KUN SOTILAAT POLITIKOIVAT.
Synkkinä, sateisina syys- ja lokakuun iltoina alkoi suomalaisessa jääkäripataljoonassa vakava mieltenkuohu, joka oli tehdä tyhjäksi kaikki entiset ponnistukset ja uhkasi hajoittaa koko vapaajoukkomme. Huomautettakoon tässä, että vapaajoukon asema kaukana kotimaastaan, jonka kanssa kaikki yhteys on katkennut, vieraan sotajoukon keskuudessa, vieraan ankaran sotilaskurin alaisena, ei ole helppo. Tällaisia joukkoja on entistenkin sotien aikana muodostettu ja tuntuu siltä, että maailmansodankin kestäessä on niin puolella kuin toisellakin ollut useita samantapaisia vapaajoukkoja kuin meikäläinenkin, vaikka niistä julkisuudessa ei ole puhuttu. Mutta sodan pitkittyessä vapaajoukot yleensä eivät ole kauan kestäneet asemastaan johtuvia henkisiä rasituksia ja jännitystä, vaan ovat hajonneet saamatta suunnitelmiaan milloinkaan toteutumaan. Puolalainen legioona taisteli jo miltei sodan alussa omassa maassaan tai sen rajoilla ja näki pian päämääränsä toteutuvan. Toinen tämän sodan kuluessa päämääräänsä päässyt vapaajoukko — suomalainen pataljoona, sai vuosikausia odottaa isänmaansa vapaustaistelun hetkeä. Ei siis ollut ihme, että se joutui elämään raskaitakin murrosaikoja, jolloin sen koko tulevaisuus oli vaaranalainen.
Sotilaat alkoivat rintamalla politikoida.
Puheen ja väittelyn sorina täytti maanalaiset kämpät, vahtipaikalla, kuulovartiossa, työssä, kaikkialla keskusteltiin, lausuttiin katkeria syytöksiä milloin suomalaista, milloin saksalaista johtoa vastaan.
Kaikki kärsityt loukkaukset, kovat sanat, vaivat ja rasitukset, jotka pitkien katkerien kuukausien aikana olivat patoutuneet sydänjuuriin, purkautuivat nyt vihdoin kiihkeinä syytöksinä ja valituksina sekä johtoa että omaa kovaa kohtaloa vastaan. Tehdyt syytökset olivat seuraavanlaatuiset, mikäli niistä voi saada selville ydinajatuksen:
1) Suomalainen jääkäripataljoona, tämä pieni joukko, joka yksin teoin ja toimin ajoi isänmaamme vapauden asiaa, pidettiin taistelemassa itärintamalla, missä yksi ainoa hyvin kohdistettu rumputuli tai kohdallemme sattuva venäläinen yleishyökkäys saattoi tuhota sen kokonaan. Se oli silloin vuodattanut verensä turhaan. Suomen asia ei ollut edistynyt askeltakaan.
2) Suomen vapauskysymyksen ratkaisee vasta Suomen kansa itse omalla taistelullaan. Suomen kansan täytyy kokonaisuudessaan nousta asein karkoittamaan venäläisiä maasta. Tämä taistelu käy taas mahdolliseksi vain pataljoonamme avulla, josta Suomen nouseva sotajoukko saa johtajansa, ja saksalaisten aseiden avulla. Pataljoonan tuhoutuminen tekee Suomen vapaustaistelun mahdottomaksi.
3) Suomen vapaus saattaa toteutua myöskin siten, että Saksa voitettuaan Venäjän rauhanehdoissa vaatii Suomen julistamista itsenäiseksi. Mutta kuka takaa että Saksa saavuttaa niin täydellisen voiton? Jos se joutuu ahdinkotilaan, on se kenties pakotettu jättämään Suomea koskevat vaatimuksensa sikseen, ellei vapausliike itse Suomessa ole jo kehittynyt niin pitkälle, ettei oloja enää voi jättää entiselleen.
Sen vuoksi täytyy jääkärien koko toiminnan tästä hetkestä saakka tarkoittaa yksinomaan vapausliikkeen synnyttämistä ja järjestämistä itse Suomessa ja näiden päämäärien rinnalla on pienen rintamaosan suojaaminen itärintamalla mitätön asia. Suomessa on toimittava, otettava selville kaikkien eri puolueitten kanta tässä tärkeässä kysymyksessä, kuljetettava maahan aseita, tehtävä kaikille suomalaisille selväksi vapaussodan mahdollisuus ja välttämättömyys; pataljoona on täydelleen kouluutettava tätä tehtävää silmällä pitäen, kasvatettava taitaviksi johtajiksi ja sopivan hetken tullen kokonaisuudessaan siirrettävä Suomeen.
Valitettavaa oli, että pataljoonan yhteydestä kotimaahan ei laisinkaan oltu pidetty huolta. Harvat pataljoonan jäsenistä saivat tietoja kotimaastaan. Siinä suhteessa elettiin toistaiseksi aivan kuin säkissä. Niissä harvoissa kirjeissä, joita salateitä pataljoonan miehistölle kotimaasta tuli, kuvailtiin kiihtynyttä mielialaa maassa ja yhä kasvavaa vastenmielisyyttä venäläisiä kohtaan. Niissä kehoitettiin:
— Tulkaa ja tuokaa meille aseita, vai eikö teissä miestä olekaan?
Nämä olivat pääajatukset, joita miehet koettivat saada selvitetyiksi usein sekavilla mielenpurkauksillaan. He eivät tietenkään osanneet lausua ajatuksiaan järjestelmällisesti ja loogillisesti, varsinkaan keskusteluissaan esimiestensä kanssa ja asiaa tutkittaessa, sillä preussilainen kuri ja räyskivän, huutavan esimiehen kysely saivat heidät kokonaan pois suunniltaan. He koettivat puhua, tehdä selväksi mielipiteitään, mutta he eivät löytäneet oikeita sanoja kun oli tarvis, ja mielenahdistuksessaan he ponnistelivat hiki otsalla saadakseen kiinni oikeasta langasta.
Nuoret aliupseerit tai joukkueenjohtajat taas — useat osaten huonosti sekä saksaa että suomea eivät kyenneet saksalaisille upseereille kääntämään eivätkä selittämään ydinajatusta heidän sanoistaan.
— Te olette kapinoitsijoita, teidät ammutaan!, ärjäistiin usein noille vakaville Pohjanmaan tai Karjalan ahavoittuneille miehille. Tulevat tapahtumat osoittivat, että näiden miesten vaatimukset olivat osaksi oikeutettuja.
Tunnustettakoon, että vaikka nämä aatteet olivat noiden politikoitsevien sotilasten parhaimmiston sydämellä, paljon huonojakin vaikutteita ilmeni tuona murrosaikana. Jotkut halusivat vain päästä taistelusta, olivat kyllästyneet, väsyneet kaikkeen. Jopa lausuttiin täälläkin nuo eräiden piirien kesken esiintyvät vaaralliset ajatukset: "Minulla ei oikeastaan ole isänmaata. Minä en välitä Suomesta sen enempää kuin muistakaan maista!"
Näihin lauseisiin tuli kuitenkin aina jyrkkä, tuikea vastaus, joka pakotti asianomaisen miettimään asiaa vielä kerran.
"Joka mies oli valmis vakuuttamaan, että hän Suomessa taistelee ryssien karkoittamiseksi koska tahansa. Onhan tällaisella erikoislaatuisella joukolla oikeus saada edes jonkun verran omakin mielipiteensä kuuluville. Olemmehan me toisessa asemassa kuin muut sotilaat — saksalaiset. Vapaajoukkona meidän velvollisuutemme on ajaa yksinomaan isänmaamme asiaa ja milloin saksalainen johto ei sitä tajua, on se heille selitettävä ja vaadittava siltä arvonantoa meidänkin mielipiteellemme." Nämä ajatukset ne risteilivät jääkärien aivoissa kuumeisena sekamelskana, purkautuivat vihaisina mielenilmauksina, katkerina syytöksinä ja tyytymättömyytenä.
Saksalaiset upseerit olivat aivan ymmällä, ällistyksissään. Majurin kerrotaan ihmetelleen: Hyvä Jumala! Minun kunnon poikani murisevat ja ovat tyytymättömiä. Miksi? Mitä syytä heillä on valitella?
Sitten tapahtui ajattelematon, arveluttava teko, joka pilasi asian lopullisesti ja johon epäilemättä väärinkäsitys oli syynä. Joukko tyytymättömiä meni komppanianjohtajan luo ilmoittamaan, että he eivät enää halua olla rintamalla, vaan vaativat eroa, ja uhkasivat kieltäytyä työstä. Tämä kaikin puolin paheksuttava, huono teko johtui kiihkon kuumuudesta, ajattelemattomuudesta, mikä seikka asian myöhäisempinä vaiheina selvisi suurimmalle osalle lakkolaisiakin.
Saattaa ymmärtää, että tapahtumat kokonaan yllättivät pataljoonan saksalaisen upseeriston. Mikään tämäntapainenkaan ei olisi voinut tulla kysymykseen saksalaisessa joukossa. Tällaista ilmiötä olisi siellä pidetty ilmi kapinana, joka lyhyesti ja tarpeen vaatiessa mitä ankarimmilla keinoilla olisi kukistettu alkuunsa. Yliluutnantilla oli yksi ainoa jyrkkä kanta: — sotamiehet eivät saa politikoida, he tekevät tinkimättä velvollisuutensa, ja sama mielipide oli kaikilla heillä muillakin. Että he olivat innostuneita Suomen kysymykseen, että he koko sydämensä lämmöllä olivat antautuneet mielenkiintoiseen tehtäväänsä ja kaikkine voimineen pyrkivät yhteiseen, suureen päämääräämme — sitä ei kukaan epäillyt. Mutta sotilaina he täyttivät heille annetut tehtävät ja jättivät hallituksen huoleksi politiikan.
Von Coler kutsui joukon komppaniansa sotilaita luokseen, selittäen heille miehekkäästi, mihin tämä kieltäytyminen johtaa. Hän käski komppanian sivistyneitten henkilöitten tehdä muille selväksi aseman kaikkine mahdollisine seurauksineen ja lopetti puheensa:
— Jos te ette ymmärrä, mitä nyt teette, olette te idiootteja; jos te taas ymmärrätte tämän kieltäytymisen seuraukset ja kuitenkin teette sen, olette isänmaanpettureita ja ansaitsette tulla hirtetyiksi. Tehkää tämä selväksi tovereillenne!
Eräs henkilö, jonka voimakas, jalo persoonallisuus on ainaiseksi painunut kolmannen komppanian miesten muistoon, on ansiokkain tämän ikävän kuohunnan vastustamisessa ainakin meidän komppaniassamme. Tämä mies oli Saksan sotaväessä vapaaehtoisena palveleva ruotsalainen luutnantti Erik Hallström, kotoisin Uumajasta, siis pohjoismaalainen koko sydämeltään ja sielultaan. Hän oli pitkä, solakka, korkeaotsainen, sankarivartaloinen mies, ja hänen luonteessaan oli ihailtava annos muinaisten viikinkien jaloimpia ominaisuuksia, ylpeyttä, kunniantuntoa sekä rohkeutta ja seikkailuhalua.
Jo Missen asemissa ollessamme tuli tämä mies omituisesta kohtalon oikusta komennetuksi pataljoonaamme. Länsirintamalta tultuaan hän piti Missellä taistelemista tyynenä lepona, joka melkein vastasi lomalla-oloa. Suomen olot hän tunsi hämmästyttävän hyvin ja antautui koko sielustaan meidän asiallemme. Saksaan tulostaan hän mainitsi, ettei hän voinut tyynenä nähdä, miten ympärysvallat kymmenkertaisella ylivoimallaan kukistivat jaloimman germaanisista kansoista.
Hän oli kuin syntynyt vapaustaistelijaksi.
Nyt hän kutsui miehen toisensa perään luokseen tutkien ja kysellen, mikä oikein oli ydinsyynä tuohon omituiseen liikkeeseen.
— Minä en koskaan voi uskoa, että noilla miehillä olisi pelkät huonot tarkoitukset teoissaan! hän valitteli. Mutta missä on todellinen syy, sanokaa se minulle?
Miehet selittelevät ja selittelevät. Hän ei pääse asian perille. Hänen luokseen tulee kerran komea, pitkä sotilas, jonka kasvonpiirteet todistavat synnynnäistä intelligenssia — latoja ammatiltaan.
— Sanokaa minulle, miksi ette halua jatkaa taistelua, miksi olette tyytymättömiä? hän kyselee.
Mies selittää. He väittelevät, luutnantti alkaa syyttää miehiä pelkuruudesta, vihan puna hehkuu hänen poskillaan.
Hätäytyneenä silloin mies vastaa:
— Taistellaanpa Suomessa, niin saamme nähdä, kuka ennen pelkää, mutta täällä me taistelemme pimeydessä. Emme saa mitään tietoa kotimaastamme, kannattavatko he meitä, tunnustavatko edes meitä koskaan.
Luutnantti katsoo, hänen silmänsä aukenevat:
— Todellakin, niinkö te olette eläneet täällä pimeydessä. Tietysti te haluatte saada tietoja kotimaastanne. Teille täytyy toimittaa selvyys asemastanne. Nyt ymmärrän teidän epätoivonne ja tiedän, missä vika on ollut. Voin käsittää koko tuon ahdistuksen, missä olette eläneet. Minä tahtoisin syleillä teitä näistä pelastavista sanoistanne. Enhän ole voinut enkä tahtonut uskoa, että suomalaiset olisivat kykenemättömiä kestämään rasituksia ja taistelemaan. Suomiystävänä sellainen kokemus olisi minut masentanut. Mutta nyt luulen päässeeni asian perille.
Seuraavana iltana luutnantti Hallström kutsui luokseen noin kymmenkunnan miestä kolmannesta komppaniasta pitäen heille verrattoman, puheen, jonka yksityiskohtia en voi muistaa, vaikka sen herättämä tunnelma on usein palannut mieleeni. Tuossa matalassa maanalaisessa majassa ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kynttilä valaisi himmeästi huonetta ja hämärästä näkyivät vain nuo ilmeikkäät kasvot, joilla kaikilla kuvastui hetken suuri edesvastuu ja vakavuus.
Rohkaisevalta, uudelta ja erikoiselta tuntui jo yksinään sana "asetoverit", jolla luutnantti H. alkoi puheensa, verraten entisiin meistä käytettyihin "Leute" ja parhaassa tapauksessa "Jäger" sanoihin. Jälkimäisissä ei koskaan tuntunut sitä lämpöä, sitä likeistä suhdetta puhujan ja kuulijan välillä, kuin mikä tenhoavana kajahti vastaan sanasta "asetoverit". H. sanoi nyt vasta päässeensä selville meidän asemastamme ja lupasi tehdä voitavansa sen parantamiseksi. "Saksalaiset", hän jatkoi, "eivät koskaan voi käsittää teidän nykyistä käyttäytymistänne muuksi kuin rikolliseksi. Heille on sotilaskuri kaikki kaikessa. Jos te rettelöitte ja kieltäydytte taistelemasta, jättävät he teidät kokonaan, jättävät oman onnenne nojaan. He eivät milloinkaan voi, eivätkä halua kuulua joukkoon, joka tahtoo lähteä pois rintamalta. Jos Saksa hylkää teidät ja koko Suomen vapauden asian, silloin se on mennyttä ikuisesti. Muistakaa, että silta Suomen ja Saksan välillä on ollut vaikeasti ja suurin ponnistuksin rakennettavissa; teidän on mahdoton päästää sitä hajalle, antaa sen katketa. Huomatkaa, että yksin teistä riippuu tällä hetkellä Suomen tulevaisuus — tuleeko se vapaaksi, itsenäiseksi valtioksi, vai annetaanko sen ainaiseksi jäädä Venäjän ikeeseen. Teidän käytöstänne pidetään täällä silmällä kaikkialla. Teitä tarkastavat ei vain joukkoonne kuuluvat upseerit, vaan Saksan sotilasjohto ja valtiomiehet. Teissä he näkevät kuvastimen Suomen kansasta. Jos te käyttäydytte kehnosti, epämiehekkäästi, jättävät he teidät. Se kansa ei kykene elämään itsenäisenä, he ajattelevat, on kehittymätön roskakansa. Me emme tahdo olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa."
Hänen tuimissa, rehellisissä silmissään kiilsi liikutus. Hän sanoi olevansa Suomelle vieras, mutta vapauden taistelemalla hankkiminen poljetulle kansalle oli korkeimpia maallisia päämääriä, aate, jonka puolesta kannatti vaikkapa kuoliakin.
"Nyt riippuu kansanne koko tulevaisuus teistä. Pojat, minä sanon teille puolueettomana henkilönä: Teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin taistella, vieläpä taistella niin tuimasti, että se huomataan ja tunnustetaan, ja jos te sen päätätte tehdä, voitte olla vakuutettuja, että minä puolestani panen kaikki alttiiksi isänmaanne vapausliikkeen hyväksi ja samalla lupaan koettaa saada aikaan kaikkia mahdollisia parannuksia asemaanne!"
Se puhe oli todella jotain muuta kuin mitä poikamme tähän asti olivat tottuneet kuulemaan. Ei kukaan ollut heille puhunut rohkaisten toverin tavoin.
Vain kuria, yksinomaan kuria oli tiukattu aamusta iltaan tälle vapaajoukolle. Hyvää kuria ja järjestystä vastaan tietenkään ei kenelläkään ajattelevalla ihmisellä ole mitään sanomista. Mutta suomalaisen vapaajoukon kasvatuksessa olisi tarvittu jotain muutakin — isänmaallisen hengen ja mielialan vireillä pitoa, henkistä kasvatusta, ja se puoli oli laiminlyöty. Saksalaiset upseerit epäilemättä tajusivat puheena olevan puolen sotilaskasvatuksessa. Onhan heillä jo miltei sodan alusta alkaen ollut käynnissä laaja isänmaallinen opetustoiminta. He pitivät kyllä esitelmiä meikäläisille ryhmän ja joukkueen johtajille. Miten paljon jaloja neuvoja ja kokemuksia he antoivatkaan noissa selväpiirteisissä esityksissään! Mutta miehistöä varten ei mitään sellaisia tilaisuuksia valmistettu. Nuo siemenet lankesivat, muutamia ilahuttavia poikkeuksia lukuunottamatta, maaperään, joka silloin vielä oli liian kehittymätön niitä omaksumaan ja tekemään muillekin hedelmää kantaviksi. Kaiken lisäksi oli olemassa liian suuri juopa miehistön ja päällystön välillä pataljoonassamme. Aluksi nämä eivät ymmärtäneet toisiaan nimeksikään ja kauan kului ennenkuin he vihdoin oppivat yhteisten vaarojen, vaivojen ja kärsimysten aikoina, monta syvää syytöstä ja katkeraa soimausta sekä tehtyään että kärsittyään, käsittämään olevansa samaa kansaa, jonka esi-isät yli 700 vuotta ovat eläneet rinnakkain samojen kohtalojen alaisina, kansaa, jonka kummallakin kieliryhmällä on sama kohtalo, sama tulevaisuus — yhtä Suomen kansaa. Olen vakuutettu että valistunein, järkevin osa sen on ymmärtänyt. Seuraavat ajat ja tapahtumat ovat mielestäni sitä todistaneet. Tämän joukon kokemukset ovat olleet siksi kovat, että ne ovat olleet enemmän kuin ennen kokonainen ihmiselämä omiaan avartamaan käsitteitä, sovittamaan vastakohtia ja laajentamaan näköpiiriä. Ehkä on joukossa niitäkin, jotka eivät ole tässä suhteessa mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, kuten historia lausuu Stuart-suvun jäsenistä vanhassa Englannissa.
Leirillä olo-aika oli yleensä hengetön, raskas aika. Vain pienessä tuttujen piirissä oli harvoilla suomalaisilla ylioppilailla mahdollisuus edes henkevämpään keskusteluun. Saatetaan syyttää näitä siitä, etteivät he yrittäneet saada leirielämää henkevämmäksi, panna toimeen yhteisiä isänmaallisia iltoja, esitelmätilaisuuksia y.m. On luonnollista, että he sen olisivat tehneet, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Mutta tavallisina sotilaina heillä ei ollut mitään sanomista, ei lupaa eikä tilaisuutta esiintyä. Sotalaitoksessahan yleensä kaiken tulee alkaa ylhäältäpäin, eikä meidän joukossamme sotilaan suvaittu esiintyä esitelmänpitäjänä, ennenkuin vasta Libaussa olot tässä suhteessa muuttuivat. Näin ollen jokainen hiljaa kokosi katkeruuden sydämeensä arvellen, että tottapahan olot kerran Suomessa muuttuvat.
Majuri Baier, jolle suomalainen pataljoona oli lempilapsi, hänen tulevaisuutensa, kunniansa ja ylpeytensä, ryhtyi tarmokkaasti vastustamaan pataljoonan keskuudessa syntyneitä hajoittavia virtauksia. Aluksi hän antoi miehistölle pitkän julistuksen, joka innokkaasti luettuna ja pohdittuna kiersi kämpästä toiseen. Koko julistuksen sävy kuitenkin todisti, ettei kunnon majurimme ollenkaan tajunnut tilannetta eikä ymmärtänyt suomalaista luonnetta.
Mitä oli majuri Baierilla sanottavana tyytymättömille suomalaisilleen? Hänen julistustaan odotettiin jännittyneinä. Toivottiin saatavan jotain selvityksiä tulevaisuudestamme, asiamme mahdollisuuksista, valaistusta meitä ympäröivään pimeyteen.
Majuri Baier muistutti miehille, mitä kaikkea hyvää Saksan hallitus ja ennen kaikkea hän itse oli meille tehnyt. Saksa oli antanut meille ruuan, aseet, vaatteet, oli kustantanut matkamme Suomesta asti, oli antanut meille ilmaiseksi kunnollisen sotilasopetuksen, ja nyt pataljoonassa vielä mukistaan eikä ymmärretä olla kaikesta tästä kiitollisia. Julistuksen loppuosassa hän kyllä lausui suoria, miehekkäitä sanoja velvollisuuksistamme omaa isänmaatamme kohtaan.
Julistus ei paljonkaan miesten mieliin tehonnut, mutta kuohunta pataljoonassa alkoi vähitellen tyyntyä itsestään, kun vastakkaiset mielipiteet aikansa olivat taistelleet. Ajatteleva aines huomasi, että jos Suomen asiaa todella tahdottiin ajaa, oli taistelua jatkettava, oli tyydyttävä, luotettava Saksan voimiin, kykyyn ja haluun toteuttaa Suomen itsenäisyyspyrkimykset.
Jonkun päivän kuluttua majuri kutsui muutamia miehiä kustakin komppaniasta puheilleen selvittäen heille tilannetta ja tehtäviämme omaltamme ja Saksan kannalta katsoen.
Pataljoonan esikuntakämpän edustalla olevalle kentälle muodostettiin tuo sotalaitoksessa tuttu nelikulmio, jonka yksi sivu jää avoimeksi. Majuri astui piirin keskelle ja puhui — aluksi pisteliäästi, mutta sitten vakavasti taistelumme välttämättömyydestä.
"Minulle on kerrottu", hän lausui, "että pataljoonassa vallitsee tyytymättömyys, että pataljoona ei halua taistella. Minulle on kerrottu, että te haluaisitte lähteä johonkin rintaman taakse. Mitä te siellä tekisitte, en tiedä! Sitten hän ilmoitti, ettei hän, eivätkä muutkaan saksalaiset upseerit voi kuulua joukkoon, joka ei taistele rintamalla. Jo yksistään sillä tosiseikalla, että pataljoona taistelee saksalaisten rinnalla yhteistä vihollista vastaan, on suuri merkitys. Tulevissa rauhanneuvotteluissa voidaan silloin vedota tähän tosiasiaan ja Saksassa se herättää myötätuntoa kaikissa piireissä Suomen toiveita ja pyrkimyksiä kohtaan.
"Älkää luulko", hän jatkoi, "että isänmaanne vapaudelle on välttämätöntä että taistelut käydään itse Suomen maassa. Isänmaallenne päinvastoin on parempi, että se säästyy sodan kauhuilta. Ei Irlannin kohtaloa ratkaista Irlannissa, eikä Suomenkaan kohtaloa Suomessa käydyillä taisteluilla, vaan Europan suurilla sotatantereilla yhteensä. Kun siellä voitto saavutetaan, silloin vasta on teidänkin isänmaanne vapaus turvattu. Minulle on kerrottu, että te tahdotte lähteä Suomeen taistelemaan, mutta me tiedämme, että Suomessa tätä nykyä on noin 100000 venäläistä sotilasta. Mitä tämä pieni joukko voisi sellaiselle ylivoimalle? Se tuhottaisiin heti, saamatta aikaan mitään hyötyä isänmaalleen. Kaiken lisäksi Ruotsi ei laske meitä maansa lävitse, Suomenlahti taas on täynnä miinoja. On olemassa vain yksi tie Suomeen, se on taistellen avattava. Tuolla on se tie, (hän näytti kädellään itää kohti) tuolla on tie!
"Katsokaa, tässä me seisomme jo sillä tiellä (hän näytti tannerta edessämme). Tämä maankamara, millä me seisomme, on ennen kuulunut Venäjään, ollut vihollistemme aluetta. Saksalaiset sotilaat ovat sen valloittaneet."
Tähän tapaan majuri puhui. Hänen kylläkin terävä älynsä ei nähnyt että Suomen kansan itse täytyi taistella, omalla verellään saavuttaa vapautensa, ja kukapa varsinkaan saksalainen osasi aavistaa meidän kansallista sotaamme tuona aikana, jolloin tsaarivallan sotajoukko vielä mahtavana voimana suojeli pyhää Venäjää vihollisen iskuja vastaan.
Puheensa lopussa majuri lupasi vielä tuoda n.s. suomalaisen komitean jäseniä Berlinistä ja Tukholmasta rintamalle asioista kanssamme keskustelemaan. Heille oli silloin jokaisella tilaisuus ilmituoda luottavasti toiveensa ja valituksensa.
Kuohunta pataljoonassa lakkasi, mutta suuri joukko kieltäytyneitä lähetettiin rintaman taakse Zerksten-nimiseen hoviin, missä heistä muodostettiin erikoinen n.s. rangaistusjoukkue, jota ankaralla säälimättömällä kurilla oli totutettava ja kouluutettava kunnollisiksi sotilaiksi uudelleen.
Epäilemättä ei tuon joukon henkinen kehitystaso ollut korkea. Sen jäsenet, joukossa aniharva koulusivistystä saanut henkilö, olivat lamautuneet, väsyneet, mikä seikka onkin omiaan osottamaan, miten henkisesti kehittyneempi aines ruumiiltaan heikompanakin on kykenevä kestämään enemmän yhdistyneitä henkisiä ja ruumiillisia rasituksia. Mieluummin olisi tämän joukon halunnut selittää syyntakeettomaksi, sillä sen jäsenten hermosto oli kokonaan epäkunnossa ja useissa ruumiin heikkous ja rasitukset olivat lamauttaneet harrastuksen.
Miehet äkseerailivat Zerkstenin kentillä, murisivat ja tekivät temppujaan. Mutta harvasta tuli enää sotilas. Saksalaiset taas oppivat näissä miehissä huomaamaan erään uuden piirteen suomalaisessa luonteessa — sen valtavan, järkkymättömän jäykkyyden, ja tuo taipumattomuus hämmästytti heitä. Tuskin saattaakaan tavata missään kansassa niin jyrkkää taipumattomuutta kuin esim. hämäläisessä ja yleensäkin suomalaisessa, milloin nämä saavat päähänsä vastustaa jotakin asiaa.
Osa näitä suomalaisen pataljoonan surun lapsia lähetettiin sittemmin Bahrenfeldin vankileirille, mistä heidät kuukausien kuluttua kuitenkin laskettiin siviilitoimiin ympäri Saksaa, monen miehen elämän oli tämä kova koettelemus murskannut.
Marraskuun 3 p:nä sitten suomalaisen komitean jäsenet saapuivat rintamalle. Siltäkin taholta oli tajuttu pataljoonan tarve päästä henkiseen yhteyteen kotimaan kanssa ja saada virkistystä yksitoikkoisessa asemasodassa.
Jälleen kokoontuivat komppaniain edustajat pataljoonan esikuntamajan edustalle. On kirkas, aurinkoinen päivä. Saattaa aivan kuin ilmassa tuntea sen jännityksen, millä tulijoita odotetaan, ja tuolla dyynien rinteellä kiemurtelevalla ajotiellä vierivät jo vaunut.
Siviilimiehiä rintamalla! Harvinainen näky, mikä ehdottomasti samalla on todistus Saksan sotilasjohdon harrastuksesta pataljoonaamme kohtaan. Vaunuista astuu 4 miestä kentälle, vapaaherra Bonsdorff, johtaja Sario, maisterit Donner ja Fabricius. Majuri on loistavalla tuulella. Hän esittää tulijat jääkäreille lausuen: — Minä olen aina pitänyt teille antamani lupaukset — niinpä nytkin. Minä lupasin hankkia suomalaiselle komitealle luvan saapua rintamalle teidän luoksenne. Tässä he ovat. Minä olen täyttänyt tämänkin lupaukseni. Ja nyt minä jätän teidät aivan omiin oloihinne. Voitte puhua rauhassa kaikki asiat selviksi.
Majuri katseli meihin ällistyksissämme tuijottavaan sotilasjoukkoon hymyillen pilkallisesti, mutta kuitenkin samalla hyväntahtoisesti. Sitten hän tehden todellisen maailmanmiehen kumarruksen viittasi herroille sivilisteille:
— Alkakaa hyvät herrat, minä menen, jätän teidät suomalaiset aivan yksiksenne!
Suomalaisen komitean tehtävä oli sangen vaikea. Mitä heidän oli sanottava tuolle tuimalle, kovia kokeneelle, nyt kuohumistilassa olevalle joukolle? Ei ollut hyvä siviilimiehen, joka ei ollut rintamalla heidän rinnallaan taistellut, raatanut tai seisonut vahdissa öitä ja päiviä tuulessa ja sateissa, kestänyt sodan kuormaa ja hellettä, lähestyä noita jyrkiksi kasvaneita luonteita ja — kehoittaa heitä kestämään, kärsimään yhä edelleen, jatkamaan taistelua. Se tehtävä totta tosiaan ei ollut helppo. Varmaankin tämä esiintyminen oli harvinaisimpia noiden esiintymiseen tottuneiden miesten elämässä. Varmaankin he olivat viettäneet unettomia öitä miettiessään, mitä heidän sopi ja täytyi puhua jääkäreille.
Vapaaherra von Bonsdorff alotti puheiden sarjan:
— Hyvät pojat! Hänen jyrisevä miehen äänensä värisee liikutuksesta. Hän kertoo, mitä uutisia komitean miehet ovat saaneet kuulla pataljoonasta ja mitkä syyt ovat pakottaneet heidät lähtemään harvinaiselle matkalleen, jättäen sitten puheenvuoron johtaja Sariolle.
Sarion puhe on suorasukainen selostus samasta, Suomen suhteesta jääkäripataljoonaan. Hän selvittää loogillisesti ja kansantajuisesti, että nykyhetkellä taistelun lopettaminen merkitsisi kaikkien niiden siteiden katkeamista, mitkä monen vaivan ja työn kautta on saatu solmituksi Suomen ja keskusvaltojen välillä.
Lopuksi puhuu maisteri Donner tilanteesta Suomessa ja siellä vallitsevasta mielialasta pataljoonaamme kohtaan.
Hiiskumatta joukko kuuntelee synkkänä, sanattomana, punniten joka lausetta, harkiten jokaista ajatusta. Tuntuu kuin ilma tuon joukon yllä värisisi jännityksestä.
Epäilemättä on tunnustettava, että puhujat selvillä, eittämättömillä todistuksillaan ja järkisyillä olivat vaikuttaneet kuulijoihin. Sanoissa ilmenevä osanotto ja luottamus, jopa tunnustus joukon tähänastiselle toiminnalle — joskin sen nykyiset puuhat ansaitsivat ankaraakin arvostelua — oli koskenut läsnäolijain mieleen joko sitten heidän itsensä sitä tahtoen tai tahtomatta.
Kuitenkin keskustelu tuli sangen kiivaaksi. Komiteakin sai kuulla monta syytöstä. Valitettiin päällystöä vastaan, ruuan huonoutta, pataljoonan perustamistoimet saivat ankaran arvostelun osakseen. Kymmenen kysyi, yksi sai vastata, minkä ehti. Ja tämän kaiken kestäessä jylhät granaatinräjähdykset tärisyttivät tannerta aivan dyynien takana herättäen joskus huolestuneita ilmeitä sekä puhujissa että kuulijoissa. Myöhemmin kerrottiin, että luutnantti Hase tahallaan oli vienyt n.s. syöksyjoukon harjoituksiin aivan keskustelupaikan lähelle ja antanut miestensä heittää kymmeniä käsigranaatteja vain pelotellakseen siviilimiehiä.
Komitean jäsenten käynti oli huippukohta tässä vastakkaisten aatevirtausten kuluttavassa, hermoja jännityksessä pitäneessä taistelussa. Tämän tapahtuman jälkeen alkoi tilanne jälleen selvitä ja kirkastua.
Mutta raskain mielin kävivät monet vakavat Suomen miehet jälleen paikalleen rintamalle. Loppujen lopuksi oli selvinnyt sekin seikka, että toiminnan siirtäminen Suomeen oli lykkäytynyt kaukaiseen tulevaisuuteen — jos se ollenkaan oli mahdollinen. Vasta rauha saattoi tuoda varmuuden isänmaamme asiassa. Miehet kävivät kuitenkin paikoilleen. He olivat tehneet päätöksen, jolle tuskin kukaan muu kuin mukana ollut osaa antaa oikean arvon, — päätöksen kaikesta epämääräisyydestä huolimatta kestää, kärsiä ja taistella edelleen. Siinä päätöksessä oli yksi ainoa toivon kipinä, sama mikä kuvastuu Aarne Sihvon runossa:
— — "lass doch die Reste irgend wann in Finnland stehn!"
— Vaikka minä ja monet muut jo olemme unohtuneita, kunpa edes pieni jäännös joukostamme kerran seisoisi Suomen maakamaralla.
Mutta pataljoona oli pelastettu hajoamasta. Se taisteli yhä. Se oli yhä matkalla viemässä vapauden viestiä sorretulle synnyinmaalleen.