkea könkönenä, lumivalkoinen parta ja päässä lammasnahkalakki, sen näköinen ihan täsmälleen kuin turkkilaiset vanhukset kuvakirjoissa. Nämä muukalaiset olivat, niinkuin kestikievarissa tarkemmin saimme kuulla, niitä Kaukaasian tsherkessejä, jotka viime sodan aikana olivat nostaneet kapinan Venäjää vastaan ja rangaistukseksi nyt olivat siirretyt tänne äärimmäiseen pohjolaan; Kemissä heitä oli 20 miestä. Kruunulta he saivat muutamia kopeekoita päivässä, muuten elivät kerjuulla; isäntämme valitti heitä laiskoiksi. Vilulle kuuluivat olevan hyvin arat. Majoitettuina sinne tänne taloihin heillä oli täysi vapaus liikkua kaupungilla, kun ei tarvinnut pelätä, että he varojen puutteessa voisivat ajatella mitään pakoa. Kemissä muuten oli sotaväkeä 60 miestä.
Matkallamme kävimme kaupungin rannassa katselemassa uutta kirkkoa, jota hyvin auliisti näyteltiin ja joka oli jokseenkin korea; sitten yritimme muutamaan taloon, jossa sanottiin kaupunkilaisten klubin olevan, mutta se oli kiinni. Viimein kuljettuamme kaupungin läpi ristiin rastiin minä kiipesin oppaamme, erään kestikievarissa palvelevan jyskyjärveläisen Huotarin kanssa kaupungin etelärannasta kohoaville korkeille kallioille näköalaa laajemmalti katselemaan ja luodakseni silmäyksen itään päin Vienanmerta kohti, jonka laineita niin monta vuotta olin hartaasti halunnut nähdä. Aavempi meri tulee kuitenkin, niinkuin jo on mainittu, penikulman päähän Kemistä, niin etten muista tarkkaan, erotimmeko isosti varsinaista meren selkää. Kumppalini B. ei huolinut muka turhaan vaivata itseään tälle matkalle, vaan palasi takaisin kestikievariin, johon mekin sitten kulkumme käänsimme.
Illalla majatalossa sovittiin isännän kanssa venekyydistä Solovetsin luostariin seuraavaksi päiväksi. 7 1/2 ruplasta hän lupasi meille laittaa veneen ja kuusi soutumiestä paitsi peränpitäjää, jotka veisivät meidät luostariin, viipyisivät siellä pari kolme päivää ja sitten toisivat meidät takaisin. Kahdentoista penikulman matkasta (yhteensä edestakaisin) tuo summa, kurssin mukaan noin 18 markkaa, ei tuntunut erittäin suurelta, vaan pikemmin halvalta, ja kun siihen tingimme isäntämme ensi vaatimuksen, 8 ruplaa, se tapahtui vain ilman aikojaan lystin vuoksi; että omatunto olisi rauhallisempi.