KYLÄLLÄ.
Vasta n.s. A-luokkaan päästyään meikäläinen sotilas saa mennä kylälle. Useat rekryytit ovat näet joskus unohtaneet korkean kutsumuksensa "valtaistuimen ja isänmaan suojelijoina", esiintyneet juovuksissa, tapelleet, kulkeneet upseerien ohi kunniaa tekemättä ja majuri on antanut kylälle-menokiellon — että rekryytit saisivat aluksi jonkun aikaa sulattaa saamiaan opetuksia, Lisäksi majuri Baier raittiusmiehenä on kieltänyt kaikkinaisten väkevien juomien nauttimisen. Kun kylän hotellit ovat auki ja siellä tarjoillaan yhtä hyvin suomalaisille kuin saksalaisillekin, ei kielto paljoakaan merkitse. Ja sotilasmoraali on yleensä sellainen, että kieltoja vastaan voi kyllä tehdä, kun vain ei joudu teoistaan kiinni. Jos sotilaalle sellainen onnettomuus sattuu, on hän tyhmyytensä vuoksi jo ansainnut rangaistuksen — siis oikeastaan jo muinaisten spartalaisten aikainen oikeusmoraali!
Ne onnelliset, jotka vapaasti saavat liikkua kylällä, käyttävät tietenkin tilaisuutta ahkerasti, sillä on kerrassaan kuolettavaa istua kököttää koleassa kasarmissa kaiketi illat kuin mikäkin pelätys.
Kylässä meikäläiset jo tunnetaan kaikkialla. Pienet pojat juoksevat luo ja kyselevät: — Onko teillä suomalaista rahaa?
Lockstedtin pikkupojat ovat vilkkaita, siististi puettuja, ja hehkuvan isänmaallisia. Sodasta heillä on omat käsitteensä. Kysyppä heiltä, koska sota loppuu. He vastaavat arvelematta: — Ensi kesänä!
— Luuletko että Saksa voittaa, tiedätkö sinä, miten suuri maa Venäjä on?
— Ah Quatsch, — Russland kaputt!
— Aber England?
— Jaa. England werden wir bald kaputt machen und Frankreich ist schon lange kaputt!
Siinä on nousevaa nuorisoa! Hieman toisen laatuinen käsitys asiasta on upseeriaspiranteilla, jotka jo vähintään kuusi kuukautta ovat olleet rintamalla. He ovat kaikki miellyttäviä, sivistyneitä miehiä, tohtoreita, ylioppilaita j.n.e. Mutta yleensä on kaikilla saksalaisilla luja luottamus lopulliseen voittoon. Heidän illatsuissaan kajahtaa vielä innokkaasti: "Die Wacht am Rein" ja "Deutschland hoch in Ehren!" Suomesta he kuulevat mielellään puhuttavan, mutta useilla on kovin hämärät tai suorastaan väärät käsitykset maamme oloista. Varsinaiset kyläläiset eivät tiedä kotimaastamme paljon mitään, arvailevat vain sen olevan jossain napapiirissä ja ihmettelevät kovasti, kun kerromme esim. Suomen kaupungeissa kuljettavan m.m. raitioteillä.
Saksan kansa on vielä sisäisesti voimakas, yksimielinen kansa. Ranskalaisvihaa ei enää ole juuri nimeksikään, mutta uusi kansallisviha on syttynyt Englantia kohtaan. "Gott strafe England!" näkyy runoissa ja proosassa usein. Ehdottomasti tulee ajatelleeksi Saksan kansan keskuudessa liikkuessa muinaista Rooman kansaa sen kukoistusaikana ja tehneeksi vertauksia näiden kahden eri historiallisen aikakauden mahtavimman kansan välillä.
Sodan rasitukset tietenkin jo tuntuvat maassa syvästi. Saksalainen nero lujan järjestyksen tukemana käy ankaraa taistelua kansan sekä ruumiillisten että henkisten voimien ylläpitämiseksi. Kaikkialta vihollisten ympäröimänä ja eristämänä keskusvaltojen on vaikea hankkia sodan ja rauhallisenkin elämän tarpeita. Jokainen tuntee, että asema on vakava, mutta luottamus hallituksen ja sotilasjohdon kykyihin on horjumaton.
Saksan siviiliväestön ja hallituksen vaikeuksia elatuskysymyksen ratkaisemisessa ja järjestämisessä kuvaa seuraava valtiosihteeri t:ri Helfferichin selostus Saksan valtiopäivillä:
"Noch nie in der Weltgeschichte hat in einem Kriege ein Volk solche Entbehrungen durchgemacht, wie unser Volk, und noch niemals waren diese Entbehrungen in dieser Weise auch auf die Wohlhabenden verteilt wie bei uns! — — — — — — Der Aushungerungsplan Englands ist jedoch endgültig gescheitert."
Puhuessaan vaikeuksista elatuksen järjestämisessä hän lausuu, että nyt kun pahin aika on voitettu, voidaan tästälähin asiasta puhua vapaasti.
Oli niin ollen luonnollista, että Saksan kansa kärsi puutetta, mutta se oli tasaisesti jaettu kaikkien kansalaisten kesken ja kaikki tulivat toimeen. Mutta suomalaisille, pohjoismaalaisille, jotka ovat tottuneet syömään hyvin — heille eivät saksalaisten annokset tahtoneet riittää. Senpä vuoksi heidän täytyi tavalla tai toisella yrittää hankkia lisää varsinkin leipää. Kaikennäköisiä marmelaadeja ja vihanneksia eivät meikäläiset ymmärtäneet. Kielitaito tosin usealla teki suurta haittaa, mutta hätä opettaa.
Erään saksalaisen upseerin kotiin sattuu kerran tulemaan pörrötukkainen suomalainen jääkäri. Tämä lyö kantapäänsä yhteen ja lausuu vain-sanan: — Brot! Hauptmanni on vähän hämmästynyt, yrittää lähemmin kysellä asiaa, mutta jääkäri ei osaa selvittää muuta kuin — Brot! Mitäpä siinä pitkistä puheista. Johan tuo yksi sisältörikas sana ilmaisee paljon kestettyä, nähtyä ja tunnettua. Hauptmanni yrittää päästä eroon tungettelijasta, mutta kohteliaimpaankin kehotukseen tällä on vain yksi vastaus: — Brot!
Vihdoin hauptmanni, joka älyää olevansa tekemisissä kieltä taitamattoman suomalaisen kanssa, keksii keinon. Komentosanathan varmasti tehoavat jokaiseen sotilaaseen. Hän huutaa jyrisevällä äänellä:
— Stillgestanden!
Miehen kantapäistä kuuluu jälleen terävä naksahdus. Hän seisoo kuin valettuna paikallaan perusasennossa.
84
— Ganze Abteilung — kehrt! komentaa hauptmanni edelleen.
— Im Gleichschritt — marsch!
Sotilaan jalka nousee muhkeasti. Hän saapastaa ovesta ulos ja — katoaa.
Hauptmanni hymyilee. Illalla hän kertoo tapahtuman kaikille tovereilleen klubilla, missä se herätti yleistä iloisuutta.
"Kaiserhofissa" taas kerran eräs pohjalainen istui pöytään tilaten uljaasti — Swai roos laas piir! ja sai mitä halusi. Vieläpä hän maksaessaan vaati: "Vantsik wennik tillpaka, Mensch!"
Kun rekryytti ensi kertoja pääsee kylälle käymään maleksittuaan pari edellistä viikkoa kasarmissa kaiket illat ja kuultuaan vain toverien kertomuksia ulkomaailman ihmeistä, tuntuu hänestä kuin vankilan portit olisivat auenneet ja mies laskettu vapauteen. Oikein jalka tahtoo nousta hyppyyn. Mutta kruunun käsi täälläkin pitää huolta pojistaan. Ennenkuin arvaakaan, mies näkee synkän varjon ilmestyvän takaapäin, tanakka käsi tarttuu häntä olkapäähän ja jykevä ääni kysyy tiukasti:
— Warum grüssen Sie mich nicht? (Miksi ette tervehdi minua?)
Hän on pasteeraillut iloisessa huolettomuudessaan, koko maailmalle leppyneenä ja mennyt tervehtimättä vääpelin ohi. Siinä hän nyt koettaa änkytellä anteeksi-pyyntöjään, mutta mikään ei auta. Nimi kirjoitetaan muistikirjaan ja seuraavana päivänä on ankara tutkinto ja taas tulee rangaistus. — Siinä ne olivat kylän ja muka vapauden ilot. Mennyttä kalua kaikki.
Mutta jonkun ajan kuluttua rekryytitkin osaavat olla varuillaan. Mielellään he kuitenkin kulkevat lepohetkiään viettämään jonkin metsän reunaan, mihin kevätaurinko jo lämpimästi paistaa — saadakseen olla rauhassa kaikilta ilkeiltä ihmisiltä.
Tai sattuupa jokin kylän tytöistä luomaan silmänsä alakuloiseen nuorukaiseen, ryhtyy ehkä keskustelemaankin.
— Oletteko suomalainen? kysyy tyttö lempeällä äänellä.
Nuorukaisen posket lentävät hehkuvan punaisiksi. Neidon ääni soi kuin kevätlinnun liverrys hänen korvissaan. Hän kuulee ensimäiset ystävälliset sanat koko leirissä olon aikana. Hän änkyttää vastaukseksi jotain siansaksaansa, mutta tällaisissa tapauksissahan onkin toinen yleismaailmallinen kieli olemassa jota jokainen ymmärtää.
Seuraavana lauantaina voi sattua, että tuo sama nuorukainen vaatteet välkkyen puhtautta, parta ajettuna ja tukka sirosti kammattuna astuu reippaana vääpelin tupaan.
— Pyytäisin kuuliaisimmin sunnuntailomaa Itsehoe'en.
— Mitä varten? vääpeli kysyy.
— Kaupunkia katselemaan, herra vääpeli. Sattuu ehkä vääpelikin sunnuntaina matkustamaan Itsehoe'n kaupunkiin ja siellä hän ihmeekseen näkee poikansa sirona ja kohteliaana kävelemässä saksalaisen neitosen rinnalla.
— Wie gehts? (Mitä kuuluu?) hän kysäsee.
— Ausgezeichnet, Herr Feldwebel (erinomaisesti, herra vääpeli) kuuluu vastaus. — Wie das Leben doch ist schön!