Ruusu-risti
1. Ristin tie
Aniharvoin aurinko paistaa teille,
jotk' Kohtalon Herrat määräsi meille.
Kukin ristiään saa pimennossa sen kantaa.
Osan ansaitun Iki-Oikeus antaa
joka-ainoallen, ylöspäin joka halaa,
kenen rinnassa vain tuli kaipuun palaa.
Ken ei hekumaa hae, naurua, naljaa,
ken kärsimyksen ei katkeraa maljaa
tyköänsä pois arkana tahdo työntää,
erehensä ken tuntee, ja erheensä myöntää.
Viat, tahrat ken tunnostaan tahtovi pestä,
ken tuomiota Iki-Herran ei estä.
Ken itsensä uskovi Iäisen huomaan,
ken käy olemustansa uudesti luomaan.
Ilomielin ristinsä alle hän taipuu,
hänen henkensä täyttää vain Korkeuden kaipuu.
Kun Ristin Tielle hän käynyt on kerran,
hänen tahtonsa täyttää ain tahtoa Herran.
Pysyväistä maan päällä ei häll' ole majaa,
varastonsa on tyhjä ja aittansa vajaa.
Hopeoita hän huoli ei, kultia kerää,
hänen henkensä Korkeuksissa vain herää.
Hän vältä ei vaivaa, ei kuormaansa kiellä,
pyhityksen hän kulkevi kaidalla tiellä.
Hän jättänyt jälkeensä on elon harhat,
pyhät paistavat päällänsä tähtien tarhat.
2. Opetuslapsi
Hän kauan sitten jätti harhat elon,
ain uupumatta kulki Päivää kohti,
mi häntä niinkuin kirkastukseen johti,
hän arvoituksist' elämän sai selon,
hän kulki kuilut kuoleman ja yön,
hän näki sarastavan aamunkoiton,
aavisti taisteluiden jälkeen voiton,
iäisten piirien hän näki työn.
Olento oudon Valon häntä johti,
he yhdess' syvyydet ja huiput kulki.
Avautui kaikki, mikä ennen sulki
hält' olemuksens', seesteisenä hohti
ylt' ympärillään luonto iäinen.
Ei ollut kehää, piiriä, ei alaa,
min syvintä hän nähnyt ei ois salaa,
hän oli kansalainen Kaikkeuden.
Hän kaikkialta haki kotimaata,
hän ihmisessä näki pelkän veljen,
näin aukaisi hän eestään joka teljen,
ei mikään sitoa hänt' enää saata.
Hän kaikkein auttajana aina on,
milloinkaan tääll' ei ristiään hän jätä,
hän etsii niitä, joill' on tuska, hätä,
jotk' kadottivat Elon Auringon.
3. Voitto
Hän maksanut on elon kalliit lunnaat,
hän voittanut on kuoleman ja yön.
Kohoovat eessään Kirkastuksen kunnaat,
iäiseen sopuun sointuu järki, syön.
Ristinsä raskas ei oo enää kantaa,
hän alati voi lahjoittaa ja antaa,
rajaton niinkuin kevään kukkeus uhkee
hengessään Voima voittamaton puhkee.
Kultaisin sätein Päivän kehrä palaa
päällänsä vaipumatta varjoon öin,
se ristin, muinoin mustan, kultaan valaa,
se kaunistaa sen runsain ruusuvöin.
Puu musta puhkee purppuraan ja kultaan,
säteillen seitsenkukka tulvii tultaan,
kaikk' ympärillään väräilee ja elää.
Näin aine ei, vaan Henki yksin helää!
Iäinen Henki on, se taivaat täyttää,
se muodot muovaa, uutta yhä luo,
se voimat herättää ja niitä käyttää,
läpäisee aineen, määrän sille suo.
Se ohjaa maailmoiden oudon juoksun,
se täyttää valonsäteen, kukkain tuoksun,
se kaiken olevaisen muotoon valaa,
kaikk' elollinen siihen jälleen palaa.
Se synnyttävi elon alkusolun,
se kehityksen huippuun kaiken vie,
me kunnes päässä pyhityksen polun
seisomme, päättynyt on Ristin tie.
Korkeimmat kehät sädehtien aukee,
aineemme Hengen aurinkohon raukee,
aurinkoon, joka tuliruusun tavoin
säteillen työhön luomisen on avoin.