MATKA RINTAMALLE.
Ennenkuin saksalainen pataljoona lähtee rintamalle, varustetaan se niin hyvin että siitä todella ei puutu nappiakaan. Viikon varrella ennen lähtöä on joka päivä tarkastuksia. Kaikki, mikä on huonoa, kulunutta, hyljätään ja uudet, lujat vaatteet, aseet ja varustukset annetaan kelvottomien sijaan. Pidetään takkitarkastus, lakki-, housu-, saapas-, kivääri-, pistintarkastus, miltei joka vaate- ja varuskappale tarkastetaan erikseen. Lopuksi on yleinen pukutarkastus sekä vihdoin viimeinen tarkastus siitä, sopivatko kaikki hihnat, laukut, napit y.m. paikoilleen. Kun nappiakaan ei puutu, on komppania valmis lähtemään.
Toukokuun 20 päivän vaiheella suomalainen jääkäripataljoona valmistui rintamakuntoon. Oli vuoden ihanin aika käsillä. Leiri oli kauneimmillaan lehtipuitten peitossa. Kaikki kentät viheriöitsivät. Tuntuipa miltei raskaalta erota tuosta sirosta kylästä, noista tutuiksi tulleista harjoituskentistä, joilla monta vilua ja päivänpaahdettakin oli kestetty ja ankarasti harjoiteltu.
Kuitenkin sieltä lähti mielellään. Olihan tuleva retki kuin ensi askel synnyinmaata kohti. Nyt alkoi tosi toiminta, taistelu Suomesta. Kukaan ei aavistanut, että se oli tuleva niin pitkäksi ja raskaaksi. Olimme vakuutetut kevään suuren yleishyökkäyksen alkamisesta idässä heti kun onneton Verdun-jakso oli loppuun suoritettu, ja edellisen syksyn loistava eteneminen Puolassa ja Kuurinmaalla sekä Hindenburg-nimi tuntuivat takaavan nopean ratkaisun sotanäyttämöllä.
Jokainen aavisti kuitenkin, että tuleva aika oli raskas taistelujen aika, mutta se ajatus kasvatti rintoihin tarmon ja vakavan mielen. Tämä mieliala tuli kauniisti esille illallisilla Kaiserhofissa, johon etupäässä joukon akateemiset kansalaiset ottivat osaa. Laulut ja puheet vaihtelivat molemmilla kielillä ja tuntui tosiaankin kerran kuin henki olisi ollut yksi. Leirille saapunut vanha vapaaherra v. Bonsdorff lausui puheessaan m.m.: — Koko Suomen tulevaisuus riippuu nyt tästä pienestä joukosta. Ennen oli Suomella vähän ystäviä, nyt sillä on ystävänä mahtavin kaikista kansoista, — Saksan kansa!
Harjoitusten yhä jatkuessa kului vielä viikon päivät lähtökäskyä odotellessa. Kun joka pieninkin asia selitettiin oppitunnilla, oli luonnollista, että pari, kolme kertaa esitelmöitiin rautatiematkasta ja käyttäytymisestä sen kuluessa. Juuri ennen lähtöä saapui kolmanteen komppaniaan uusi luutnantti, Lindner nimeltään ja siviiliammatiltaan opettaja. Hänen puheensa olivat aito saksalaismallisia, helppotajuisia, järjestelmällisiä ja perusteellisia. Puhuipa hän mistä tahansa, aihe oli aina jaettu kolmeen osaan.
— Also — — erstens, zweitens und drittens! Mutta näiden kolmen kohdan jälkeen seurasi aina vankka "aber" ja tämän otsakkeen alla kaikki mahdolliset poikkeustapaukset. Hänen esitelmänsä rautatiematkasta oli luonnollisesti myöskin jaettu kolmeen osaan: i) junaan nousu, 2) käyttäytyminen vaunuissa matkalla ja 3) junasta poistuminen. Kaikki muu, mikä ei mahtunut näiden otsakkeiden puitteisiin, selvitettiin aber-sanan jälkeen. Kaikessa tapauksessa noita esityksiä mieli virkeänä kuunteli niiden selvyyden vuoksi.
Toukokuun viimeisen päivän aamuna komppaniat kokoontuivat viimeisen kerran kasarmien pihalle kaikki tamineet mukana. Nuo pitkät, vihreät rivit olivat sotaisen näköiset ja ryhti hyvä. Upseerit asettuivat paikoilleen. Kajahti komennus. Rivistö lähti liikkeelle. Porin marssi raikuu torvista. Kasvot ovat vakavat kaikilla. Niissä kuvastuu pidätetty tarmo ja koura puristaa lujasti kiväärin tukkia. Eräs Lappajärven poika kuiskaa: "Ihan haluttaa itkeä!" — Suomalaiset jääkärit astuivat ensi askeleensa kotimaata kohti. Marssi kävi kylän läpi. Koko väestö oli liikkeellä, ovet, ikkunat auki, nenäliinat liehuivat.
Juna oli valtavan pitkä, onneksi kolmannen luokan vaunuja. Jokaiseen osastoon pakattiin ryhmä kimpsuineen kampsuineen. Torvi törähti, kaikki astuivat vaunuihin. Pitkä, kimeä vihellys. Juna liikkui, maisemat häipyivät taakse, jäi punakattoinen Lockstedtin leiri. Sen kuuluisa Wasserturm painui metsän peittoon.
Liikkeelle lähtiessämme kajahti raikas eläköönhuuto pitkin junaa. Oli kaunis nähdä tuo laaksojen läpi kiemurteleva juna, jonka akkunoiden kohdalla helotti häikäisevä rivi vihreitä pukuja, iloisia, nauravia kasvoja. Eri ikkunoiden välillä kävi hilpeä leikinlasku, vaunusta vaunuun kun lähetettiin sanoja ja komennuksia.
Hiljaa, tavarajunan vauhdilla, porhalsimme eteenpäin. Sotilasjunat kulkevat yleensä hiljaa, milloin ei ole erikoista hätää. Usein ne tekevät pitkiä kierroksiakin, että vakoojain olisi vaikea saada selville, mihin kukin rykmentti kuljetetaan.
Pohjois-Saksan kaupungit kaartuvat ohitse. Lübeck'in asemalta kajahti junan ohi kulkiessa Maamme-laulu. Kaupungin suomalaiset olivat kokoontuneet asemalle lausuakseen viimeiset onnentoivotuksensa Suomen jääkäreille.
Hammersteinissa pistivät erikoisesti silmiin laajat, miltei silmän kantomatkan päähän ulottuvat vankileirit. Leiri lienee Saksan suurimpia. Rautatien molemmin puolin avautuva tasanko on ympäröity korkealla rautalanka-aituuksella. Asunnot ovat kaivetut hietamaahan, vain katot ja ilmareijät kohoavat yli kentän. Ulkona liikkuvien tuhansien vankien enemmistö oli venäläisiä. Näimme taas nuo tutut harmaat sinellit ja nenässä tuntui ryssän haju. Musikat olivat välinpitämättömän näköisiä. Jotkut heilauttivat kättään itäänpäin viitaten kuin sanoakseen: "Menkää vain sinne miesten syöjille sijoille, menkää menehtymään, me jäämme mieluummin tänne."
Yhä eteenpäin yötäpäivää. Ainainen jyrinä ja katseleminen alkoi väsyttää. Miehet makailivat telttakankaissaan, joita olivat ripustelleet vaunun kattoon, toiset nukkuivat penkeillään. Virkeimmät soittelivat huuliharppujaan tai savikukkojaan.
Königsberg — linnoitus, laaja kaupunki jylhine tiilikasarmeineen. Ensimäinen näkemämme juna haavoittuneita saapui vastaan. Se oli pitkä juna, mistä näkyi siteitä, verta ja tuntui formaliinin haju.
— Voi käydä niin että jonkun viikon kuluttua palaamme takaisin tuolla junalla, kuului vakava ääni.
Muut vaikenivat: — Olkoon niinkin. Isänmaa on vaatinut!
Itä-Preussi, venäläiskauhun ja kasakkain hävityksen kärsinyt maa, Hindenburgin ja Saksan armeijan loistavimpien voittojen maa, Saksan vapautettu vilja-aitta! Sodan jälkiä alkaa näkyä. Siltojen ympärillä on piikkilanka-aitaukset, aukeiden laidoissa näkyy ampumahautalinjoja. Siellä täällä törröttää autio, puoleksi murtunut tehtaan piippu korkeuteen kertoen sodan tihutöistä.
— Ja tuolla, tuolla, katsokaa!
Pienen metsäsaarekkeen reunassa on hautakummulla kaksi ristiä ja niiden juurella kukkaseppeleen ympäröimänä saksalainen sotilaskypärä. Täällä on taisteltu.
Miten tarkkaan ensi kertaa rintamalle matkaaja katseleekaan sodan jälkiä, sen puolustus- ja hävitystöitä, taistelujen merkkejä! Sanoin kuvaamattomia tunteita hänessä herättävät sotilashaudat. Kaukanahan häntä itseään vartovat sotakentät, taistelut ja monet kovat, raudankovat ihmiskohtalot.
Itä-Preussi, ihmeiden maa! Se on ollut oikea Saksan vilja-aitta, nisun ja rukiin maa. Sanomalehdistä on kyllin tunnettu tuo ankara onnettomuus, mikä sodan alussa kohtasi tätä kaunista rikasta aluetta. Venäläisten kasakkaparvet kiitivät poltellen, ryöstellen ja ennenkuulumattomia julmuuksia harjoitellen laajalti ympäri maata ja peräytyessään vihollinen vei kaiken, mitä arvokasta ehti saada, mukanaan Venäjälle.
Toisaalla seudut, aivan taistelupaikatkin, ovat kärsineet sangen vähän, toisaalla taas hävitys on ollut ankara. Mutta mieli riemastuu katsellessa sitä työtä ja virkeää toimintaa, mikä jälleen vallitsee hävitystä kärsineillä alueilla. Siinä on jälleen todella esimerkillinen kuva saksalaisesta "Bienenfleiss" uutteruudesta, kuten he itse sanovat. Eräs aikakauslehti kertoo mieltäkiinnittäviä asioita tämän alueen kuntoon panosta, saksalaisen työn ja tarmon tuloksista seuraavaan tapaan:
"Heikoin on rakennus- ja parantelutoiminta pohjoisosissa Tilsitin ja Memelin välillä, mutta seuduissa, missä rakennusainetta on kylliksi, talot ovat pian nousseet tuhastaan. Asukkaille on uudelleen hankittu eläimiä, karjaa kaikenlaista. Ensin on pystytetty tallit ja navetat ja niihin laitettu ihmisille jonkinlaiseksi hätäasunnoksi huone tai pari. Kun eläimet on saatu kunnon katon alle, rakennetaan ihmisasunnot uudestaan hallintavirastojen tarkkojen määräysten mukaan. Itä-Preussi on merkillisen nopeasti parantanut haavansa. 35 kaupunkia ja 1900 maapitäjää joutui kärsimään sodan kauhuja ja hävitystä. Muun muassa venäläiset veivät 872,000 nautaa, maasta joitten avulla kenraali Rennenkampf aikoi uudistaa ja parantaa karjarodun Itämeren maakunnissa. Joulukuun 1 p:nä v. 1914 oli tilastotietojen mukaan Itä-Preussissa jälellä 903,137 nautaa, 183,955 lammasta ja 28,462 vuohta, jotavastoin 15 p:nä maaliskuuta v. 1916 vastaavat luvut olivat 1,69,645, lehmää, 351,700 lammasta ja 43,791 vuohta. Samaan tapaan on edistys käynyt maatalouden aloilla. V. 1914 ei koko satoa voitu korjata, kaikkialla kun puuttui työvoimaa, vaunuja ja hevosia, vaikkakin sotaväkeä tuotiin avuksi. Vuonna 1915 maanomistajat jo yleensä itse korjasivat sadon. Vuoden 1916 laajat, viheriät viljaulapat ovat mitä kaunein todistus kansan työkunnosta!"
Tilsit. Tässä on siis tuo historiallinen paikka, missä vuonna 1807 Ranskan mahtava keisari Napoleon I ja Venäjän hallitsija Aleksanteri I ratkaisivat Suomenkin kohtalon. Voimakkaalla persoonallisuudellaan Napoleon hurmasi Venäjän nuoren ihanteellisen tsaarin, antoi tälle tehtäväksi niskottelevan Ruotsin kurittamisen ja siitä toimesta palkaksi Suomen. Tuossa kylmässä sopimuksessa ei kansan mieltä eikä tahtoa kuultu.
— Mennään tekemään uudet ja paremmat sopimukset, kuuluu jääkärijoukosta.
Kokonaisvaikutus Itä-Preussista on erittäin eloisa ja vilkas, aivan toinen, minkä kouluissa tavallisesti saa maantieteen tunneilla.
Seuraavana aamuna heräämme — Kuurinmaalla. On pilvinen päivä. Kummastellen katselemme ikkunasta uusia maisemia ja huokaus tunkeutuu rinnasta: — Venäjän vallan raukat rajamaat! On kuljettu rajan yli, kaikki on muuttunut. Laajat, silmänkantamattomat metsät peittävät maan. Pellot ovat viljelemättä, talot mustat, ränsistyneet. Kurjia autioita hökkeleitä siellä täällä.
Jokilaakso. Silta räjäytetty. Mustat palaneet jäännökset törröttävät
rannalla puoleksi vedessä. Piikkilangat repaleina, risuesteet murskana.
Rantatöyräällä on juoksuhautoja. Jokilaaksossa on käyty laaja taistelu.
Saksan sotavoimat ovat voittajina tunkeutuneet eteenpäin pyhään
Venäjään.
Asema livahtaa ohi. Sen rakennukset ovat raunioina, mustana poro- ja soraläjänä. Radan varrella näkyy räjähtäneitten granaattien kuoria ja sirpaleita. Kaidoilla kärryteillä harvoin näkyy laiha hevonen ja venäläiset nelipyöräiset vankkurit, valjaissa tuo tuttu, korkea vemmel. Rattaitten sisään kyyristyneenä istuu vanha vaimo. Hänen kasvonsa ovat ryppyiset, pelokkaat. Kavalat silmät pälyvät kulkijan harmaan villasaalin laskosten alta. Paljon kärsineen ihmisen kasvot, ensimäinen Kuurinmaalla näkemämme asukas, — alkuasukas, haluttaisi sanoa, häipyy näkyvistä. Nuo kasvot, tuo kurjuuden kuva painuu kauaksi mieleen.
Nyt vasta meille selviää sodan koko traagillisuus — selviää laajan luonnonrikkaan Kuurinmaan kohtalo. Iso-viha on käynyt Kuurinmaalla. Kaikki hävitetty, tyhjennetty, asukkaat karkotetut kylistä ja kaupungeista, kuljetetut Venäjän erämaihin kurjuuteen ja kuolemaan. Pelloilla tuolla on vielä mustia pilkkuja — kasakkain polttamien heinäsuovien jälkiä. Teiden varsilla on vieläkin rattaiden jäännöksiä, rikkinäisiä pöytiä, saaveja — pakolaisjoukon jälkeensä jättämää omaisuutta.
Kaameat kuvat täyttävät mielen. Tuossako on kuva isänmaamme kohtalosta. Käykö senkin noin, ennenkuin vainolainen on kotiseudultamme karkoitettu? Siinä on silmäimme edessä synkät jäljet kuuluisasta venäläisten sodankäyntitavasta — Suvorovin metoodista, jota venäläiset upseerit vieläkin rajamaissa käyttävät. Venäläiset! He ovat hyviä hävittämään, vahinko vain, että he ovat niin huonoja rakentamaan!
Mutta uusi polvi ja uudet ihmiset astuvat täälläkin entiskansan hylkäämille pelloille ja rakennuksille. Tuolla saksalaiset sotilaat niittävät heinää, perkaavat penkkejä. Hävitettyjen siltojen viereen tehdään uusi, puinen. Asemarakennukset kuin kasvavat maasta. Sähkölennätin, ja puhelinlankoja vedetään rautatielinjoja pitkin. Kuurinmaa on mainio viljelysmaa, oikea tulevaisuuden leipämaa. Saksan hallussa se pian antaa kaksinkertaisen sadon ja kerran kymmenkertaisen.
Metsiä, hökkeleitä, mustia, valtavia metsiä ja olkikattoisia taloja. Ratakiskot uppoavat yhtyen kaukaisuuteen. Puhelinlinjat ulisevat tuulessa. Yhä vieraammilta kaikuvat paikkojen nimet. Kymmeniä, satoja kilometrejä olemme kiitäneet ventovierasta maata. Tuntuu siltä kuin matkaisimme kotimaasta ääretönten etäisyyksien taa.
Asematalon seinällä riippuu suuri valkea taulu: - Ope-ra-ti-ons-ge-biet.
Mi-mitä? Sotatoiminta-alue!
Varhainen aamu. Aurinko heloittaa kirkkaasti itäiseltä taivaanrannalta. Junan ikkunoista näkyy aamuvalossa välkkyvä aukea kenttä. Talot ovat valoisat, entistä paremmin rakennetut, tehtaita, korkeita savupiippuja, taloja — katuja — — — suuri komea kaupunki, Kuurinmaan pääkaupunki Mitau leveän Aa-joen varrella.
Juna pysähtyy suuren, tiilisen asemarakennuksen eteen. — Kaikki ulos vaunuista, ruokakupit mukaan! kajahtaa komento. Komppaniat kokoontuvat avaraan ruokasaliin, missä koko pataljoona yht'aikaa mahtuu aterioimaan. Asemalla on suunnaton liike. Kuorma-autot jyrisevät, siellä on tykistöä suurta ja pientä ja tavaraa jos minkä laatuista. Sotavangit ahkeroivat niitä lastattaessa. Tuossa eräs innokas maanpuolustaja auttaa venäläistä suuren laatikon vääntämisessä ja lopulta lykkää kiväärinsä vangin käteen tarttuen itse työhön koko hartian väellä.
Olemme Riian rintaman suurimmassa etappikeskuksessa, noin puolentoista penikulman päässä taistelulinjasta. Huolimatta siitä, että venäläiset ovat tyhjentäneet kaupungin, siellä vallitsee nyt kuohuva elämä. Junia saapuu ja lähtee. Sotilaita, vankeja, tavaroita, hevosia on kaikkialla. Aa-joen sillat ovat korjatut, uusia varastohuoneita rakennetaan. Kaupungin laidassa kohoaa korkea tähystystorni, missä sotilastähystäjä tarkkaa ympäristöä.
Jääkäripataljoonan jälleen marssivalmiiksi järjestyessä sattuu välikohtaus, joka huvittaa poikia. Eräs Iivana saapuu rivistön vierelle, katsella töllistelee sitä hetken suu auki, pudistaa sitten päätään ja huokaa: "Riga kaputt!"
Torvet törähtävät. Pataljoona marssii noin 6 kilometrin päässä olevaan huvilakylään asettuen sen autioihin rakennuksiin toistaiseksi lepäämään matkan rasituksista.