HYLJÄTYSSÄ KYLÄSSÄ.
Asumme pienessä keltaiseksi maalatussa huvilassa; sen akkunat ovat rikotut, ovet kiskotut paikoiltaan. Asukkaat on venäläisten peräytyessä pakotettu seuraamaan mukana Venäjän sydänmaita kohti.
Uteliaina pojat kulkevat ympäri tarkastellen kaikkea, mitä talon asukkaat ovat jättäneet jälkeensä. Yksi tuo mukanaan vanhan padan, toinen viikatteen. Löydetään vasara ja nauloja, millä paikataan ikkunoita ja rakennetaan vuoteita. Taloista kuuluu kalske ympäri kylän.
Sievissä pikku puutarhoissa omenapuut vielä kukkivat, sireenit lemuavat. Keskeltä puutarhaa on maasta kaivettu vahva raudoitettu arkku, asukasten kätkemät kalleudet paljastettu ja viety. Erään talon puutarhassa on hävitetty satoja mehiläispesiä, raa'asti kaadettu maahan suureen monisarkaiseen mansikkamaahan, joka nyt villiytyy hoidon puutteessa.
Eräs joukkue kaivoa kaivaessaan joutui joukkohautaan.
Hävityksen jäljet irvistävät huoneissa joka puolelta. Oven pielessä viruu lehdet hajallaan lätinkielinen raamattu. Lattia on täynnä papereita, kirjoja, kortteja ja valokuvia. Katselen ajatuksissani lätinkielistä lukukirjaa. Siinä on nuoren kirjakielen runoa ja proosaa, kirjallisuutta, minkä säilymisestä ei enää ole paljonkaan takeita tämän Kuurinmaan ison-vihan jälkeen.
Kammoen ajattelee vuosi sitten täällä tapahtunutta murhenäytelmää. On näkevinään nuo kasakkain piiskoillaan kodeistaan karkoittamat vaikeroivat pakolaislaumat matkalla tietymättömään maanpakolaisuuteen. Kuormat ovat täynnä asukasten kalleinta omaisuutta. Siellä astuvat uupuneina vanhukset ja lapset, miehet ja naiset. Kaikkien kasvoilla kuvastuu kurjuus ja epätoivo. Mitä sitten, kun hevoset uupuvat, kun ruoka loppuu? Tavarat, kaikki vanhat isiltä perityt kalleudet täytyy työntää tiensyrjään vihollisen saaliiksi. Matkaa jatkaa epätoivoinen kerjäläinen, koditon maankulkuri.
Siten on suurin osa lätin kansaa ajettu kodistaan, konnuiltaan häviämään Venäjän loppumattomaan lumimereen. Kuurinmaan rajoilla vielä viimeiset sytyttelevät tuliansa katsoen kaihoten menetettyyn paratiisiinsa, kunnes taas pelko panee peräytymään hyökkäävän vihollisen tieltä saksalaisen tykistön säestäessä tätä valtavaa murhenäytelmää.
On ääretön, sovittamaton rikos tuo suuren kansan murha, rikos, joka huutaa kostoa pimeälle Venäjälle. On rikos 20:nnellä vuosisadalla ajaa kokonainen kansa maanpakoon, varsinkaan kun käskyn antajalla ei ole kykyä ruokkia eikä majoittaa onnettomia ja vielä enemmän, kun tuo työ on turha. Saksalaisten etenemistä se kaikki ei ole minuuttiakaan myöhästyttänyt.
Aina inhottavammalta tuntuu tuo raakalaistyö, tuo assyyrialaisten ja babyloonialaisten sodankäyntitapa, kun tietää, että venäläiset ovat toimittaneet sen vain rajamaillaan, vierasheimoisten kansain keskuudessa. Venäjän sydän on sorrettujen, vierasten kansojen ympäröimä. Vain se alue on taistelukenttänä, suojamuurina. Niiden kansojen nuoret miehet ovat pakotetut taistelemaan venäläisten riveissä. Säälimättä Venäjä uhraa nuo maat ja kansat oman kurjan nahkansa pelastamiseksi — mutta uhraa turhaan. Kerran iskee Saksan kostava miekka suoraan Venäjän sydämeen. Hindenburgin luona ollut suomalaisen pataljoonan valiojoukko palaa ja he tuovat mukanaan tämän suuren sotapäällikön toivomuksen: — Jumalan avulla on teidän asianne onnistuva.