XIX
Pekka makaa hangella, valkoisella hangella, jolle aurinko paistaa. Hänellä on valkea hiihtopusero päällään, mutta se on veressä. Hänen suksensa ovat eri tahoilla, toinen pitkänään toinen pystyssä. Toinen sompasauva riippuu aidalla, toista ei näy. Aidan takana kohoaa sylenkorkuinen kallioseinä. Sieltä onnellinen Pekka on laskenut mäkeä, ja pudonnut aidanseipääseen, joka on puhkaissut hänen vatsansa.
Heloittavalla keväthangella hän makaa. — Lumi voi olla haurasta kiteinä, mutta haukena se on väkevää ja juhlallista, etenkin silloin kun se auringossa säihkyy, valontäyteisen taivaankuvun sitä vartioidessa. Hanki patjana ja taivaankansi peittona on Pekalla. Pari mäntyä värähtelee sivumpana heikossa tuulen hengessä. Aidan vierellä yksinäinen riippakoivu heiluttelee alastomia ritvojaan, odottaen kesää. Hangen alla kaikki niityn ruohot nukkuvat, odottaen nekin kesää.
Hangella nukkuja ei liiku, eikä nuku sellaista unta, josta herätään. Ei hän kysy enään koskaan: miksi? Eikä hän enään odotakkaan mitään. Mutta hänen vierellään seisoo valkea olento, joka näyttää odottavan.
Pekka: Kuka sinä olet, joka vielä tulet minun luokseni? Minä pelkäsin että tähän voisi tulla surullisia ihmisiä ja minut voitaisi viedä kuulemaan voivotuksia. Mutta sinun vaatteesi ovat valkeat, ja sinun kasvosi näyttävät iloisilta. Kuka olet sinä?
Valkea: Etkö tunne minua?
Pekka: En tunne. Mutta sinä olet niinkuin se pouta, joka kerran nauroi minulle kun minä luulin olevani minä. Ja samalla sinä olet kuitenkin niinkuin Lahja, ja sinun hymysi on niinkuin minun lapseni, joka jäi aamulla nukkumaan. Sinussa on kaikkea sitä, mitä minä olen rakastanut. Signeäkin sinussa on, ja Elinaa. Vaaditko sinä minua tilille?
Valkea: Näytänkö minä tuomarilta?
Pekka: Et näytä. Mutta minusta tuntuu että koko minun elämäni on sinussa.
Valkea: Minä olen sinun elämäsi.
Pekka: Noin valkea! Mihin ovat tahrat jääneet?
Valkea: Ne olet sinä itse pessyt pois.
Pekka: Sehän on mahdotonta. Miten minä siihen olisin kyennyt?
Valkea: Näytpä kuitenkin kyenneen. — Nyt me lähdemme. Tule!
Pekka: Mihin minut viet?
Valkea: Elämään.
Pekka: Tuonnekko, josta vastikään pääsin pois?
Valkea: Sinne juuri, vaikka se, mitä sinä tarkotat, oli vain pieni hiihtoretki. Minä vien sinut sinne, missä sinä et omista mitään, mutta jossa kaikkeus omistaa sinut. Vien sinut vapauteen. — Katso, minä puhallan sinut tomuksi.