V
Kuka onkaan tuo, joka koulutiellä vastaan tulee?
Sehän on Elina.
Tuohinon Katrin kanssa se tulee ja Paldaniuksen Siirin, niinkuin ennenkin. Mutta muina miehinään vain Pekka nostaa lakkiaan, eikä ole liikutustaan näyttävinään; vasta kadunkulmassa kääntyy katsomaan taakseen. Yhä sievemmäksi on Elina tullut. Näin sen vasta huomaa toisten rinnalla etteivät muut tytöt ole mitään. Ei kellään ole niin kevyttä käyntiä eikä niin kirkkaita silmiä, eikä kukaan ole niin hyvä. Kuka olisi Pekalle hyvä? Elina vain — on ollut. Mutta nyt on Elina alkanut kaihtaa Pekkaa. Toisten tyttöjen seurassa aina kulkee, eikä taivu kättä lyömään eikä pakisemaan. Niin hyviä ystäviä on jo oltu, ja nyt Elina heittäytyy aivan vieraaksi.
Haikealla mielellä kömpii Pekka kouluun, eikä välitä siellä mistään, ei edes fysiikasta, istuu vain ja murjottaa. Vasta silloin hän herää kun Häikkä korvanjuuressa täräyttää: je aime — tu aimes — il ai — ai, ai — il aimet. On nähtävästi jo ranskan tunti. Maisteri puistaa päätään, ja Häikkä ravistelee hänkin surkeana visaista kalloaan, alkaen taasen hätäisesti änkätä alusta: je aime, tu aimes, er liebt, wir lieben —. Koko luokka hörähtää nauramaan, ja maisteri sanoo jotain, jolle nauretaan vielä enemmän. Mutta Pekka kiintyy melkein säikähtyneenä tuohon sanaan: aimer, lieben, älska — rakastaa. Mitä se on? Eihän se olekkaan vain paljas sana, jota näinikään taivutellaan läksynä; se merkitseekin jotain, kaikilla kielillä aina samaa kummallista asiaa. Pekka on perinjuurin ällistynyt, ja ensikertaa se sana alkaa visertää hänen korvissaan: rakastaa, Elinaa, rakastaa, Elinaa, rakastaa. — Elina tulee siihen mukaan aivan itsestään. Sitäkö tämä onkin? ihmettelee Pekka säikähtäen käsittämättömän ja tuskaisen levottomuutensa äkillistä selviämistä.
— Sitähän se on. Minä rakastan. Siksi minua näin kuumottaa, siksi sydän hyppää kurkkuun, kun vain ajattelenkin erästä tyttöä.
Ja Pekka uppoaa monellaisiin muistelmiin, onnellisena siitä että on päässyt selville ihmeellisestä taipumuksestaan, ja vielä onnellisempana siitä että juuri tänä iltana sattuu olemaan konventin vuosijuhla, johon hän, Pekka, on jo kutsunut Elinan. Ensikertaa saapi Pekka nyt rakkauden silmillä katsoa ystäväänsä, nauttien autuutta siitä että edes saa olla hänen lähellään. Koko iltapäivä jatkuu samassa kirpelöivässä levottomuudessa, jonka läpi lentelee joukottain iloisia jos surullisiakin aavistuksia, saaden vuoroon kuumat vuoroin kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä. Tottavieköön, Pekka elää kuin sumussa, saamatta aivoistaan irti yhtään järjellistä ajatusta. Mutta siitä hän viis veisaa. — Rakastaa, rakastaa — hokee hän kaikilla kielillä mitä taitaa, paitsi ryssän kielellä, jota hän inhoaa niin että sylkäisee aina silläkohtaa, missä kaikkien kielien yhteisessä kuorossa pitäisi tulla: ljubit. Näin hän hokee: aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer j.n.e. Tekeepä hän laulunkin, ensimmäisen ja viimeisen elämässään. Tällainen se on:
Pekka saa rakastaa Elinaa, hurraa! Rakastaa, hurraa, hurraa, hurraa!
Sitä yhä hyräillen tulee hän koulun juhlasaliin, niin varhain että huone on vielä melkein tyhjä. Ja, tarkasti varoen ettei vain joutuisi kiskotuksi mukaan iltaman viimeisiin valmistuksiin, lymyää Pekka suojaiseen loukkoon, voimistelutelineitten taakse, josta saattaa silti pitää silmällä kaikkia tulijoita. Tuleehan Elinakin vihdoin, tulee, tuoden kirkkaan auringonpaisteen keskelle helmikuista iltaa. Mutta Pekka pysyttelee yhä lymypaikassaan, sillä ihmeellinen ujous on vallannut hänet. Kaikki tytöt ovat tänä iltana kuin pieniä sähköpattereita, niin että sävähdyttää luita myöten kun vain katsahtaakin niitä. Mutta Elina on kaikkein vaarallisin patteri; vähintäin lienee siihen tyttöön ladattu parinsadan voltin jännitys. Yhtenä humuna vilahtaa ohjelma puheineen, runoineen, esitelmineen, lauluineen, voimisteluineen, ja ennenkuin Pekka aavistaakaan, aletaan penkkejä raivata pois piirileikkiä ja tanssia varten eli "karkealoa", niinkuin sitä ohjelmassa suloisesti nimitetään.
Onneksi on varsinaista tanssia vähän, vain muutama peli. Tekee pahaa kun täytyy nähdä Elina siellä niin peijakkaan liki noita pojanvintiöitä, niin liki että sisua kaivelee. Mutta ensikerralla osaa muutama Pekkakin polkat ja valssit puhtaasti, osaa jukoliste.
Tanssiin ei Pekka uskalla tälläkertaa vielä mennä, piiriin vain. Kaikki lamput pyörivät silmissä kun hän siinä venyy käsikkäin muitten mukana, odottaen haikeasti että joku tulisi häntäkin hakemaan keskelle. Elina on jo siellä, tietysti, mutta ei tule. Häikän Santerin se vain ottaa, ja sitte hyppäävät ne että "näin sitä mennään, kieputellaan, oman kullan rinnalla". — Tuo kaivaa kurkkua niin vietävästi. Leikkiä se tällainen ennen on ollut, mutta nyt on toista. Niin on kuin kaikki nuo piirin sisällä olijat polkisivat ja potkisivat Pekan veristä sydäntä, joka siellä viruu voimattomana kaikkien jaloissa. Jospa vain Elina yksin tälläisi sitä pienillä sukkelilla jaloillaan, niin se olisi suloista, vaikka kipeääkin tekisi. Mutta Santerit ja kaikki saakelin pölkkypäät — je aime, tu aimes, er liebt! — Voi Elina, jospa tietäisit miten täällä rinnassa polttaa ja poukuttaa! Ra-kas-taa! Voih, sinä sähköpatteri siellä, sinä kahdensadan voltin akkumulaattori.
Vesi kihoaa Pekan silmiin.
Silloin tulee Tuohinon Katri, ja kiskoo Pekan piirin keskelle. Katri katsoo kujeilevaisesti hölmistynyttä pariaan, laulaen:
Tammerkosken sillallaa
näin heilani ensiikeerraan…
Ja Pekan sormissa kihisee, pihisee, ritisee. Sitte jää hän poikien kanssa sisään. Jopa kohahtaa:
Kalliolle, kukkulalle
rakennan minä majani…
Pekan sydän on nyt rinnassa paikallaan, ja niinkuin pyssynluoti ampaisee hän varaamaan omansa itselleen — kerkiääkin viimetingassa, kun Hytyrän Paavo on jo viemäisillään hänen kiihkonsa esineen. Ja kun jatketaan:
Tule, tule, tyttö armas
jakamaan se mun kanssani…
silloin on Pekka jo pyörimässä Elinan kanssa. Se laulu on niin itkettävän kaunis että Pekka leijaa korkealla ruusunpunaisissa pilvissä.
"Missä sinä olet ollut", kysyy Elina, "kun ei ole näkynyt koko iltana?"
"Minä olen, tuota, minä olen ollut." Enempää ei Pekka saa sanotuksi vaikka itkisi. "Minä olen ollut" vakuuttaa hän vielä uudelleen, puristaen hellästi pikkuista kättä, joka on hänen kourassaan kuin vasta auennut kukka, valmu, sellainen Papaver somniferum, jonka Pekka kerran varasti kauppaneuvoksen puutarhasta Elinan herbarioon.
Piirivuoro loppui jo! Nytkö jo?
"Kiitos piletistä", sanoo Elina.
Pekan on mentävä pois. Vasta jälestäpäin hän huomaa ettei ollutkaan muistanut kumartaa.
— Voi jukraviti, minähän olen aivan hullu, äkäilee Pekka itselleen.
Mutta pian mies tasottuu ja alkaa rauhallisemmin katsella maailmaa.
Hän tavottaa Elinan katseen yli salin, ja tyttö hymyilee leppoisasti
hänelle. Taasen paistaa aurinko. Pekan rinnassa visertää:
Tule, tule, tyttö armas jakamaan se mun kanssani. Hurraa! Pekka saa rakastaa Elinaa, hurraa! Rakastaa, hurraa, hurraa, hurraa!
Nyt Elina jo vuorostaan hakee kavaljeerinsa piiriin. Silloin he pyörivät ja hymyilevät toisilleen. Noista tummista, totisista silmistä loistaa sellainen ymmärrys, jota ei ole kellään toisilla tytöillä. Laulu sulaa ihanaksi huminaksi Pekan ympärillä. Mutta kesken kaiken he alkavat supattaa toisilleen ja päättävät lähteä pois, nyt heti. Täällä on liian kuuma.
Kotia he eivät, ihme kyllä, tule menneeksi, vaan kuljeksivat pitkin katuja, painuen kaupungin laiteille, missä hanget kimaltavat viimeisten lyhtyjen loisteessa ja tähtitaivas holvautuu heidän ylitsensä huimaavan korkeana kupuna. Jotkut pelkäävät tähtiä, kun niitten avaruusmitoissa, tuhansissa valovuosissa, on muka jotain hirvittävää. He kaksi eivät pelkää. Heistä on päinvastoin turvallista, ikäänkuin Jumala olisi lähellä.
"Uskotko sinä Jumalaan?" kysyy Elina.
"En tiedä. Mutta minusta tuntuu että nyt voisin uskoa; kun olen tässä, sinun kanssasi. Ymmärrätkö minua, Elina? Minusta ei vielä koskaan ole tuntunut tällaiselta. Kuuletko miten minun ääneni värisee, ja näetkö miten kädet vapisevat? Katso!"
Elina ei vastaa mitään.
"Mennään kotiin", sanoo tyttö sitte vakavana.
On pakkanen. Puitten oksat hohtavat paksussa kuurassa. Revontulet yrittelevät vaisusti kajastella pohjoisella taivaalla. Ne leimuavat suoraan heidän edessään, kun he lähtevät pois. Niitä he katselevat ja kertoilevat arasti toisilleen mitä kummallekkin oli tapahtunut senjälkeen kun viimeksi oltiin yhdessä. Ensi pyhänä he päättävät lähteä hiihtelemään Keihonkankaalle, jossa on niin rauhallista ja suuria puita.
"Oletkos ensi kesänä täällä kaupungissa?", kysyy Pekka. "Minä jään tänne taasen opettamaan."
"Enpä tiedä", sanoo Elina, hämillään, kääntäen kasvonsa syrjään.
Pekkakin muistaa jotain, ja alkaa tuntea aivan outoa jäykistävää ujoutta, hän katselee Elinaa, mutta tämä kääntyy yhä enemmän poispäin. Pitkä palmikko ja kutrit, jotka lakin alta kiertyvät ohimoille, ovat huurtuneet valkeaksi kudokseksi. Se on Pekan mielestä kauneinta maailmassa. Hän hengähtää niihin kiharoihin, ja ne keinuvat lumikiteissään kuin olisivat ne täynnä timantteja. Mutta kiteet sulavat hengityksen lämmöstä. Pekka muistaa Elinan toisellaisena. Viime kesänä!
"Elina, muistatko viime kesän? — Hiihdetään pyhänä sinne Keihonlammille asti."
"En minä muista mitään. Se oli lapsellista."
Pekka nolostuu. Tietysti se oli lapsellista, mutta miksei saisi muistella. Sinne he hiipivät monena poutaisena pyhäpäivänä muka marjoja poimimaan. Kyllähän niitäkin poimittiin, mutta askaroitiin toki muutakin. Pidettiin taloutta siellä havumajassa. Elina kattoi sammaleiselle kivelle atrian, jonka höysteeksi Pekka oli ongellaan kiskonut lammesta monta lihavaa mustaselkäistä ahventa. Hietikkorannalla paistateltiin päivää ja uitiin, polskuteltiin. Pekka opetti Elinankin uimaan, mutta kerran olisi pikku ystävä silti hukkunut ellei Pekka olisi viime hetkessä tukasta hinannut kuiville. Silloin he itkivät kauvan sylikkäin. Ja Pekka vannoi vedet silmissä että jos Elina olisi hukkunut, niin silloin olisi hänkin mennyt perässä, vannoi yhä toistamiseen, hurjana ja jäykkäpäisenä, vaikka Elina kielsi ja sanoi pelkäävänsä sellaista puhetta.
Niinikään juuri peljätköötkin kaikki; Pekka puolestaan ei pelkää muuta kuin sitä että voisi Elinan kadottaa. Nyt sen vasta oikein ymmärtää — silloinhan jäisi aivan yksin, eikä olisi ketään mitä rakastaa.
Mutta miksi Elina on nyt tuollainen? Pekka tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo suoraan silmiin, aivan läheltä.
"Mene pois!" sanoo tyttö kiivaasti ja palavin silmin. "Minä tahdon kotiin."
Pekka kiroaa itsekseen.
"Mitä sinä sanoit? Kirositko sinä?"
"Niin justiinsa, ja kiroan vieläkin, perkele."
"Sinä olet sitte ilkeä ja raaka poika. Ihmiset sanovat että äitiskin on ajanut sinut pois kotoa."
"Se on vale ja vihapuhe. Minä lähdin itse, eikä se kuulu muille."
"Herrajumala! Mutta millä sinä elät?"
"Saa nähdä. Vaikkapa teen velkaa, ja opetan toisia tyhmempiä."
* * * * *
Mennään läpi kaupungin, jonka kaikki akkunat ovat jo pimeät. Mutta Pekka ei päästä Elinaa kotiin, ei vaikka henki menisi. Hän istuttaa tytön puiston penkille ja kiertää kätensä hänen vyötärölleen. Mitään tällaista ei hän koskaan ole tehnyt eikä koskaan tuntenut mitään sellaista kuin nyt. Mistään piittaamatta hän hyväilee tyttöä hellästi, riisuu häneltä käsineet ja sivelee käsiä, poskia, puristaa koko tytön syliinsä, ja hokee:
"En päästä, en."
"Minä vihaan sinua", huudahtaa Elina, hypäten pystyyn ja polkien jalkaansa, mutta putoaakin heti takaisin penkille. Siinä hän alkaa nyyhkiä kumarassa, kädet silmillä.
"Vai vihaat", sanoo Pekka jäykästi. "Vihaa sitte niin että läkähdyt. Etpä liene ainoa, joka vihaa. Minusta on kaikki yhdentekevää. Vaikka koko maailma rymähtäisi yhteen läjään, niin on yhdentekevää. Kukapa minusta välittäisi. Mutta sinua minä olen tänäpäivänä niin kovasti rak-kastanut."
Pekka murjottaa eteensä, ja sylkäisee. Aimer, lieben, älska, rakastaa, tphyi — se pyörii karusellina päässä, aivan kirjavana sekasotkuna kaikki.
Mutta silloin pysähtyy koko se hoijakka äkkiä. Pekka jää silmät pyöreinä töllöttämään sivullensa, sillä kaksi hentoista käsivartta on pujottautunut hänen kaulaansa, ja vapiseva tyttö puristuu hänen kylkeensä. Pekka on jo kyllä niinkuin kuollut mies, niinkuin jääkalikka; jäykästi hän olkansa yli katsoo tyttöä, ja murisee:
"Mitäs tämä nyt on? En minä kaipaa kenenkään sääliä. Mene kotiis siitä."
Kyllähän siinä sopii koettaa olla jääkalikkana, mutta jääkin sulaa kun sitä lämmitetään. Pekka sulaa, auttamattomasti. Hän alkaa aavistella että naisihminen yleensä on paljoa monimutkaisempi kone kuin poikanen osaa arvatakkaan. Eikä Elina ole mikään tavallinen tyttö, vaan sellainen kullanmuru jonka eteen voisi vaikka panna polvilleen. — Eivätkä he kumpikaan ole enään viimekesäisiä lapsia, vaan aivan toisia ihmisiä. Se entinen oli sittenkin vain leikkiä. Mutta nyt on leikistä tullut tosi.
"Elina", sanoo Pekka, ei mitään muuta, ja sittenkin hänestä tuntuu että sillä on sanottu enemmän kuin koskaan ennen, sanottu kaikki. "Elina", toistaa hän kuin anteeksi pyytäen ja ottaen tytön pään käsiensä väliin, "minä olin paha." — Elinan silmät ovat kiinni. Ripsissä kimaltelee vielä kyynelkarpalot. Pekka suutelee ne pois. Tyttö kurkottaa huuliaan, ja niin he, sylityksin, poimivat ensimmäisen ujon suudelmansa.
"So, lapset, menkääpä siitä kotiin, tuota. Palellutte vielä, ottiatuota."
Se on poliisi. Se seisoo siinä edessä, ja muikistelee ankaran näköisenä viiksiänsä. Elina hyppää kiljaisten sivulle, mutta Pekka, joka tavallisesti kyllä osaa välttää poliisien likelle joutumista, nyt vain jupisee:
"Peijakasko tuon tolvanan nyt tähän viskasi!" Sitte Pekka jo kerkiää suuttua. Ja kovalla äänellä hän sanelee sydämensä kyllyydestä poliisille:
"Itse sinä lapsi olet ja tolvana, kun et anna ihmisten olla rauhassa.
Tuommoinen järjestyksenhälritsijä joutaisi hiiteen ja viralta pois.
Mene helvettiin tästä!"
"So-so, nuorimies" sopottaa poliisi sävyisästi. "Teidän molempien parastahan minä, tuota, ja järjestystä ylimalkaan, tuota niin —"
"Vai järjestystä!" kivahtaa Pekka. Mutta Elina riuhtoo jo hänen käsipuolessaan.
"Tule pois, Pekka", sanoo Elina. Ja poliisiin kääntyen lisää tyttö äidillisellä huolenpidolla; "Ei konstaapelin pidä suuttua. Se on niin kiivas tämä Pekka."
Pekka saattaa Elinan kotia. Heidän mielensä ovat omituisen herkässä vireessä kuin olisivat he soittokoneita, joita oudot voimat näppäilevät. Kadunkulmissa he pysähtyvät katselemaan taivaalle, jossa revontulet ovat kasvaneet yli koko taivaankuvun. Keskellä on kuin värikäs kruunu, ja siitä juoksevat valot ympäriinsä, hyppien ja sähisten.
Kaksi lasta revontulien alla, kaukana pohjoisessa.