I
Nopeasti on kevättalvi tehnyt tuloaan, auringon päivä päivältä kiivetessä yhä ylemmäs taivaan laelle. Se kiihottaa kaupungin asukasta ulottamaan pyhäiset hiihtoretkensä yhä pitemmälle. Sattuupa kerran että arkiaamunakin saa varastettua itselleen pienen vapaahetken. Tietysti tulee silloin noustua suksille, ja tietysti ei metsistä tahdo hennoa palata. Ovat tulleet jo maaliskuun kirkkaat päivät, suksimiehen mieluisin aika. On sekä huimaavaa että rauhottavaa liikkua kevättalven hangilla.
Niin kirkasta on ettei sitä jaksa käsittää. Niin huikaiseva on kirkkaus että täytyy uupua pelkkään ihmetykseen. Kaikki ajatukset ovat pysähtyneet; yllätettyinä haparoivat ne valon paljouden edessä. Kaikki aistit ovat humaltuneet niin ettei niihin saata enään luottaa. — Jollaintavoin vajavainen olisikin se ihminen, joka tällä hetkellä pysyisi arkisessa tasapainossaan.
Hiihtäjä, joka kuusimetsän tiheiköstä työntyy peltoaukealle, saa vastaansa sellaisen valoryöpyn että hänen täytyy ummistaa silmänsä ja pysähtyä hetkeksi selvittelemään aistejaan edes hiukan kohdalleen. Valoa tulvii kaikkialta, sitä hohtaa taivaalta ja kaikilta sivuilta. Ja alhaalta sitä vasta tuleekin! Hanki kipunoi tuhansin tulikielin, jotka leikkaavat silmää kuin salamat, ja huikaisullaan kohottavat hiihtäjän aivan kuin irti maasta, valon keskeen johonkin, jossa ei ole enään mitään tietoa ilmansuunnista eikä korkeuden ja mataluuden suhteista. On kuin ei asuisi enään omassa nahkassaan, vaan liukeaisi auttamattomasti tähän äärettömään valoon.
Sellainen on hiihtäjän mielentila, kun hän suljetuin silmin lähtee nyökkäsemään valoaukean poikki, ja silmäluomien läpi hankien kajastus yhä tunkeutuu aivoihin ja ytimiin asti, huuhdellen jokaista ruumiin sisintäkin solua. Ei mikään villi hurmio kykene enään orastamaan; tosiaankin tuntee vain hukkuvansa ja liukenevansa liikkumattomaan kirkkauteen.
Valo on kuin äärettömän suuri kristalli, joka säteilee kaikkine lukemattomine särmineen, mutta joka itse pysyy aivan liikkumattomana. Vain pienen tumman pisteen voi nähdä kristallin sisällä, ja se piste liikkuu hitaasti, hyvin hitaasti.
Mikä on se piste? Kun sitä katsoo oikein tarkkaan, huomaa että sehän onkin elävä olento, ja se hiihtää. Jopa voi erottaa tutun lakin sen päässä ja yhtä tutut kintaat käsissä.
— Minähän se olen.
— Tietysti se olen minä, herra insinööri Pekka Suojanen; eihän siitä tosiasiasta mihinkä pääse. Siellä näyn hiihtää leijaavan pienenä pisteenä kristallin sisällä. — Mutta mitenkäs, Pekka-riepu, oletkaan sinne joutunut? Eipä hyödyttäne kysyä. Olkoon menneeksi vain tämä selitys: onni ja valo ne ovat haihduttaneet ihmislapsen ulos nahkastaan, kädenkäänteessä pyyhkäisten olemisen ja olemattomuuden rajat olemattomiin, niin ettei enään tiedä edes omaa olemistaan. Kukapa tuota osaa mennä vannomaankaan onko täällä olemassa vai ei. Kun valo sokaisee mitat ja suhteet mielestäsi, olet kaikkea etkä ole mitään, olet kaiken keskuksessa ja kaiken ulkopuolella. Jumaluutta; eikö se ole jumaluutta? — eikö se ole yhtähyvin elämää kuin kuolemaa? Eikö ikuinen valkeus ole yhtä kuin ikuinen pimeys? — eikö kaikki ole yhtä? Mutta lieneeköhän tämä mielle ristiriidassa fysiikan lakien kanssa? Olkoon — tuntoni sanoo ettei tällä hetkellä ole mitään ristiriitoja.
Insinööri Suojanen kompastuu risukkoon. Hän olikin jo tullut metsänreunaan, jossa aitovierellä levitteleikse sakea ryteikkö. Hän selvittelee itsensä pystyyn, sen kuin huumaukseltaan taitaa, sujauttaa suksensa aidan lävitse, ja haparoi varjoon kuusien alle. Siellä tuntuu olevan aivan pimeää. Vähään aikaan ei silmä erota mitään. Sitte alkaa aavistella ympärillään oksia ja naavaisia runkoja. Ne ovat aivan käden ulottuvilla. Niitä täytyy koskettaa. Omituinen hellyys valtaa mielen. Oksat — havunneulaset — ne ovat kuin eläviä olennolta, niitä saattaa tunnustella ja hyväillä. Melkeinpä niitä suutelisi elleivät ne olisi niin kylmiä. Ei, eiväthän ne ole kylmiä, ne painuvat huuliin vilpoisina ja rauhoittavina.
— Lahja-kulta, etpä koskaan näy pääsevän ainoakseni. Minähän halailen jo metsän puitakin, ja suutelon kuusenoksaa.
Pekkaa naurattaa, sillä tämä viimeinen hairahdus oli niin ylen viatonta laatua. Taittaapa hän vielä kuusenoksasta pienen kärkitupsun muistoksi ja varotukseksi vastaisen varalle, ja pistää sen taskuunsa.
On kuin näkisi tänne asti vaimon ja lapsen siellä kotona. Nukkumaan ne jäivät lähtiessä. Ovea raottaen oli Pekka kurkistanut heitä, joitten luota ei enään koskaan aikonut vapaaehtoisesti poistua. — Sinne ne jäivät vielä vetelemään viattomuuden unia. Nyt ovat kai jo heränneet, pukeutuneet ja atrioineet. Tai ehkä odottavat isää pöytään.
— Muistavatkohan he molemmat minua nyt? Ehkä. Kyllä, Varmasti, minä tunnen sen. Odottakaa vielä muutama hetki, minä tulen. Syleilen teitä, sekotan hengitykseni teidän hengitykseenne, teen työtä teidän edestänne. Senkötakia että olette minun? Ei, vaan sentakia että olette ihmisiä, elätte, liikutte, puhuttelette minua, olette lähelläni, ja muistatte minua kun olen poissa. Senkötakia? Sehän olisi itsekästä. Oikeammin sanon: sentakia että saan teitä rakastaa. Se riittää!
Hiihtäjä katsoo kelloaan — se on jo hieman yli yhdentoista — sitte hän ottaa auringosta suunnan, ja lähtee paluumatkalle. Mutta nyt hän tahallaan karttelee aukeita paikkoja, pysytellen metsässä, vaikka eteneminen siellä ei käykkään niin nopeasti kuin veri vaatisi. Metsä miellyttää häntä nyt, puut ovat kuin ystäviä, ja varjot niitten alla kuin huoneita, joissa puut hengittävät ja puhelevat hiljaista kieltänsä.
Tottavieköön, puut jo melkein hengittävät. Männiköt mäkien kupeilla alkavat heräellä talviunestaan. Viimeiset auringon hautomat lumet pudota tupsahtelevat oksilta hankeen, ja latvapuolet vihertävät raikkaasti, huojahdellen lounaistuulen henkäyksissä.
Tulee vastaan tölli pienellä kumpareella. Lahonnut se on ja ränstyneen näköinen, kattokin repsottaa melkein akkunanreikien päällä. On se kuin mikä äreä polseviikki, hattu silmillä. Mutta hei! Eivätkös nuo pienet akkunat sittenkin tuikahtele melkein ystävällisesti. Terve kaveri! — Täytyy hiihtää aivan vieritse; heleästi paistavat töllin silmät, veden katolta liristessä hankeen hopeaisina nauhoina.
Seinänvierellä paukuttelee takkupartainen ukko havutukkinsa ääressä — jopa pysähtyy työstään töllistelemään hiihtäjää, ja tekee tervehdykseksi sen tempun, jonka sellaiset äijät tavallisesti tekevät. Noinikään se vetää piippunysän leuoistaan, joihin se näyttää kiinnikasvaneelta kuin jonkinlainen savuava torahammas. Nyt lentää ruskea sylki sylen päähän hangelle, ja nyt niistetään nokka, jonka teon jälkeen sormet lähtevät hivuttelemaan pitkin housuntakapuolia, moneen kertaan paikatulta ja puolisääressä roikkuvia, niin että täytyy vähäsen väännähtää sivulle, niitten takalistoon yltääkseen.
"Terve vaari. — Kevät tulee."
"Niin tulee, niin."
Ja silkkaa totta se on. Siinähän jo tunkion laidalla porahtelevat kanat, säikkyen ohi vilahtavaa hiihtäjää. Kukko kotkottaa. — Kevät, kevät!
* * * * *
Se hiihtäjä, joka nyt painattelee takaisin kaupunkia kohti, on kokolailla toinen mies kuin se, joka sieltä aamulla lähti. Hänen sielunsa on saanut sellaisen aurinkokylvyn että hän yhä selvemmin tietää olevansa kypsä mies sekä omaisiaan että elämäntyötään varten. — Se työ, jo nuorena ylioppilaana alotettu, ja sitte monet kerrat keskeytetty, on kuluneen talven aikana edistynyt niin että on jälellä vain lopullisen muodostelman sommittelu. Saapa nähdä, niin ensi syksynä pieni mallikattila jo pyörii. — Tyydytys tehdystä työstä on hänen takanaan, ja elämä, se ei ole enään hänen edessään, vaan mukana, niinkuin olisi hän täynnä sen ponnahdusvoimaa. Aurinko ja vapaa luonto kantavat häntä käsivarsillaan läpi hongikoitten, joissa siniset varjot ja kullanhohtavat valoläikät vuorottelevat niin terävästi että metsän sisus näyttää hulmahtavan täyteen tanssivia olennoita, jotka iloisesti nauraen hypähtelevät joka taholla ympärillä. Hiihtäjän suonenlyönti on tasottunut; tuntee miten suonet sykkivät harvaan ja voimakkaasti, veren sujahdellessa niissä notkeana ja jäseniä lämmittävänä. Ohimoilla helisee onnekas varmuus; elämisen onni.
On noustavana pitkä vastamäki. Ensin tulee vastaan tummia kuusia, sitte heleitä männiköltä, jotka alkavat harveta. Aukeaa siitä kunnaan laella aurinkoinen kallionlaki, josta silmä kantaa vapaasti pohjoisille ilmanrannoille, yli metsien ja lumikenttien, joitten halki talviset ajotiet kiemurtelevat tulisina käärmeinä. Metsän takaa kohoaa tehtaitten piippuja, ja niitten savun keskellä liekehtii kirkon kultainen risti. Hiihtäjä pysähtyy hetkeksi. Sauvoihinsa nojaten hän katselee ihmeissään maailmaa kuin pitkästä unesta herännyt. Tämä paikka on tuttu monilta sunnuntaisilta aamuilta, mutta koskaan ei täällä ole vielä ollut näin kaunista. Ensikertaa pitkästä aikaa lausuu Pekka sanan: kaunis — toistelee sitä ja ihmettelee sen mystillistä sointua. Pyhä väristys täyttää hänet.
— Niinhän minä vavahtelen kuin nainen, hymähtää Pekka. — Niinkuin vanhojen mestarien tauluissa joku neitsyt, jolle enkeli ilmottaa suuren sanoman.
Mutta Pekka ei tälläkertaa ryhdy pilkkailemaan itseään hempeydestään. Pekka antautuu aavistuksilleen, joilla on pyhäinen vakavuus ja outo pelottavuus, niin että hän vaistomaisesti aistii maailmaa ympärillään kiihkeästi kuin sellaisen kukan tuoksua, joka pian on lakastuva. Hän hengittää syvään, hengittää kaikkea mitä aistit hänelle välittävät, ilmaa, aurinkoa, lumikenttiä, puitten huminaa, kaupunkia tuolla, etenkin sitä. Aurinko lämmittää jo selkää. Se on suloista, mutta sekään ei hälvennä omituista tuntoa että jotain on tapahtumaisillaan.
— Mitäs hulluja, sanoo Pekka huitaisten kädellään ja lähtien lykkimään eteenpäin.
Päästessään myötäleen liukuun muistaa hän edessä olevan vaarallisen jyrkänteen, jota ei käy laskeminen, vaan joka täytyy kiertää. Siinä se tuleekin jo eteen. Vauhti on pysäytettävä. Pekka ryhtyy katselemaan mäen tyveä, miten siitä puskee esiin kalteva kallionkuve, joka näyttää niin houkuttelevalta kuin naisen povi hohtavin lumihipiöin. Hiihtäjä naurahtaa mielikuvalleen, jonka odotuksen huuma on viskannut hänen eteensä kuin nuorelle sulhasmiehelle. Vaikka toisekseen hyvinhän se vertaus oikeastaan sopiikin, ne kun ovat päänmenopaikkoja molemmat, se niin, tämä näin.
Tällainen mäki, täältä katsoen se on aivan kuin tehty laskettavaksi. Tuo aitakin, joka muuten olisi poikkipuolin edessä, näyttää tälläkohtaa katkenneen tai nietostuneen lumen peittoon. Mutta juuri siinä harhanäyssä on tämän paikan vaarallisuus, sillä kallio putoaa tuolla edessä sylenkorkuisena pystysuorana seinämänä, peittäen silmältä aidan, joka kulkee siinä alla, lähellä kallioseinää. Kerran katseli Pekka pelloilta altapäin jyrkännettä, ja tuumipa silloin että olisi siinä parahiksi hyvä hyppyri, jos aita olisi poissa. Peltoaukealta on tuuli juoksuttanut paksut lumipatjat kallion alle, mutta jos hyppy menisi himpun verran vikaan eikä lennättäisikään puhtaasti aidan yli, niin silloin keikkuu pian jonkun seipään nenässä kuin kala vartaassa. Olisi ilkeätä nähdä elävä ihminen sillätavoin seivästettynä. Kyllä sietäisi tämä paikka hyvinkin varoitustaulun. Sattuupa vain joku tuhma pojanvintiö tästä hujauttamaan, niin selvä on. Sitte ehkä säikähtävät ja siirtävät edes aitaa hiukkasen.
Mutta hiihtäjää alkaa tälläkertaa kiihottaa se hyppyri. Kuka viitsisi kiertää ikävän mutkan ja kivuta aidan yli kun edessä on suora tie, pikku hyppy vain välillä, ja sitte yhtä luikua mäen vauhdilla edelleen peltosarkojen yli. — Hiihtäjä laskettelee, vauhtiaan pidätellen, jyrkänteen reunalle, valitsee aidasta paikan, jossa seipäät ovat kauvimpana toisistaan, peräytyy siitä takaisin ja tekee hyvän ladun niin ylös että vauhti on taattu. Siinä sen enempää surkeilematta hän iloisella varmuudella laskee mäen. Mutta juuri ennen hyppyä mäystin hipaisee lumen alla piileksivään oksantynkään, horjauttaen jalkaa senverran että ponnistus menee pilalle ja hyppy muuttuu putoamiseksi vinoon oikealle.
— Jahah, ajattelee hän, joka putoaa, siinä se nyt sitte oli. Saakelin aita! Mutta ihana on ilma, ja lumi kipunoi.
Muuta ei hän kerkiäkkään ajatella, kun kuuluu ilkeä rasahdus — seiväs repäisi paitani halki — toteaa hän hätäisesti, ja samassa käy kuin tulisen raudan pisto ruumiin läpi, silmät pimenevät tuskasta, ja korvissa alkaa kaikua suonenlyönnit räikeänä paukkeena kuin väkivasaran pauke. Jyskytys tihenee yhä, yltyen huumaavaksi pauhuksi, joka menee pian ohi. Tulee pilkkopimeä. Ja äänettömyys.
* * * * *
Pahoinvointiin ja merkilliseen tympeään avuttomuuden tuntoon herää joku ihminen. Janottaa. Tahtoisi kohottautua ja kurkottaa vettä yöpöydältä, mutta silloin vihlaisee vatsasta päähän ja jalkoihin asti, niinkuin olisi räjähtänyt sisällä, ja koko ruumis olisi menemäisillään rikki. Niin kipeätä tekee että vapisuttaa pitkän aikaa. Kaikki jäsenet ovat hellät ja raukeat. On hyvin kylmä. Silmät eivät näe mitään. Ei voi sanoa onko hyvin valoisa vai hyvin pimeä, sillä tosiaankaan ei näe mitään.
— Missähän minä olen? ajattelee Pekka. Lienenkö edes vuoteessa? Olisikohan tehtaalla sattunut joku tapaturma, ja minä olisin siellä nyt? Minulle on tapahtunut jotain ikävää. Tuskin kyennen edes liikkumaan? Onkohan ketään ihmisiä lähelläni? — Ei näy ketään. Eikä kuulu mitään.
"Halloo, onko täällä ketään?" kysyy Pekka, ja säikähtää omaa ääntään. Se kuulosti aivan suurelta huudolta, vaikka oli tarkotettu vain hiljaiseksi kysymykseksi. "Hohoi", sanoo Pekka taasen, "onko täällä huoneessa ketään?"
Ei kuulu vastausta — vain hiljaista huminaa. Se on kuin tuulen humua puitten oksissa. Sitähän se onkin. Luulisi melkein näkevänsä miten männyn latvus värähtelee ja koivuritvat soutavat hiljalleen. — Kuuluu kulkusten kilinääkin.
— Mitä ihmettä, olenko ulkona? Mutta miksi en näe mitään?
Pekka koettaa räpyttää silmiään, ja huomaa ettei siitä tule apua. Hän koettaa varovaisesti liikutella käsiään. Ne nousevat, vaikka tuntuvatkin raskailta. Hän liikuttaa kämmentään silmiensä edessä, ja — näkee sen! — vieläpä pikimustana. Onko se palanut? Ei. Sen sormia voi liikuttaa. Se näyttää mustalta senvuoksi että on niin tavattoman kirkasta, joten se on varjona valon edessä. Kun painaa kätensä silmilleen, tulee kokolailla hämärä. Pekka alkaa aavistella että aurinko paistaa suoraan silmiin ja on miltei sokaissut ne. Kasvoillaan saattaakin melkein tuntea auringon hohteen. Se lämmittää.
Suojellakseen silmiään Pekka vetää lakin niitten yli ja kääntää päänsä syrjään. Mutta silloin kylmää poskea. Siinä on lunta! Pekka tunnustelee kädellään sivullensa. Lunta siinä on, pehmeämpää lumijauhoa ja karkeampia hangen pinnan palasia. Etempänä tuntuu eheä keväthankiainen.
Pekka päättelee kaatuneensa tähän ja sotkeneensa hangen rikki. Hiihtolakki ja hiihtopusero on hänellä päällään. Oikeassa kädessä on vielä nahkainen kinnas. On siis sattunut tapaturma hiihtäessä. Vatsaan on sattunut jotain. Siinä törröttää kova esine, johon ei kärsi koskea — tekee hävyttömän kipeätä jos sitä sipaisee.
Tulee mieleen että joku oli joskus laskenut hyppyriä aidan ylitse. Siitä alkaa tapahtumasarjoja selvitä. Vähitellen insinööri Pekka Suojanen herää täyteen tajuntaan. Hän muistaa hiihtoretkensä, ja tietää nyt makaavansa hangella, jossain likellä aitaa, jonka seiväs on tehnyt ruumiissa tuhojaan. Lienee yhä keskipäivä, koska aurinko on niin väkevä. Pekka on ollut pyörryksissä tässä, ja nyt herännyt. — Mitenkähän tästä selviää ihmisasumuksille? — tai edes ohikulkijain käsiin. — Tosiaan! Tästähän sattuu menemään talvitie melko läheltä. Siellä on aina näkynyt joitain ajajia. Sieltä kuului äskettäinkin kulkusten kilinää, ja nyt alkaa kuulua taasen.
Odotettuaan kunnes kilinä tulee kohdalle, alkaa Pekka huutaa apua, varovasti — ettei ärryttäisi haavaansa ja ettei kuuluisi liian hätäiseltä. Ajajia taitaa olla kaksi perätysten. Ne menevät ohi, eivätkä kuule huutoa. Pekka huutaa vielä, yhä kovemmin, vaikka tekee kipeätä, jotta tahtoo pyörtyä uudelleen. — Eivät kuule. Kilinä etenee.
Pekka ärisee itselleen: Mitäs turhia huutelet. Ei ne kuule. Niin, se on sinulle omiaan. Luulitko kenguru olevasi, kun aitojen yli loikkimaan —. Loikkaappas vielä toinen kerta! Eli hoitele edes nahkasi ja nuole haavasi. Koetappas tarkastaa jäsenesi — vieläkö tämä kuperkeikka on korjattavissa. Kun kone on särkynyt, on se ensiksi tarkastettava. Samoin, kun ihmislapsi on kuperkeikan tehnyt, on tyydyttävä siihen nurkumatta, ja tarkastettava jäsenensä, jotta pääsisi selville voiko enään, ja jos voi niin miten voi, vaurion korjata.
Hätäillä ei Pekka tahdo — eikä jaksaisikaan, sillä kuta enemmän hän tulee tajulleen sitä kiivaammaksi polte yltyy. Jokainen hengenveto säilii vatsaan, niin kuin siellä sahaa vedettäisi pitkin ja poikin. Tuska herpaannuttaa Pekkaa, mutta hän tahtoo ottaa selvän tilastaan. Varovasti, käsivarsiaan vain kyynärpäistä liikutellen, hän siirtää lakin pois kasvoiltaan, ja hieroo silmiänsä. Ne alkavat nähdä hiukan, kun ne siristää melkein kiinni ja kämmenellä varjostaa niitä auringolta. — Aita on siinä aivan vieressä. Sauvakoista toinen roikkuu aidalla sommastaan, toista ei näy. Suksista toinen on sukeltanut hankeen pystyyn, toinen on pitkällään lumessa, vieressänsä kinnas, joka yhä on puoliksi kouristuneena hiihdon jäliltä. Pekka itse makaa pitkänään aidan kupeella. Oikean kyljen kohdalla hohtaa hanki heleänä punaisesta verestä. Vatsassa törröttää aidanseipään ohut kärki. Se on pyyhkäissyt paidan vinosti halki, kohdannut sitte onnettomuudeksi housunkauluksen ja työntynyt siitä sisään heti kylkiluitten alapuolelta. Se on hyytynyt tiukkaan kiinni, eikä siihen kärsi koskea.
— Olipas se lento, ajattelee Pekka Suojanen masentuneena. Miksi piti minulle käydä näin? Olihan niin perin pieni mahdollisuus tipahtaa juuri seipään kärkeen. Olisihan voinut vaikka pudota seipäitten väliin aidalle, ja enintään taittaa vain jonkun kylkiluun. Pirullisen paha sattuma! — ja sellaisella ajalla, jolloin kaikkein vähimmän olisi halunnut tästä maailmasta erota. — Täytyykö erota? Kovin näyttää tämä hyppy tehneen rumannäköistä jälkeä. Eivät edes ne hölmöt ajajat tiellä kuulleet avunhuutoa. Olisi joutunut johonkin lähitaloon tänne — tunkkaan kamariin, jossa on kirpeähkö ilma ja sängyssä luteita. Tai sairaalaan tärkeännäköisine lääkäreineen ja hoitajattarineen. Tai kotia, itkuun ja parkunaan. Ei, ei kotia. Pääskööt he siellä yhdellä ainoalla surunpuuskauksella, näkemättä surkeaa kitumista ja sammumista. Olkoot rauhassa. He kaksi siellä ovat olemassaolollaan tukena toisilleen. Ja kummankin olemassaolo on rahan puolesta turvattu. He tulevat kyllä toimeen, kunhan säästyvät kitumistani näkemästä.
— Ellei tätä tapaturmaa olisi sattunut, liikkuisin jo piankin kotiportailla. Vaimo odottaa siellä miestään, lapsi isäänsä, työpöytä ahkeraa muurahaistaan, tehdas yhtä johtajistaan. — Vähäpätöinen sattuma vain tarvittiin, ja se riitti leikkaamaan Suojasen Pekan erilleen kaikista. Sattuma on pieni paholainen, joka tulee silloin kun sitä vähimmän halutaan, ja sanoo: Selvitä sinä minkä selvität, rakenna kärsimyksilläsi onnesi temppeli valmiiksi, mutta sillä hetkellä kun aijot siihen astua sisälle, teen minä pienen sormenliikkeen, ja sillä sekunnilla on juttusi niin perinjuurin selvä ettet tarvitse enään muuta kuin neljä lautaa ja sylen mitan hietaista maata.
— Selvä taitaakin jo olla tämän Pekan asia, eikä se parane muitten väliintulolla. Parasta on ettei enään häiritse ketään, vaan koittelee viimeisetkin asiansa loppuun ominneuvoin. Se on helppoa nyt, kun näin kävi. Ei sattuma silti kaikkein pahimmalla tavalla asioita järjestänyt. Kyllä käy laatuun nukahtaa tähän, hanki patjana ja taivaankansi peittona. Se sopii sinulle, Pekka, siinäpä on sinulle vapautta, jota iätkaiket olet takaa-ajanut.
Vielä tekee Pekan kuitenkin mieli vetäistä iltasauhut, niinkuin aina maata pannessaan. Kulaus vettä pitäisi olla ensin. Sen korvaukseksi tukkii Pekka suuhunsa lunta. Sitte hän varovasti keinottelee taskustaan savukerasian ja tulitikut. Kynänpätkäkin sieltä osuu käteen. — Hyvä, tuumii hän, kirjotan kirjeen. Ja niin kirjottaa hän savukelaatikon kanteen:
Sattui vahinko. Ei tässä taida enään apu auttaa. Koetan maata suorana, ettei tarvitse ruumista sulatella, vaan sopii ilman muuta lyödä arkkuun ja kuskata kirkkomaalle.
Se olkoon kaikelle maailmalle. — Sisäkauteen hän kirjottaa sensijaan näin:
Pyörryin aluksi, mutta nyt ei ole enään mitään kipua. Väsyttää vain. —
Hyvästi Lahja ja Taimi. Viimeksi ajattelen teitä.
Enempää ei mahdu, eikä enempää jaksaisikaan. Olisi kai pitänyt olla joukossa joitain hellempiäkin lauseita. Mutta kyllä Lahja ymmärtää ja tietää ettei Pekalla ole tapana ainakaan vieraitten kuuluviin paiskella tunteitaan. Maailmanrannan koulu opettaa kaikki hieman spartalaisiksi.
Nikotiini raukaisee, melkein huimaten päätä, mutta kuitenkin viihdyttäen.
— Maailmanrannan koulu! ajattelee Pekka. Se on tiukka koulu, ja siinä on luokkia enemmän kuin kellään ihmisellä ikävuosia. Ei kukaan voi kerskata sitä koulua läpikäyneensä. Monellaista on siellä saanut kokea, ja monasti se on väsyttänyt, vaikkei sitä vielä ole ehtinyt käydä kuin pienen alkutaipaleen. Nyt ei enään minulle voi siellä mitään tapahtua. Se on lohduttavaa.
Tajunnan kätköistä tuntuu pyrkivän esille vain muistoja. — Niinhän sanotaan tapahtuvan elämän liekin sammuessa, tuumii Pekka. Se on viimeinen tapahtuma. Muistot tahtovat kerran vielä juhlakulkueessa tulla esille kätköistään, melutakseen ja näyttääkseen omaa tärkeyttään. Tehkööt sen, sittepä ne saavatkin mukanani laskeutua levolle, eikä kukaan maailmassa niistä enään piittaa. Ja mitä ne ovat? Vain sarja tapauksia, joita minulle on tapahtunut, ei mitään muuta. Ei niistä ole kerskumista. Toiselle tapahtuu enemmän, toiselle vähemmän, eikä voi sanoa kumpi on parempi ihminen. — Inhimillinen, se on venyvä ja paljon väärinkäytetty sana, niin että tuskin kukaan lopulta tietäneekään mitä se oikein on. Mutta sen merkityksen voi joskus aavistaa, kun tuntee itsensä oikein heikoksi ja kelvottomaksi. Sen sanan ytimen voi vain huono löytää, mutta kerskurin suussa se on valetta. Ja pilkkaaja lienee useinkin sitä lähempänä kuin maailmanparantaja. — Ihmeellinen sana, ja ihmeelliset sen juuret meissä, vaikkei se annakkaan toivoa, antaapahan vain tyytymyksen köyhän kukan köyhään käteen. Ole tyytyväinen, sinäkin, Pekka, ja siunaa rakkaitasi, siunaa heidän kauttaan vaikka kaikkia. Voit sen tehdä, sillä ei kukaan sanojasi kuule, eikä voi niitä väärinkäyttää.
Pekan mieleen johtuu se "viimeinen kirje", joka tuli töherrettyä tupakkalaatikon kanteen. Siihenpä tuli juuri pöyhkeilyä, ja sanoja, jotka olivat tarkotetut "muille". Niin paljon typeryyttä oli siis yhäti Pekassa että hän ryhtyi vielä kuolemallaankin näyttelemään. Se on sikamaista. Sillätavoin kuolee vain näyttelijä teatterilavalla, saaden siitä palkakseen aploodit, ja mennen sitte tyytyväisenä illastamaan hyvässä seurassa.
Pekka katselee töherrystään. Lahjalle kirjoitettu osa on oikea ja rehellinen (vaikka valehteleekin ettei muka kipuja ole). Mutta se toinen osa harmittaa. "Koetan maata suorana" j.n.e., lukee Pekka, tuumiipa polttaa koko homman, mutta kopistaa sitte tupakat pois laatikosta, repäisten vielä sen molemmat puoliskot erilleen. Kannen, jossa on kirje Lahjalle, hän laskee hangelle viereensä, pohjasta sensijaan irroittaa reunat, ja repii komean tekstinsä pieniksi palasiksi, jotka vielä lopuksi työntää suuhunsa. Hän pureskelee niitä, tyytyväisenä kun voimat vielä riittävät muhentamaan paperin mäihäksi. Ja Pekka havaitsee että tämä on hänen elämänsä ehkäpä ensimmäinen teko. Tähän asti on hänelle vain tapahtunut, nyt hän on saanut tehdä edes yhden työn, ja on iloinen siitä.
Toisen savukkeen sytyttää vielä Pekka, mutta jaksaa tuskin enään imeä sitä, niin on viimeinen voimainponnistus uuvuttanut. Tupakka raukaisee yhä lisää. Pekka katselee polttelustaan syntynyttä sauhua, joka leijailee pilvenä aivan hänen kasvojensa yläpuolella, ujuen heikossa ilmanhengessä pitkiksi suikaleiksi. Ne muovautuvat hänen hämärtyvien silmiensä edessä moniksi tutuiksi kasvoiksi ja tapaussarjoiksi. Hän on tuskin tajullaan enään. Muistot vaativat häntä mukaansa. Mutta Pekka pitää niitä sekä liian vähäpätöisinä että liian röyhkeinä, eikä halua niitä häiritsijöikseen.
Niin hän, joka hangella makaa, tarttuu molemmin käsin seipään tynkään, joka haavassa törröttää, sitte hän puree hampaansa yhteen, ja riuhtaisee tyngän pois. Samassa silmänräpäyksessä ryntää pimeys uudelleen hänen ylitsensä kuin kaksi ovenpuoliskoa, jotka aivan hänen päänsä päällä rämähtävät kiinni. Ikuisesti kiinni.