Manon Lescaut: Romaani

by abbé Prévost

TOINEN OSA.

Minun läsnäoloni ja herra de T:n kohteliaisuus haihdutti Manonin surun viimeisenkin jäännöksen.

— Unhoittakaamme kestämämme kauhut, rakas sydänkäpyseni — sanoin hänelle palatessani — ja alkakaamme elää onnellisemmin kuin koskaan ennen. Rakkaus on lopultakin hyvä isäntä. Kohtalo ei voi tuottaa meille yhtä paljon mielipahaa kuin se tuottaa meille iloa.

Illallisemme oli todellinen riemukohtaus.

Minä olin ylpeämpi ja tyytyväisempi omistaessani Manonin ja sata pistolia kuin Parisin rikkain verotulojen vuokraaja kasaamineen kultaläjineen. Sopii laskea omaisuutensa niiden keinojen mukaan, joiden avulla kykenee tyydyttämään pyyteensä; minulla ei ollut ainoatakaan pyydettä tyydyttämättä. Eikä edes tulevaisuus minua huolestuttanut. Olin melkein varma siitä, että isäni ei kieltäytyisi myöntämästä minulle riittävää ylläpitoa Parisissa, minä kun olin kahdennellakymmenellä ja siis pian olin saava osani äitini perinnöstä. En ollenkaan salannut Manonilta, että koko omaisuuteni perusraha nousi ainoastaan sataan pistoliin. Riittihän se odottaessamme parempia aikoja, jotka eivät nähdäkseni voineet olla tulematta, tapahtuipa se sitten perintöni tai pelionnen kautta.

Ensi viikkojen aikana en siis ajatellut muuta kuin nauttimista asemastani, ja kun kunniantunto ja osaksi vielä jatkuva poliisin pelko päivä päivältä saattoi minut siirtämään tuttavuuden jälleen solmimisen Transylvania-hotellin pelurien kanssa, rajoituin pelaamaan vähemmän pahamaineisissa seuroissa, missä onnellinen sattuma säästi minulta nöyryytyksen turvautua petkutukseen. Minulla oli tapana viettää osa iltapäivästä kaupungissa ja palata illalliseksi Chaillot'hon, hyvin usein herra de T:n seurassa, jonka ystävyys meitä kohtaan kasvoi päivä päivältä. Manon puolestaan keksi keinoja karkoittaakseen ikävän. Hän tutustui eräisiin nuoriin naisiin, jotka kevät oli houkutellut maalle. Kävelyt ja heidän sukupuolensa pienet askareet olivat vuoroin heidän ajanvietteenään. Muuan määrättyjen sääntöjen rajoissa liikkuva peli tuotti varoja ajoneuvojen maksamiseen. He läksivät ajelulle Boulognen metsään, ja iltaisin palatessani kotia tapasin Manonin entistään kauniimpana, tyytyväisempänä ja intohimoisempana.

Siitä huolimatta ilmestyi pilviä, jotka näyttivät uhkaavan onneani. Mutta ne haihtuivat täydellisesti, ja Manonin vallaton mieliala saattoi kaikki päättymään niin hullunkurisesti, että minulle vieläkin tuottaa mielihyvää tämä muisto, joka palauttaa mieleeni hänen hellyytensä ja hienon älykkäisyytensä.

Minulla oli yksi ainoa palvelija, ja tämä vei minut eräänä päivänä syrjään ja virkkoi minulle, ollen kovin hämillään, että hänellä oli tärkeä salaisuus minulle uskottavana. Kehoitin häntä puhumaan vapaasti. Hieman verukehdittuaan hän viittasi siihen, että muuan vieras herra oli suuresti ihastunut neiti Manoniin. Vereni levoton kohina alkoi tuntua joka suonessani.

— Vastaako Manon hänen tunteisiinsa? — keskeytin minä hänen puheensa kiivaammin kuin mitä varovaisuus olisi sallinut, jos mielin saada asiasta tietoja.

Kiihoittuneisuuteni pelästytti häntä. Hän vastasi levottoman näköisenä, ettei hänen tarkkanäköisyytensä ollut tunkenut niin pitkälle. Mutta hän oli monena päivänä pannut merkille, että tuo muukalainen ahkerasti kävi Boulognen metsässä ja astui alas vaunuistaan, yksin lähtien kävelemään syrjäisiin puistokujiin, missä näytti hakevan tilaisuutta nähdä tai tavata neiti Manonia. Minun palvelijani mieleen oli sentähden juolahtanut yhtyä puheisiin tuon herrasmiehen palvelijan kanssa, saadakseen tietää hänen nimensä. He mainitsivat häntä italialaiseksi prinssiksi ja arvelivat itse, että hänellä oli joku lemmenseikkailu. Enempiä tietoja hän ei ollut voinut saada, — näin hän vavisten jatkoi — kun tuo prinssi juuri samassa oli tullut esiin metsästä, oli lähestynyt häntä tuttavallisesti ja kysynyt hänen nimeään. Senjälkeen oli prinssi, aivan kuin olisi arvannut hänen olevan meidän palveluksessamme, onnitellut häntä sen johdosta, että hän palveli maailman kaikkein suloisinta olentoa.

Minä odotin levottomana tämän kertomuksen jatkoa. Hän päätti sen pelokkain anteeksipyynnöin, joiden minä katsoin johtuvan yksinomaan varomattomasta levottomuuden kuohahduksestani. Turhaan kehoitin häntä jatkamaan peittelemättä. Hän vakuutti, ettei tietänyt sen enempää ja lisäsi, että kun tuo hänen kertomansa oli tapahtunut edellisenä päivänä, hän ei ollut sen jälkeen nähnyt prinssin palvelijoita. Rauhoitin häntä sekä kehumalla häntä että lupaamalla hänelle melkoisen rahallisen palkinnon, ja ilmaisematta vähintäkään epäluuloa Manoniin nähden, kehoitin häntä, tällä kertaa levollisemmalla äänenpainolla, valvomaan ulkomaalaisen kaikkia toimenpiteitä.

Oikeastaan hänen pelästyksensä oli minussa herättänyt kauheita epäilyksiä. Olihan tämä mielenliikutus voinut saattaa hänet salaamaan osan totuudesta. Hieman mietittyäni toinnuin kuitenkin levottomuudestani siihen määrin, että kaduin osoittaneeni tällaista arkamielisyyttä. Enhän saattanut lukea Manonin viaksi sitä, että hänestä pidettiin.

Olihan hyvin todennäköistä, että Manon oli tietämätön valloituksestaan, ja millainen elämä odottikaan minua, jos olin herkkä avaamaan sydämeni mustasukkaisuudelle. Palasin seuraavana päivänä Parisiin ilman muuta tarkoitusta kuin jouduttaa omaisuuteni kartuttamista pelaamalla korkeampaa peliä, jotta minulla olisi ollut mahdollisuus lähteä Chaillot'sta ensi levottomuuden aiheen ilmaannuttua.

Sinä iltana en kokenut mitään, mikä olisi häirinnyt rauhaani. Tuo muukalainen oli taas näyttäytynyt Boulognen metsässä ja pitäen edellisen päivän kohtauksen nojalla oikeutenaan lähestyä uskottuani, hän oli puhunut hänelle rakkaudestaan, mutta sellaisten sanojen muodossa, jotka eivät edellyttäneet mitään salaista yhteyttä Manonin kanssa. Tuo herra oli kysellyt palvelijaltani koko joukon yksityisseikkoja. Lopulta hän oli yrittänyt voittaa hänet tarkoituksiinsa melkoisilla lupauksilla ja oli vetäen esiin kirjeen, tarjonnut, vaikkakin turhaan, hänelle muutamia kultarahoja, jos hän olisi antanut sen emännälleen.

Pari päivää kului sen enempää sattumatta. Kolmas päivä oli myrskyisämpi. Kun jotenkin myöhään palasin kaupungista, sain kuulla, että Manon kävelyllään hetkeksi oli poistunut toveriensa luota ja että muukalainen, joka läheltä oli seurannut häntä, Manonin annettua merkin oli lähestynyt häntä, minkä jälkeen Manon oli ojentanut tuolle miehelle kirjeen, jonka tämä ihastuneena oli vastaanottanut. Prinssi ei ollut ehtinyt ilmaista tätä ihastustaan muuten kuin rakastuneesti suutelemalla noita rivejä, sillä Manon oli heti kadonnut. Mutta loppuosan päivästä hän oli ollut tavattoman hilpeällä tuulella ja tätä hyvää tuulta oli jatkunut hänen vielä palattuaan kotia. Varmaankin minä vapisin joka sanan kuullessani.

— Oletko aivan varma siitä - kysyin palvelijalta — etteivät silmäsi sinua pettäneet?

Hän vetosi taivaaseen sanojensa todenperäisyyden todistajana.

En tiedä mihin sydämeni tuskat olisivat minut vieneet, ellei Manon, joka oli kuullut minun astuvan sisälle, olisi tullut luokseni levottoman näköisenä ja valittaen hitauttani. Hän ei odottanut vastaustani, vaan hyväili minua rajusti. Ja huomattuaan olevansa kahdenkesken minun kanssani, hän ankarasti moitti minua siitä, että olin ottanut tavaksi palata kotia niin myöhään. Kun minun vaitioloni tarjosi hänelle tilaisuuden jatkaa, hän huomautti, etten minä kolmeen viikkoon ollut viettänyt ainoatakaan päivää kokonaan hänen seurassaan, ettei hän kestänyt niin pitkää erillään-oloa, että hän silloin tällöin tahtoi pitää minut luonansa koko päivän ja että hän seuraavana päivänä tahtoi pitää minut kotona aamusta iltaan.

— Minä jään kotia, siitä sinä voit olla aivan varma — minä vastasin jotenkin kiivaasti.

Hän ei näyttänyt juuri kiinnittävän huomiota huonoon tuuleeni ja ilonpuuskauksessaan, joka minusta tuntui omituisen silmäänpistävältä, hän ylen vilkkain ja huvittavin värein kuvasi minulle, millä tavoin oli viettänyt sen päivän.

— Kummallinen nainen! — ajattelin itsekseni. Mitähän minulla liekään odotettavissa tämän valmistelun jälkeen!

Mieleeni muistui meidän ensimäinen ero-seikkailumme. Kuitenkin luulin hänen ilonsa ja hyväilynsä takaa näkeväni pilkoittavan esiin jotain, mikä sai minut uskomaan, että ne olivat vilpittömiä.

Minun ei ollut vaikea illallisen aikana selittää alakuloisuuttani, josta en voinut vapautua, johtuvaksi pelihäviöstä, jonka valitin minua kohdanneen. Olin pitänyt erittäin edullisena, että ehdoitus jäämisestäni Chaillot'hon koko seuraavaksi päiväksi oli hänen itsensä tekemä. Sillä tavoin voitin aikaa asian punnitsemista varten. Minun läsnäoloni poisti kaiken pelon seuraavaan päivään nähden. Ja jos en huomaisi mitään, mikä olisi pakoittanut minua ilmaisemaan sitä, minkä olin saanut kuulla, päätin jo seuraavana päivänä muuttaa taloutemme kaupunkiin ja sellaiseen kaupunginosaan, missä minun ei tarvinnut olla tekemisissä prinssien kanssa. Tämä järjestely saattoi yöni rauhallisemmaksi, mutta se ei vapauttanut minua uuden uskottomuuden tuskallisesta pelosta. Herätessäni Manon selitti minulle, ettei hän ollut ajatellut, että minä silti esiintyisin huolimattomassa ulkoasussa, vaikka vietinkin päiväni meidän huoneustossamme, vaan että hän päälle päätteeksi itse tahtoi järjestää tukkani. Tämä oli minulla sangen kaunis, ja Manon oli usein huvitellut itseään sukimalla sitä. Mutta nyt hän pani siihen enemmän huolta, kuin mitä koskaan ennen olin nähnyt hänen tekevän. Tehdäkseni hänelle mieliksi oli minun istuutuminen hänen peilipöytänsä ääreen ja mukautuminen kaikkiin niihin pikku sirosteluihin, jotka hän keksi pukeakseen minua hyvin. Keskellä tätä touhuaan hän usein pani minut kääntämään kasvoni häneen päin ja hän katseli minua halukkaan uteliaana, nojaten molemmat kätensä minun hartioihini. Sitten hän ilmaisi tyytyväisyyttään parilla suudelmalla ja antoi minun palata entiseen asentooni, voidakseen jatkaa työtään.

Tätä peliä kesti päivälliseen asti. Hänen mieltymyksensä siihen oli minusta tuntunut niin luonnolliselta ja hänen hilpeytensä kuulosti niin vähän teeskentelyltä, että minä, joka en voinut yhdistää näitä uskollisuuden merkkejä synkkiin pettämistuumiin, moneen kertaan tunsin halua avata sydämeni ja vapautua taakasta, joka alkoi minua rasittaa. Mutta odotin joka hetki, että hän itse oli ottava asian puheeksi ja nautin jo edeltäpäin siitä suloisesta riemusta, minkä voittoni oli minulle tuottava.

Menimme hänen pukuhuoneeseensa. Hän alkoi uudelleen järjestää tukkaani, ja alttiisti minä mukauduin jokaiseen hänen oikkuunsa. Silloin tultiin ilmoittamaan, että prinssi… pyysi päästä hänen puheilleen. Tämä nimi kiihoitti minut raivoihin.

— Mitä kuulenkaan! — huudahdin minä työntäen hänet luotani. Kuka?
Mikä prinssi?

Hän ei vastannut mitään kysymykseeni,

— Pyytäkää häntä käymään sisään — hän sanoi kuivasti palvelijalle.

Sitten hän kääntyi minun puoleeni:

— Rakkaani, sinä, jota jumaloin — näin hän virkkoi hurmaavalla äänellä, pyydän sinua malttamaan mielesi hetkeksi, yhdeksi ainoaksi hetkeksi. Palkaksi siitä tulen rakastamaan sinua tuhat kertaa enemmän; ja tulen olemaan siitä sinulle kiitollinen koko elinikäni.

Närkästys ja hämmästys sitoivat kieleni. Manon toisti hellittämättä pyyntöään, ja minä hain sanoja evätäkseni sen halveksivasti. Mutta kun hän kuuli etuhuoneen ovea avattavan, hän tarttui toisella kädellään hiuksiini, jotka valuivat hartioilleni; ja toiseen käteensä hän otti peilin. Hän ponnisti kaikki voimansa laahatakseen minut tässä tilassa ovelle. Ja hänen avattuaan tämän polvellaan, tarjoutui vieraalle, joka melusta oli pysähtynyt keskelle huonetta, näky, joka epäilemättä häntä hämmästytti. Näin edessäni erittäin hienosti puetun miehen, joka kuitenkin oli jotenkin epämiellyttävän näköinen.

Huolimatta hämmästyksestään hän ei unhoittanut kumartaa syvään. Manon ei jättänyt hänelle aikaa avatakseen suutansa. Hän ojensi vieraalle peilinsä ja virkkoi:

— Katsokaa, herraseni — näin hän sanoi — katselkaa tarkoin kasvojanne ja myöntäkää minun olevan oikeassa. Te odotatte minulta rakkautta. Tässä näette miehen, jota minä rakastan ja jota olen vannonut rakastavani koko elinikäni. Verratkaa itse. Jos luulette voivanne riistää häneltä minun sydämeni, niin ilmaiskaa minulle, minkä nojalla, sillä minä vakuutan teille, etteivät teidän nöyrän palvelijattarenne silmissä mitkään Italian prinssit vedä vertoja yhdelle niistä hiuksista, joita pidän kädessäni.

Tämän hullunkurisen puheen aikana, jonka Manon oli edeltäpäin tuuminut, minä turhaan ponnistelin vapautuakseni, ja säälien ylhäissäätyistä miestä, olin halukas kohteliaisuudella hyvittämään tämän lievän solvauksen. Mutta prinssi tointui helposti, ja hänen vastauksensa, jota minä pidin hieman kömpelönä, vei minulta halun siihen.

— Neitiseni — hän sanoi väkinäisesti hymyillen — silmäni ovat todella auenneet, ja huomaan nyt, että te olette paljon vähemmin vasta-alkaja, kuin mitä olin kuvitellut.

Hän poistui heti luomatta Manoniin ainoatakaan katsetta, lisäten puoliäänen, etteivät Ranskan naiset olleet sen parempia kuin Italiankaan. Tässä tilaisuudessa ei mikään houkutellut minua herättämään hänessä parempia ajatuksia kauniista sukupuolesta.

Manon hellitti tukkani, heittäytyi nojatuoliin ja nauroi, niin että huone kaikui. En kiellä, että sydämeni pohjaa myöten olin liikutettu uhrauksesta, jota en voinut katsoa johtuvaksi muusta kuin rakkaudesta. Kuitenkin pila tuntui minusta käyneen yli kohtuuden rajojen. Soimasin häntä siitä. Manon kertoi silloin, että kilpailijani juostuaan hänen perässään useina päivinä Boulognen metsässä ja ilmaistuaan tunteitaan ilmeillään, lopulta oli tehnyt hänelle avoimen rakkaudentunnustuksen, mainiten nimensä ja kaikki arvonimensä — ja tämän kaiken kirjeen muodossa, jonka oli toimittanut perille Manonin ja hänen ystävättäriensä ajurin välityksellä. Siinä hän lupasi hänelle loistavan aseman ja iäistä ihailua toisella puolen Alppeja. Manon oli päättänyt Chaillot'hon palattuaan kertoa minulle tämän seikkailunsa, mutta sitten hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että meillä siitä voisi olla huvitusta, joten hän ei malttanut olla toimeenpanematta ilveilyään. Tämän vuoksi hän imartelevassa vastauksessaan oli antanut italialaiselle prinssille luvan käydä häntä katsomassa ja oli lisätäkseen huviaan sekoittanut minut juoneensa, herättämättä minussa pienintäkään epäilyä siitä. Minä en maininnut sanaakaan siitä, minkä toista tietä olin saanut kuulla, ja voittoisan rakkauden huumaus saattoi minut hyväksymään kaiken.

Koko elämäni ajan olen pannut merkille, että Kaitselmus aina on valinnut sen hetken, jolloin onneni on tuntunut varmimmalta, kurittaakseen minua kaikkein ankarimmalla rangaistuksellaan. Pidin itseäni niin onnellisena omistaessani herra de T:n ystävyyden ja Manonin hellyyden, ettei kukaan olisi saanut minua uskomaan, että minun oli pelkääminen uutta onnettomuutta. Kuitenkin kohtalo valmisti minulle sitä surkeaa onnettomuutta, mikä on syössyt minut siihen tilaan, jossa näitte minut Passyssa, ja askel askeleelta niin säälittävään kurjuuteen, että te vaivoin voitte uskoa minun todenperäistä kertomustani.

Kerran, kun herra de T. oli meillä illallisella, kuulimme vaunujen jymyn, jotka pysähtyivät majatalon portille. Uteliaina kysyimme, kuka saattoi saapua näin myöhäisenä hetkenä. Meille kerrottiin, että se oli nuori G.M., nimittäin sen pahimman vihamiehemme poika, joka oli sulkenut minut Saint-Lazareen ja Manonin sairaalavankilaan. Hänen nimensä nosti veren kasvoihini.

— Taivas lähettää hänet luokseni — sanoin herra de T:lle, — jotta saisin kostaa hänelle hänen isänsä raukkamaisen teon. Hän ei tule pääsemään minua pakoon, ennenkuin olemme mitelleet miekkojamme.

Herra de T., joka tunsi hänet, jopa oli hänen lähimpiä ystäviään, koetti minussa herättää toisia ajatuksia hänestä. Hän vakuutti minulle, että hän oli hyvin rakastettava nuori mies ja niin vähän kykeni olemaan osallisena isänsä tekoihin, että minun tarvitsi olla hänen seurassaan vain hetken kunnioittaakseni häntä ja toivoakseni kunnioitusta hänen puoleltaan. Vielä mainittuaan joukon seikkoja tuon nuoren miehen eduksi, herra de T. pyysi minua suostumaan siihen, että hän menisi pyytämään vierasta istuutumaan meidän luoksemme pöydän ääreen ja tyytymään ateriamme tähteisiin. Hän torjui huomautukseni, miten vaarallista oli ilmaista vihamieheni pojalle Manonin olinpaikka, vakuuttamalla kunniansa kautta, että tuosta nuoresta miehestä oli tuleva meidän innokkain puolustajamme, niin pian kuin hän oli oppinut tuntemaan meidät. Tällaisten vakuutusten jälkeen minä en tehnyt mitään esteitä.

Herra de T. toi vieraan sisälle vasta hetken kuluttua, ilmoitettuaan hänelle keitä me olimme. Kun hän astui sisään, saattoi hänen ulkonäkönsä meidät mieltymään häneen. Hän syleili minua, ja me istuuduimme. Hän ihaili Manonia, minua ja kaikkea, mikä kuului meille, ja hän söi ruokahalulla, joka tuotti kunniaa illallisellemme.

Kun ruoat oli korjattu pöydästä, muuttui keskustelu vakavammaksi. Hän loi katseensa alas, puhuessaan isänsä meitä kohtaan toimeenpanemasta väkivaltaisuudesta. Hän pyysi sitä mitä nöyrimmin anteeksi.

— En pitkitä tätä anteeksipyyntöäni — näin hän virkkoi — jotta en herättäisi muistoa tapahtumasta, joka minua hävettää.

Jo alusta tämä anteeksipyyntö oli vilpitön, ja tämä vilpittömyys eneni kuta pitemmälle aikaa kului, sillä tätä keskustelua ei ollut jatkunut puolta tuntia, ennenkuin minä huomasin, minkä vaikutuksen Manonin sulo teki häneen. Hänen katseensa ja käytöksensä ilmaisivat vähitellen yhä suurempaa hellyyttä. Siitä huolimatta hän ei puheissaan paljastanut tunteitaan. Mutta vaikka en ollutkaan mustasukkainen, minulla oli liiaksi kokemusta rakkaudesta, jotta en olisi älynnyt, mikä johtui siitä lähteestä.

Hän viipyi seurassamme osan yötä ja ilmaisi lähtiessään mielihyvänsä siitä, että oli tutustunut meihin ja pyysi lupaa silloin tällöin saada palata tarjoamaan meille palvelustaan. Aamulla hän läksi herra de T:n seurassa, joka nousi hänen ajoneuvoihinsa.

Minä en, kuten jo huomautin, ollut mustasukkainen. Luotin entistä enemmän Manonin valoihin. Olin niin täydellisesti tämän viehättävän olennon vallassa, ettei minussa ollut sijaa millekään muulle tunteelle kuin kunnioitukselle ja rakkaudelle. Kaukana siitä, että olisin lukenut Manonille viaksi sitä seikkaa, että hän oli miellyttänyt nuorta herra G.M:iä, iloitsin hänen suloutensa vaikutuksesta ja olin ylpeä siitä, että minua rakasti nainen, jota kaikki pitivät miellyttävänä. En edes katsonut tarpeelliseksi ilmaista hänelle epäilyksiäni.

Muutaman päivän ajan oli meillä hommaa hänen puvustonsa kuntoonpanossa ja samalla tuumimme, rohkenimmeko mennä teatteriin, jossa meidät tunnettaisiin. Herra de T. tuli viikon lopulla meitä katsomaan, ja me kysyimme hänen mielipidettään asiassa. Hän oivalsi, että hänen oli pakko vastata myönteisesti, tehdäkseen mieliksi Manonille, ja me päätimme lähteä sinne jo samana iltana hänen kanssansa.

Tämä päätös ei kuitenkaan ollut toteutettavissa, sillä hän vei minut heti syrjään ja virkkoi:

— Minä olen viime käyntini jälkeen ollut mitä pahimmassa pulassa, ja tuloni tänään on seuraus siitä. Herra G.M. rakastaa teidän lemmittyänne, hän on uskonut tämän salaisuuden minulle. Olen hänen läheinen ystävänsä ja altis häntä kaikessa auttamaan; mutta olen yhtä paljon teidänkin ystävänne. Minun mielestäni hänen pyyteensä ovat väärät, enkä minä niitä ole hyväksynyt. Olisin säilyttänyt hänen salaisuutensa, jos hän olisi aikonut käyttää ainoastaan tavallisia valloituskeinoja. Mutta hän tuntee tyystin Manonin mielenlaadun. Hän on jollakin tavalla saanut tietää, että Manon rakastaa ylellisyyttä ja huveja, ja kun hänellä jo on melkoinen omaisuus, hän on maininnut aikovansa houkutella Manonia ensin hyvin kallisarvoisella lahjalla ja tarjoamalla hänelle kymmenen tuhannen frangin suuruisen eläkkeen. Jos edut molemmin puolin olisivat olleet samat, olisi minun täytynyt melkoista enemmän pakoittaa itseäni pettääkseni häntä. Mutta oikeudentunto on yhtynyt ystävyyteen teidän eduksenne, sitäkin enemmän, kun saatoin hänet täällä tuttavuuteenne, antaen siten aavistamatta tilaisuutta hänen intohimonsa syntymiseen, minkä vuoksi olen velvollinen torjumaan sen pahan, jonka olen aiheuttanut.

Kiitin herra de T:tä näin tärkeästä palveluksesta, ja tunnustin hänelle, täydesti vastaten hänen luottamukseensa, että Manonin luonne oli sellainen, joksi herra G.M. sitä kuvitteli, nimittäin, ettei hän voinut sietää kuulla puhuttavan köyhyydestä.

— Niin kauan kuitenkin — sanoin hänelle, — kun on kysymys enemmyydestä tai vähemmyydestä, en luulisi hänen hennovan hylätä minua toisen tähden. Minä kykenen asettamaan asiat sille tolalle, ettei häneltä puutu mitään, ja toivon, että varani tulevat kasvamaan päivä päivältä. Pelkään ainoastaan yhtä: että herra G.M. tulee käyttämään sitä seikkaa, että tuntee olinpaikkamme, tehdäkseen meille jonkun ikävän kepposen.

Herra de T. vakuutti, ettei minulla siltä taholta ollut mitään pelättävissä. Tuo mies tosin saattoi antautua mielettömään lemmenseikkailuun, mutta ei kyennyt tekemään halpamaista tekoa. Jos hän kuitenkin olisi kyllin katala sellaista tehdäkseen, niin hän, joka puhui, oli oleva ensimäinen rankaisemaan häntä siitä, siten korjaten aiheuttamansa onnettomuuden.

— Olen teille kiitollinen tästä aivoituksestanne — virkoin minä — mutta onnettomuus olisi silloin tapahtunut ja parannuskeino sangen epävarma. Paras keino on siis ehkäistä tuo onnettomuus lähtemällä Chaillot'sta ja valitsemalla toinen olinpaikka.

— Se on kyllä totta — arveli herra de T., — mutta tuskin voisitte sen tehdä tarpeeksi nopeasti, sillä herra G.M. saapunee tänne kello kahdentoista aikaan. Hän mainitsi sen minulle eilen, ja tämän vuoksi olen tullut näin varhain saattaakseni tietoonne hänen aikeensa. Hän voi saapua minä hetkenä tahansa.

Tieto tästä niin lähellä uhkaavasta vaarasta pani minut ottamaan asian vakavammalta kannalta. Kun minusta näytti mahdottomalta välttää herra G.M:n tuloa ja samoin estää häntä purkamasta tunteitaan Manonille, päätin itse ilmaista tälle tämän uuden kilpailijani tuumat. Kuvittelin, että Manon, huomatessaan, että minä jo tiesin tuon miehen aikomat tarjoukset ja kuullessaan minun niistä puhuvan, tulisi olemaan tarpeeksi luja hylätäksensä ne. Ilmaisin ajatukseni herra de T:lle, joka vastasi, että asia oli ylen arkaluontoinen.

— Sen myönnän — vastasin minä — mutta kaiken sen, joka takaa miehelle varmuuden hänen lemmittyynsä nähden, sen takaa minulle rakastettuni hellä kiintymys. Ainoastaan tarjousten suuruus olisi omansa häntä häikäisemään, ja olenhan sanonut teille, että hän on kokonaan vapaa voitonhimosta. Hän rakastaa mukavuuttaan, mutta hän rakastaa minuakin. Ja raha-asioideni ollessa nykyisellä kannallaan en saata uskoa, että hän syrjäyttäisi minut sen miehen pojan tähden, joka on sulkenut hänet sairaala-vankilaan.

Sanalla sanoen, pidin kiinni aikeestani, ja vetäydyttyäni syrjään kahdenkesken Manonin kanssa, ilmaisin hänelle peittelemättä kaiken, minkä olin saanut tietää.

Hän kiitti minua siitä hyvästä ajatuksesta, joka minulla oli hänestä, ja lupasi vastaanottaa herra G.M:n tarjouksen tavalla, joka oli riistävä häneltä halun uudistaa sitä.

— Ei — keskeytin minä — häntä ei pidä kiihoittaa epäkohteliaisuudella: hän voi vahingoittaa meitä. Mutta sinä tiedät varsin hyvin, pikku veitikka, millä tavoin voit päästä vastenmielisestä tai epämukavasta rakastajasta.

Hieman mietittyään Manon virkkoi:

— Mieleeni juolahtaa erinomainen tuuma, ja minä oikein ylpeilen tästä keksinnöstäni. G.M. on meidän pahimman vihamiehemme poika. Meidän tulee kostaa isälle hänen rahakukkaronsa, eikä hänen poikansa kautta. Aion kuunnella häntä, vastaanottaa hänen lahjansa ja sitten vetää häntä nenästä.

— Tuumasi on ovela — sanoin minä — mutta et ota huomioon, lapsi-parka, että tuo sama tie johti sinut sairaala-vankilaan.

Turhaan puhuin hänelle tähän yritykseen liittyvästä vaarasta. Hän arveli, että täytyi vaan hyvin pitää varansa, ja hän kumosi kaikki vastaväitteeni. Mainitkaa minulle rakastaja, joka ei sokeasti alistuisi lemmittynsä kaikkiin oikkuihin, ja minä tunnustan menetelleeni väärin niin helposti myöntyessäni.

Päätimme siis petkuttaa herra G.M:iä, mutta omituinen kohtalon käänne aiheutti, että minä päinvastoin jouduin hänen petkutuksensa uhriksi.

Kello 11:n paikkeilla näimme hänen ajoneuvojensa saapuvan. Hän pyysi valituin kohteliaisuuksin anteeksi rohkeuttaan tulla meille päivällisille. Hän ei ihmetellyt herra de T:n meillä-oloa, tämä kun edellisenä päivänä oli niinikään luvannut tulla ja oli sanonut joidenkuiden toimiensa estäneen häntä tulemasta samoissa ajoneuvoissa. Joskohta ei yksikään meistä ollut vapaa vilpistä, istuuduimme pöydän ääreen ulkonaisesti osoittaen luottamusta ja ystävyyttä. Herra G.M. sai helposti tilaisuuden ilmaista tunteensa Manonille, enkä minä liene tuntunut hänestä häiritsevältä, sillä poistuin tahallisesti muutamaksi hetkeksi.

Palatessani huomasin, ettei tuota miestä suinkaan taipumattomalla kovuudella ollut saatettu epätoivoon. Hän oli mitä parhaalla tuulella. Minä teeskentelin samaa. Hän nauroi sielussaan minun typeryyttäni, ja minä samoin hänen typeryyttään. Koko iltapäivän näyttelimme toinen toisemme edessä ylen hupaisasti. Ennen hänen lähtöään myönsin hänelle vielä yksityisen keskustelun Manonin kanssa, niin että hänellä oli syytä olla yhtä tyytyväinen kohteliaisuuteeni kuin hyvään kestitykseen.

Heti kun hän herra de T:n kanssa oli noussut vaunuihinsa, Manon riensi avosylin luokseni ja suuteli minua purskahtaen nauruun. Sanaakaan muuttamatta hän toisti minulle tuon herrasmiehen puheet ja tarjoukset. Niiden sisällys oli seuraava: tuo mies jumaloi Manonia ja tahtoi jakaa hänen kanssaan neljänkymmenen tuhannen frangin korot, jotka jo olivat hänen käytettävissään, lukuunottamatta niitä rahoja, joita hän odotti isänsä kuoltua. Manon oli tuleva hänen sydämensä ja omaisuutensa valtijattareksi ja näiden lahjojen takuuksi hän oli valmis antamaan hänelle vaunut, kalustetun huoneuston, kamarineitsyen, kolme palvelijaa ja kyökkimestarin.

— Siinä poika, joka on isäänsä paljoa anteliaampi — sanoin minä Manonille. Puhukaamme vakavasti — näin lisäsin — eikö tämä tarjous houkuttele sinua?

— Minuako? — hän huudahti muutellen mielijohteensa mukaisesti paria
Racinen säettä:

Mun kykenevän luulet moiseen vilppiin, ma voisin kasvojansa vihattuja sietää, mi vankilani häpeätä aina tietää!

— Et suinkaan — virkoin minä, jatkaen ivamukailusta:

Tuo muisto, joka yhä katkeruutta kantaa,
ei voine sulle lemmen suloutta antaa.

— Mutta kalustettu huoneusto, vaunut ja kolme palvelijaa olivat hyvin voimakkaita houkutuskeinoja, ja rakkaudella on harvoja yhtä tehoisia.

Manon vakuutti, että hänen sydämensä oli ainaisesti minun, ja etteivät siihen koskaan painuisi toisen miehen piirteet niinkuin minun.

— Hänen minulle antamansa lupaukset — jatkoi Manon — ovat enemmän omiaan kiihoittamaan kostonhalua kuin nostamaan lemmentunteita.

Kysyin, aikoiko hän vastaanottaa huoneuston ja vaunut. Hän vastasi tahtovansa tuolta mieheltä ainoastaan rahoja.

Vaikeus oli siinä, miten saada toiset niistä, ilman toisia. Päätimme odottaa herra G.M:n tarjouksen täydellistä selvittelyä, jonka hän oli luvannut antaa kirjeen muodossa. Manon saikin todella tämän kirjeen seuraavana päivänä livreapukuiselta lakeijalta, joka hyvin taitavasti hankki itselleen tilaisuuden puhua hänen kanssaan ilman todistajia. Manon käski hänen odottaa vastausta ja toi minulle heti tuon kirjeen, jonka yhdessä avasimme.

Paitsi tavanmukaisia hellyyden vakuutuksia se sisälsi kilpailijani lupausten yksityiskohtaisen luettelon. Tuo mies ei suinkaan kitsastellut rahoillaan. Hän sitoutui antamaan Manonille kymmenentuhatta frangia sinä hetkenä, kun tämä asettui asumaan tuohon huoneustoon ja sittemmin niin täydentämään tässä rahamäärässä syntyneet vähennykset, että Manonilla aina olisi se edessään puhtaana rahana. Muuttopäivää hän ei ollut siirtänyt kauaksi. Hän ei pyytänyt enempää kuin kaksi päivää valmistuksiin, ja hän mainitsi kadun ja talon, jossa lupautui odottamaan Manonia toisen päivän iltapäivällä, jos tämä saattoi salaa pujahtaa pois käsistäni. Tämä oli ainoa seikka, jonka suhteen hän häneltä pyysi rauhoittavaa vastausta. Kaikesta muusta hän näytti olevan varma. Mutta hän lisäsi keksivänsä keinon saattaakseen hänen pakonsa helpoksi, jos hän epäili esiintyvän vaikeuksia. G.M. oli ovelampi isäänsä. Hän tahtoi omistaa saaliinsa, ennenkuin pani rahat pöytään.

Punnitsimme, millä tavoin Manonin tuli menetellä. Minä yritin vielä kerran saada hänet luopumaan tästä yrityksestä, huomauttaen kaikkia siihen yhtyviä vaaroja. Mutta ei mikään voinut saada hänen päätöstään horjumaan.

Hän lähetti herra G.M:lle lyhyen vastauksen, vakuuttaen ettei hänelle olisi ollenkaan vaikeata saapua Parisiin määräpäivänä, ja että tuo herra saattoi varmasti odottaa häntä.

Sitten sovimme siten, että minä heti lähtisin vuokraamaan uuden asunnon jossakin kylässä vastakkaisella puolella Parisia, ja ottaisin mukaan pienet taloustavaramme. Seuraavana päivänä iltapäivällä Manonin oli sopimuksen mukaan määrä hyvissä ajoin lähteä Parisiin. Saatuaan herra G.M:n lahjat hänen tuli pyytämällä pyytää tuota herraa lähtemään kanssaan teatteriin ja ottaa mukaansa niin paljon noita rahoja, kuin jaksoi kantaa, antaen loput palvelijalle, jonka aikoi ottaa seuraansa. Tämä oli edelleen sama mies, joka oli auttanut häntä pakenemaan vankilasta ja joka oli meihin ylen määrin kiintynyt. Minun oli määrä vuokravaunuissa saapua Saint-André-des-Arts-kadun suulle ja seitsemän aikaan jättää ajoneuvot siihen odottamaan ja jalan lähestyä pimeässä teatterin sisäänkäytävää. Manon lupasi keksiä jonkun verukkeen hetkeksi poistuakseen aitiostaan, käyttäen tätä hetkeä tullakseen alas kadulle minun luokseni. Muut toimenpiteet olivat helpot. Kädenkäänteessä saavuttaisimme vaununi, me poistuisimme Parisista Saint-Antoinen esikaupungin kautta, mistä tie kulki uudelle asunnollemme.

Tämä tuuma, vaikka olikin uhkarohkea, tuntui meistä hyvin älykkäältä. Mutta oikeastaan oli mielettömän varomatonta kuvitella, että me, vaikka se olisikin täydelleen onnistunut, koskaan olisimme voineet turvata itseämme seurauksilta. Siitä huolimatta panimme itsemme mitä uhkarohkeimmin vaaralle alttiiksi. Manon läksi matkaan Marcel'in seurassa; tämä oli palvelijamme nimi. Erosin Manonista alakuloisena ja sanoin, syleillen häntä:

— Manon, ethän vaan petä minua? Tuletko todella olemaan minulle uskollinen?

Hän valitti hellänä epäluuloani ja toisti minulle kaikki valansa.

Laskelmiensa mukaan hänen piti saapua Parisiin kolmen aikaan. Minä läksin matkaan hänen poistuttuaan ja poikkesin kuluttamaan iltapäivän loppupuolta Saint-Michel-sillan päässä sijaitsevaan Ferén kahvilaan. Siellä viivyin pimeään asti. Poistuin sitten ja otin ajurin, jonka sopimuksen mukaan pysäytin Saint-André-des-Arts-kadun päähän. Sitten kuljin jalan teatterin pääovelle. Hämmästyin, kun en siellä nähnyt, Marcel'ia, jonka oli määrä minua odottaa. Maltoin mieleni tunnin ajan, seisoen keskellä lakeijoja ja valppaana tähystellen kaikkia ohikulkijoita. Viimein, kun kello oli lyönyt seitsemän, enkä minä ollut nähnyt mitään, mikä olisi ollut juonemme yhteydessä, ostin itselleni permantolipun, nähdäkseni, olivatko Manon ja herra G.M. jossakin aitiossa. Mutta ei kumpikaan ollut saapuvilla. Palasin ulko-ovelle, missä vielä odotin neljännestunnin, ollen suunniltani kärsimättömyydestä ja levottomuudesta. Kun en vieläkään nähnyt mitään, palasin ajurin luo, voimatta tehdä ainoatakaan päätöstä. Huomattuaan minut ajuri tuli muutaman askeleen minua vastaan ja sanoi minulle salaperäisen näköisenä, että eräs kaunis neiti jo tunnin ajan oli odottanut minua vaunuissa. Hän oli kysynyt minua mainiten tunnusmerkkejä, jotka ajuri oli huomannut oikeiksi, ja kuultuaan, että minun oli määrä palata, hän oli sanonut, että hänellä oli aikaa odottaa minua.

Ajattelin heti, että se oli Manon. Lähestyin, mutta näinkin sievät kasvot, jotka eivät olleet lemmittyni. Edessäni oli vieras nainen, joka aluksi kysyi, eikö hänellä ollut kunnia puhutella herra ritari des Grieux'ta. Vastasin, että se oli nimeni.

— Minulla on jätettävänä teille kirje — hän sanoi — se selittää teille tuloni aiheen ja mikä asianhaara on tuottanut minulle ilon saada tietää nimenne.

Pyysin saada mennä lukemaan tätä kirjettä lähellä olevaan ravintolaan.
Hän seurasi mukana ja kehoitti minua ottamaan yksityisen huoneen.

— Kuka on lähettänyt tuon kirjeen? — kysyin häneltä astuessani ylös portaita. Hän ei vastannut, vaan ojensi minulle kirjeen.

Tunsin Manonin käsialan. Hän kirjoitti minulle tähän tapaan: G.M. oli vastaanottanut hänet vallan odottamattoman kohteliaasti ja loisteliaasti. Hän oli tuhlaillen jaellut lahjojaan ja oli uskotellut hänen tulevaa elämäänsä kuninkaalliseksi. Manon vakuutti minulle kuitenkin, ettei hän unhoittanut minua keskellä tätä uutta loistoansa. Mutta kun herra G.M. ei ollut suostunut sinä iltana lähtemään hänen kanssaan teatteriin, hän oli siirtänyt toiseen iltaan huvin jälleen nähdä minut; ja hiukan lohduttaakseen minua siitä mielipahasta, jonka oletti tämän tiedon aiheuttavan minulle, oli hän hommannut minulle yhden Parisin sievimmistä naisista, joka sai toimekseen tuoda perille kirjeen. Allekirjoituksena oli: uskollinen rakastajattaresi Manon Lescaut.

Tämä kirje oli niin julma ja loukkaava minulle, että minä hetken häälyttyäni vihan ja surun raatelemana aloin ponnistella voimiani ainaiseksi unhoittaakseni kiittämättömän ja valapattoisen rakastettuni. Loin katseeni edessäni olevaan nuoreen naiseen. Hän oli erittäin kaunis, ja minä toivoin, että hänen kauneutensa olisi kyennyt tekemään minutkin vuorostani valapatoksi ja uskottomaksi! Mutta en löytänyt hänessä noita hienoja ja intohimoisen ikävöiviä silmiä, en tuota jumalaista ryhtiä, noita lemmenjumalan sekoittamia ihovärin vivahduksia, sanalla sanoen tuota tyhjentymätöntä viehätyksen runsautta, jota luonto oli tuhlaillut uskottomalle Manonille.

— Ei, ei — sanoin tuolle naiselle, kääntäen pois katseeni hänestä — tuo kiittämätön, joka teidät lähetti, tiesi varsin hyvin, että kehoitti teitä turhaan tekoon. Palatkaa hänen luoksensa, ja viekää minulta ne terveiset, että hän minun puolestani nauttikoon rikoksestaan, ja tehköön sen, jos voi, ilman tunnontuskia. Minä hylkään hänet ainaiseksi ja luovun samalla kaikista naisista, jotka tosin eivät voi olla niin miellyttäviä kuin hän, mutta jotka epäilemättä ovat yhtä halpamaisia ja epäluotettavia.

Olin lähtemäisilläni, päättäen unhoittaa Manonin. Se kuolettava mustasukkaisuus, joka raateli sydäntäni, verhoutui synkkään ja kumeaan rauhallisuuteen ja minä luulin parantumiseni sitä pikaisemmaksi, kun en sielussani tuntenut mitään sellaista rajua mielenliikutusta, joka samanlaisissa tilanteissa oli minua ahdistanut. Voi, olinhan vaan lemmen leikkikalu yhtä suuressa määrin kuin katsoin olevani G.M:n ja Manonin pettämä.

Kun tyttö, joka oli tuonut minulle kirjeen, näki minun aikovan lähteä astumaan alas ravintolan portaita, hän kysyi, mitä hänen tuli minun puolestani sanoa herra G.M:lle ja sille naiselle, joka asui hänen luonaan. Kuullessani tämän kysymyksen, palasin sisälle. Ja minulle tapahtuneen muutoksen pakosta, joka oli käsittämätön niille, jotka eivät koskaan ole tunteneet rajuja intohimoja, minä äkkiä siirryin luuloitellusta rauhastani mitä hirvittävimpään raivonpurkaukseen.

— Mene — sanoin tytölle — ja kerro petturi G.M:lle ja hänen valapattoiselle rakastajattarelleen siitä epätoivosta, johon tuomasi kirottu kirje on minut syössyt. Mutta ilmoita heille samalla, etteivät he kauan saa siitä iloita, sillä minä tulen omalla kädellä pistämään kuoliaaksi heidät molemmat.

Heittäydyin tuolille; hattuni putosi sen toiselle ja keppini toiselle puolelle. Kaksi katkeraa kyynelvirtaa alkoi valua silmistäni. Raivoni puuskaus vaihtui syvään suruun. En voinut muuta kuin itkeä, sen ohella huoaten ja vaikeroiden.

— Tule lähemmäksi, lapseni, tule lähemmäksi! — huudahdin tytölle, koska sinut on lähetetty minua lohduttamaan. Sano, tunnetko parannuskeinoja, joilla on voitettavissa raivo ja epätoivo, ja halu surmata itsensä, sittenkuin on tappanut kaksi petturia, jotka eivät ansaitse elää. Niin, tule lähemmäksi — jatkoin minä, nähdessäni hänen astuvan minua kohti muutaman pelokkaan ja epävarman askelen.

— Tule pyyhkimään kyyneleeni, tule palauttamaan rauha sydämeeni, tule sanomaan minulle, että minua rakastat, jotta tottuisin olemaan toisen rakastamana kuin uskottoman lemmittyni. Sinä olet kaunis, ehkä minäkin voin sinua rakastaa.

Tuo lapsi-parka, joka tuskin oli kuusitoistavuotias, ja jolla näytti olevan enemmän häveliäisyyttä kuin vertaisillaan, ihmetteli suuresti tällaista omituista kohtausta. Hän lähestyi kuitenkin ilahuttaakseen minua muutamilla hyväilyillä, mutta minä työnsin hänet heti pois luotani.

— Mitä minusta tahdot? — sanoin hänelle. — Oh, sinä olet nainen, sinä olet sukupuolta, jota inhoon ja jota en enää voi sietää. Kasvojesi viehättävä sulo uhkaa minulle jotain uutta petosta.

Hän niiasi minulle, rohkenematta sanoa sanaakaan, ja kääntyi mennäkseen pois. Huusin häntä jäämään.

— Mutta kerro minulle ainakin — virkoin, minkätähden, miten ja missä tarkoituksessa sinut on lähetetty tänne. Miten olet saanut tietää nimeni ja sen paikan, missä saatoit minut tavata?

Hän sanoi jo kauan tunteneensa herra G.M:n. Tämä oli lähettänyt noutamaan häntä kello viisi, ja hän oli seurannut lakeijaa, joka oli tuonut sanan, suureen taloon, jossa oli tavannut tuon herran pelaamassa piketti-peliä kauniin naisen kanssa. Molemmat olivat pyytäneet häntä tuomaan minulle tuon kirjeen, kerrottuaan, että hän oli tapaava minut vaunuissa Saint-André-kadun päässä.

Kysyin häneltä, eivätkö he olleet sanoneet hänelle enempää. Hän vastasi punastuen, että he olivat herättäneet hänessä sen toivon, että minä pitäisin hänet seuranani.

— Sinua on petetty — sanoin hänelle — tyttö-parka, sinua on petetty. Sinä olet nainen, sinä tarvitset miestä, mutta tarvitset sellaista, joka on rikas ja onnellinen, ja täältä et voi sellaista löytää. Palaa, palaa herra G.M:n luo. Hänellä on kaikki, mitä vaaditaan siltä mieheltä, joka tahtoo olla kaunisten naisten rakastama. Hänellä on annettavana kalustettuja huoneustoja ja ajoneuvoja. Mitä minuun tulee, jolla ei ole muuta annettavana kuin rakkauteni ja uskollisuuteni, niin naiset ylenkatsovat varattomuuttani ja ivaavat yksinkertaisuuttani.

Lausuin lisäksi joukon asioita, milloin surullisia, milloin rajuja, mikäli minua kiihoittavat mielenliikutukset vuoroin vaimenivat ja pääsivät voitolle. Mutta näitä heikensi lopulta niiden oma rajuus sen verran, että ne antoivat sijaa harkinnalle. Vertasin tätä viime onnettomuuttani samanlaisiin toisiin jo kokemiini, enkä katsonut olevan syytä sen johdosta antautua suurempaan epätoivoon kuin edellisienkään vuoksi. Tunsinhan Manonin: miksi surinkaan niin rajusti onnettomuutta, joka minun olisi pitänyt aavistaa? Miksi en ennemmin hakenut parannuskeinoa? Olihan vielä aikaa. Minun ei ainakaan sopinut säästää vaivojani, ellen tahtonut syyttää itseäni siitä, että laiminlyöntini kautta omalta osaltani olin syypää kärsimyksiini. Aloin siis tuumia kaikkia keinoja, jotka saattoivat avata minulle toivojen tien.

Yritys väkivaltaisesti riistää hänet herra G.M:n käsistä olisi ollut epätoivoisa keino, joka vaan oli omansa syöksemään minut turmioon ja joka ei tarjonnut vähäisintäkään onnistumisen mahdollisuutta. Mutta arvelin, että jos olisin voinut saada tilaisuuden sanoa hänelle parikin sanaa, olisin ehdottomasti voinut jossain määrin vaikuttaa hänen sydämeensä; tunsinhan niin hyvin kaikki sen tunteelliset puolet ja olinhan varma siitä, että hän minua rakasti. Olisinpa lyönyt vetoa siitä, että tuo eriskummainen mielijohde lähettää minulle sievä tyttö minua lohduttamaan lähti hänen aivoistaan ja että se todisti hänen sääliään minun kärsimyksiäni kohtaan.

Päätin pinnistää koko kekseliäisyyteni saadakseni tavata hänet. Tutkittuani keinoja, toista toisensa jälkeen, kiinnyin tähän: herra de T. oli heti alunpitäen osoittanut minulle niin herttaista avuliaisuutta, etten vähääkään voinut epäillä hänen vilpittömyyttään ja auliuttaan. Päätin viipymättä lähteä hänen luokseen ja pyytää häntä kutsuttamaan luokseen herra G.M:n muka jotain tärkeää asiaa varten. En tarvinnut puolta tuntia enempää puhuakseni Manonin kanssa. Aikomukseni oli päästä itse hänen huoneeseensa, minkä luulin helposti käyvän päinsä herra G. M:n poissaollessa.

Tämä päätös rauhoitti minua jonkun verran, ja minä annoin runsaan maksun tytölle, joka vielä oli jäänyt luokseni, ja viedäkseni häneltä halun palata niiden luo, jotka hänet olivat lähettäneet, pyysin hänen osoitteensa, uskotellen hänelle, että aioin tulla hänen luokseen yöksi.

Nousin vaunuihin ja käskin ajaa täyttä laukkaa herra de T:n asunnolle. Onneksi tapasin hänet kotona. Matkalla olin tämän suhteen ollut levoton. Pari sanaa riitti selittämään missä pulassa olin ja mitä apua toivoin häneltä.

Hän oli niin ihmeissään kuullessaan miten G.M. oli voinut vietellä Manonin, että hän, joka ei tietänyt, että minä itse olin myötävaikuttanut onnettomuuteeni, jalomielisesti tarjoutui kokoamaan kaikki ystävänsä kehoittaakseen heitä käyttämään käsivarsiaan ja miekkojaan minun rakastettuni vapauttamiseen.

Mutta minä selitin hänelle, että tällainen meteli voisi olla turmiollinen Manonille ja minulle.

— Säästäkäämme veremme viimeiseen hätään — huomautin minä. Minä haudon mielessäni vaarattomampaa keinoa, jolta odotan yhtä hyvää menestystä.

Hän lupautui empimättä tekemään kaiken, mitä häneltä pyysin. Ja kun olin toistanut, että nyt oli kyseessä vaan ilmoittaa herra G.M:lle, että hän halusi puhua hänen kanssaan, sekä edellisen viivyttäminen poissa kotoa yhden tai parin tunnin aikana, herra de T. lähti heti minun kanssani matkaan, täyttämään tämän pyyntöni.

Tuumimme sopivaa keinoa pidättääksemme tuota herrasmiestä niin kauan. Neuvoin häntä ensin jostakin ravintolasta kirjoittamaan G.M:lle tavallisen kirjelipun ja siinä pyytämään häntä viipymättä tulemaan sinne jotain tärkeätä asiaa varten, joka ei sietänyt lykkäystä.

— Minä puolestani — lisäsin minä — tulen pitämään silmällä hänen poistumistaan kotoaan, ja vaikeudetta pääsen sisälle taloon, jossa ei kukaan muu minua tunne kuin Manon ja Marcel, joka on palvelijani. Sillä aikaa te pidätte seuraa herra G.M:lle, ja voitte sanoa hänelle, että se tärkeä asia, jonka johdosta haluatte puhua hänen kanssaan, on rahapula, että muka juuri olette hävinnyt käteiset rahanne pelissä ja onnettomuudeksenne kunniasanallanne vielä paljoa enemmän. Kuluu aikaa ennenkuin hän on vienyt teidät rahakirstunsa ääreen, ja minulle jää riittävästi aikaa tuumani toteuttamiseen.

Herra de T. noudatti tätä ohjetta yksityiskohtaisen tarkasti. Jätin hänet erääseen ravintolaan, missä hän nopeasti kirjoitti kirjeensä. Minä asetuin matkan päähän Manonin asunnosta. Näin kirjeentuojan saapuvan, ja G.M:n hetkeä myöhemmin jalan ja palvelijan seuraamana poistuvan. Niin pian kuin hän oli ehtinyt poiketa toiselle kadulle, minä menin uskottoman lemmittyni portille ja kolkutin huolimatta sisälläni kiehuvasta vihasta yhtä kunnioittavasti kuin temppelin ovelle. Onneksi Marcel tuli avaamaan. Annoin hänelle merkin vaieta. Vaikka minulla ei ollut mitään pelättävää toisten palvelijain puolelta, kysyin häneltä kuiskaten, voiko hän kenenkään huomaamatta viedä minut siihen huoneeseen, missä Manon oli. Hän vastasi, että se helposti kävi päinsä, jos melutta nousimme isoja portaita yläkertaan.

— Joutukaamme siis — sanoin minä — ja koeta estää jokaista tulemasta sinne ylös, niin kauan kuin minä olen siellä.

Häiriintymättä pääsin sisälle tuohon huoneeseen.

Manon luki paraikaa kirjaa. Nyt täytyi minun ihmetellä tämän eriskummaisen naisen luonnetta. Kaukana siitä, että hän olisi säikähtynyt nähdessään minut, hän osoitti ainoastaan niitä yllättymisen merkkejä, joita ei voi salata nähdessään henkilön, jonka on luullut olevan kaukana.

— Kas, sinäkö se olet, lemmikkini! hän huudahti ja tuli minua syleilemään yhtä hellästi kuin tavallisesti. Hyvä Jumala, kuinka sinä olet uhkarohkea! Kuka olisi tänään voinut odottaa sinua tänne?

Minä irtaannuin hänen käsivarsistaan, ja sen sijaan, että olisin vastannut hänen hyväilyihinsä, työnsin hänet halveksien luotani ja peräydyin pari kolme askelta hänestä. Tämä menettelyni saattoi hänet hämille. Hän jäi seisomaan asentoonsa ja loi katseensa minuun kalveten.

Oikeastaan olin niin ihastunut hänet jälleen nähdessäni, että minulla tuskin oli voimia avata suutani häntä nuhdellakseni, vaikka vihani olikin täysin oikeutettu. Kuitenkin sydämeni vuoti verta siitä, että hän oli minua niin kauheasti solvaissut. Palautin sen eloisasti mieleeni kiihoittaakseni närkästystäni ja koetin saada silmäni hehkumaan toisenlaisesta tulesta kuin rakkauden. Kun minä muutaman hetken pysyin vaiti, ja hän huomasi kiihoittuneisuuteni, näin hänen vapisevan ilmeisesti pelosta.

Tätä näkyä minä en voinut sietää.

— Oi, Manon — sanoin hänelle hellästi, sinä uskoton ja valapattoinen Manon! Miten alankaan valitukseni! Näen sinut kalpeana ja vapisevana, ja olen yhä vielä niin herkkätuntoinen sinun vähimmillekin kärsimyksillesi, että pelkään liiaksi pahoittavani sinua soimauksillani. Mutta sen sanon sinulle, Manon, että sydämeni on murtunut sinun petoksesi tuottamasta surusta. Moisia iskuja ei anna rakastajalleen, ellei ole päättänyt syöstä hänet kuolemaan. Tämä on jo kolmas kerta, Manon, olen tarkoin laskenut ne, sellaista on mahdoton unhoittaa. Heti paikalla on sinun ratkaistava, miten tästälähin menettelet, sillä surullinen sydämeni ei enää jaksa kestää näin julmaa kohtelua. Tunnen, että se menehtyy ja että se on pakahtumaisillaan surusta. En jaksa sen enempää — minä lisäsin, istuutuen tuolille; — tuskin kykenen enää puhumaan ja pysymään pystyssä.

Manon ei vastannut minulle mitään. Mutta kun olin istuutunut, hän vaipui alas polvilleen ja nojasi päänsä minun polviini, peittäen kasvonsa minun käsilläni. Tunsin samalla, että hän kostutti niitä kyynelillään. Jumalat! kuinka sisälläni kiehui ja kuohui!

— Oi Manon — jatkoin huoaten — on liian myöhäistä lahjoittaa minulle kyyneliä, aiheutettuasi surmani. Sinä teeskentelet alakuloisuutta, jota et kykene tuntemaan. Suurin kärsimyksesi on epäilemättä minun läsnäoloni, joka aina on ollut haitallinen huvituksillesi. Avaa silmäsi ja katso, kuka minä olen. Ei kukaan vuodata niin helliä kyyneliä onnettoman tähden, jonka on pettänyt ja sydämettömästi hylännyt.

Hän suuteli käsiäni, muuttamatta asentoa.

— Sinä huikenteleva Manon — aloin minä uudelleen — sinä kiittämätön ja epäluotettava tyttö, missä ovat lupauksesi ja valasi? Sinä tuhannesti pintapuolinen ja julma rakastajatar, mitä olet tehnyt siitä rakkaudesta, jonka viimeksi tänään valallasi vahvistit? Vanhurskas taivas! — lisäsin — saattaako uskoton nainen siihen määrin pilkata sinua, niin pyhästi huudettuaan sinua todistajakseen: onko siis väärä vala saanut palkinnon! Epätoivo ja hylätyn tila siis tulevat uskollisen osaksi!

Näitä sanoja seurasivat niin katkerat mietteet, että vastoin tahtoani vuodatin muutaman kyynelen. Manon huomasi sen muuttuneesta äänenpainostani ja keskeytti viimein vaitiolonsa.

— Kaiketi olen rikollinen — hän sanoi minulle alakuloisena — kun olen voinut tuottaa sinulle niin paljon surua ja mielenliikutusta. Mutta rangaiskoon minua taivas, jos olen tiennyt sitä olevani tai jos tahallisesti olen siksi tullut.

Tämä puhe tuntui minusta olevan niin vailla järkeä ja suoruutta, etten voinut hillitä rajua vihanpurkausta.

— Iljettävää ulkokultaisuutta! — huudahdin. Näen entistä selvemmin, että sinä olet kujeilija ja täynnä vilppiä. Nyt vasta tunnen kurjan luonteesi. Hyvästi, sinä halpamainen olento — näin jatkoin nousten ylös — kernaammin kuolen kuin tästälähin olen missään tekemisissä sinun kanssasi. Rangaiskoon taivas minua, jos enää koskaan katson sinua ainoankaan katseen arvoiseksi! Jää uuden rakastajasi luo, rakasta häntä, inhoa minua, luovu kunniallisuudesta ja järkevyydestä; minä sille nauran, sillä kaikki on minulle yhdentekevää.

Hän kauhistui niin tätä kiivauttani, että, yhä ollen polvillaan tuolin ääressä, jolta minä olin noussut, katseli minua vavisten ja rohkenematta hengittää. Minä menin vielä muutaman askelen ovea kohti, kääntäen päätäni ja tuijottaen häneen. Mutta minun olisi täytynyt menettää kaikki inhimilliset tunteet, jotta olisin voinut vastustaa niin suurta viehätysvoimaa.

Tämä epäinhimillinen voima puuttui minulta niin kokonaan, että minä äkkiä siirtyen vallan päinvastaiseen mielialaan palasin tai oikeammin syöksyin vallan maltittomana hänen luokseen. Otin hänet syliini ja suutelin häntä hellästi, herkeämättä. Pyysin häneltä anteeksi kiivauttani, tunnustaen, että olin raaka ja etten ansainnut onnea olla sellaisen naisen rakastama kuin hän.

Sain hänet istumaan ja kun olin laskeutunut vuorostani polvilleni vannotin häntä kuuntelemaan minua ollessani tässä asennossa. Kaiken, mitä nöyrä ja intohimoinen rakastaja voi kuvitella kunnioittavinta ja hellintä, minä suljin muutamaan sanaan anteeksipyytäessäni. Anoin häneltä armona anteeksiannon sanaa. Hän kietoi käsivartensa kaulaani sanoen, että hän tarvitsi minun hyvyyttäni saadakseen minut unhoittamaan minulle tuottamansa surun. Lisäksi hän sanoi pelkäävänsä etten minä saattanut hyväksyä, mitä hän toi esiin puolustuksekseen.

— Minäkö! — keskeytin heti. Oh, enhän pyydä sinulta mitään puolustusta. Hyväksyn kaiken, minkä olet tehnyt. Minun ei suinkaan sovi vaatia sinulta menettelysi syitä. Olen ylen tyytyväinen, ylen onnellinen, jos ei kallis Manonini kiellä minulta sydämensä hellyyttä. Mutta — näin jatkoin ottamatta huomioon surkeata tilannettani — sinä kaikkivaltias Manon, sinä, joka mielesi mukaan luot iloni ja suruni, etkö sallisi minun nyt, kun olen tyydyttänyt sinut nöyrtymykselläni ja katumukseni todisteilla, puhua kanssasi alakuloisuudestani ja kärsimyksestäni? Saanko sinulta kuulla, miten minun käy tänään ja oletko kumoamattomasti tuominnut minut kuolemaan, kun aiot viettää ensi yön kilpailijani kanssa?

Hän jäi hetkeksi miettimään vastaustaan.

— Ystäväni — näin hän sitten virkkoi, käyden levollisen näköiseksi — jos heti alussa olisit puhunut näin selvästi, olisit säästänyt itseltäsi paljon levottomuutta ja minulta hyvin kiusallisen kohtauksen. Kun kärsimyksesi johtuu ainoastaan mustasukkaisuudesta, olisin poistanut sen tarjoutumalla heti seuraamaan sinua maailman ääriin. Mutta minä kuvittelin, että kirje, jonka herra G.M:n nähden kirjoitin sinulle, ja tyttö, jonka lähetimme luoksesi, aiheuttivat surusi. Ajattelin, että sinä mahdollisesti pidit kirjettäni ivana ja tuota tyttöä, jos luulit hänen tulleen luoksesi minun kehoituksestani, todisteena siitä, että hylkäsin sinut, liittyäkseni G.M:ään. Se ajatus hämmensi minut äkkiä, sillä vaikka olinkin viaton, huomasin asiaa harkitessani, että ulkonaiset seikat näennäisesti todistivat minua vastaan. Mutta — näin hän jatkoi — tahdon, että olet tuomarinani, sittenkuin olen selittänyt oikean asianlaidan.

Hän kertoi minulle nyt kaiken, mitä oli tapahtunut senjälkeen, kuin oli tavannut herra G.M:n siinä paikassa, missä juuri olimme. Tuo herra oli todella vastaanottanut hänet kuin maailman ylhäisimmän ruhtinattaren ainakin. Hän oli näyttänyt hänelle kaikki huoneensa, jotka olivat sisustetut ihmeteltävän aistikkaasti ja somasti. Hän oli pukuhuoneessa laskenut hänelle pöytään kymmenentuhatta frangia, joihin oli lisännyt muutamia hohtokivi-koristeita, joiden joukossa olivat ne kaulavitjat ja se helminen rannerengas, jotka Manon jo oli saanut hänen isältään. Sieltä hän oli vienyt hänet saliin, jota Manon ei vielä ollut nähnyt, missä herkullinen ateria oli katettu. Häntä olivat pöydän ääressä palvelleet ne uudet lakeijat, jotka herra G.M. erityisesti oli palkannut häntä varten ja joiden käski siitä lähtien katsoa häntä valtijattarekseen. Lopulta hän oli näyttänyt hänelle kuomivaunut, hevoset ja muut lahjansa. Tämän jälkeen hän ehdoitti, että he odottaessaan illallista pelaisivat korttia.

— Myönnän — hän jatkoi — että tämä loisteliaisuus minua hämmästytti. Ajattelin, että olisi ollut vahinko yks kaks hylätä näin suuria etuja ja tyytyä viemään mukaansa ainoastaan nuo kymmenentuhatta sekä hohtokivi-koristeet, — että tässä oli saavutettavissa varallisuudentila, joka hyvin soveltui sinulle ja minulle, ja että saattaisimme elää miellyttävästi herra G.M:n kustannuksella.

— Sen sijaan, että olisin ehdoittanut teatteriin menoa, päätin tutkistella hänen mielialaansa sinuun nähden, tietääkseni, mitä mahdollisuuksia meillä olisi tavataksemme toisemme siinä tapauksessa, että suunnitteluni onnistui. Huomasin hänet hyvin myöntyväiseksi. Hän kysyi, mitä minä ajattelin sinusta ja oliko minun ollut ikävä jättää sinut. Sanoin hänelle, että sinä olit kovin rakastettava ja että aina olit kohdellut minua niin herttaisesti, että olisi luonnotonta vihata sinua. Hän myönsi, että sinä olit kunnon mies ja että hän oli halunnut saavuttaa ystävyytesi.

— Hän tahtoi tietää, mitä luulin sinun arvelevan lähdöstäni, varsinkin silloin, kun saisit tietää minun olevan hänen vallassaan. Minä vastasin, että rakkauttamme jo oli kestänyt siksi kauan, että se oli ehtinyt vähän laimentua, että sinä et muuten ollut varsin hyvissä varoissa ja ettet kenties pitäisi minun menettämistäni niin suurena onnettomuutena, se kun vapauttaisi sinut painavasta taakasta. Lisäsin että minä, kun olin varma siitä, että sinä ottaisit asian levollisesti, en ollut epäröinyt mainita lähteväni Parisiin asioille. Tähän sinä muka olit suostunut, olit tullut mukaan, etkä muka ollut näyttänyt erityisen levottomalta, kun minä sinut jätin.

— Jos luulisin hänen tahtovan elää sovussa minun kanssani — näin virkkoi herra G.M. — niin olisin valmis tarjoamaan hänelle palvelustani ja olemaan hänelle kohtelias. Minä vastasin, että mikäli tunsin sinun luonnettasi en epäillyt että sinä vilpittömästi vastaisit sellaiseen kohteluun, etenkin — näin huomautin — jos hän voisi parantaa sinun raha-asioitasi, jotka ovat olleet kovin rappiolla siitälähtien kuin välisi omaisiisi ovat olleet huonot. Hän keskeytti minut vakuuttaen tarjoavansa sinulle kaikkea apua, johon suinkin kykeni, jopa lisäksi, jos haluaisit solmia uuden rakkaussuhteen, hankkivansa sinulle sievän tytön, jonka hän oli hylännyt kiintyessään minuun.

— Minä hyväksyin hänen tuumansa — hän jatkoi — sitä varmemmin karkoittaakseni hänen epäluulonsa, ja yhä enemmän vahvistuen suunnitelmassani etsin ainoastaan keinoa saattaakseni sen sinun tietoosi, jotta et olisi tullut kovin levottomaksi minun jäädessäni pois sovitusta kohtaamisesta. Sitä varten ehdoitin, että hän jo samana iltana lähettäisi luoksesi tuon uuden rakastajattaren, jotta minulla olisi ollut tilaisuus kirjoittaa sinulle. Minun oli pakko turvautua tähän juoneen, kun en voinut toivoa, että hän hetkeksikään jättäisi minua rauhaan. Hän nauroi ehdoitukselleni, kutsui saapuville palvelijansa, kysyi, voiko hän heti tavata entisen rakastajattarensa ja lähetti hänet tätä etsimään eri paikoista. Hän kuvitteli, että tuon naisen oli mentävä Chaillot'hon sinua tavatakseen; mutta minä sanoin hänelle, että minä erotessani sinusta olin luvannut jälleen tavata sinut teatterissa tai että sinä, jos joku seikka esti minua sinne lähtemästä, olit luvannut odottaa minua vaunuissa Saint-André-kadun päässä. Sentähden oli parempi lähettää uusi rakastajattaresi sinne, jos ei muun, niin sen vuoksi, ettet turhaan kuluttaisi siinä koko yötäsi! Sanoin hänelle vielä, että oli sopivaa kirjoittaa sinulle pari riviä ja selittää tämän sijaisen tulo, jota sinun muuten olisi ollut vaikea käsittää. Hän suostui siihen. Mutta minun oli pakko kirjoittaa hänen läsnäollessaan, ja minun täytyi varoa liian avoimia sanoja.

— Näin on kaikki käynyt — lisäsi Manon. En salaa sinulta mitään teoistani enkä tuumistani. Tuo nuori nainen tuli; huomasin hänet sieväksi, ja kun en epäillyt, että poissaoloni tuotti sinulle ikävää, toivoin vilpittömästi, että hän saattaisi huvittaa sinua muutaman hetken, sillä se uskollisuus, jota sinulta odotan, on sydämen uskollisuus. Olisin hyvin mielelläni lähettänyt luoksesi Marcelin; mutta en voinut saada vähintäkään tilaisuutta ilmaistakseni hänelle mitä tahdoin saattaa tietoosi.

Hän lopetti viimein kertomuksensa mainiten, kuinka suureen pulaan herra de T:n kirjelippu oli saattanut G.M:n.

— Hän oli kahden vaiheilla lähtisikö luotani ja vakuutti, ettei aikonut viipyä kauan poissa. Sentähden näen levottomana sinut täällä ja säikähdin sinun tuloasi.

Hyvin kärsivällisenä kuuntelin tätä puhetta, Kieltämättä siinä oli minulle paljon julmaa ja nöyryyttävää, sillä olihan hän niin ilmeisesti aikonut olla minulle uskoton, ettei edes ollut huolinut sitä salata. Eihän hän voinut toivoa, että G.M. antaisi hänen viettää koko yötä vestaalin tavoin. Hän siis aikoi viettää sen tuon herran seurassa. Mikä tunnustus rakastajalle! Olin kuitenkin huomaavinani, että osaksi olin syypää hänen hairahdukseensa, minä kun ensin olin puhunut hänelle herra G.M:n tunteista häntä kohtaan ja niin sokeasti suostunut hänen uhkarohkeaan seikkailuunsa. Lisäksi sai minulle erikoinen luontainen taipumus minut liikutetuksi hänen kertomuksensa teeskentelemättömästä avomielisyydestä ja siitä herttaisesta ja suorasta tavasta, millä hän teki selkoa niistäkin yksityisseikoista, jotka minua enimmin loukkasivat.

— Hän tekee syntiä ilman tahallista vilppiä — ajattelin itsekseni. — Hän on kevytmielinen ja varomaton, mutta hän on suora. Sitäpaitsi rakkaus yksin riitti sulkemaan silmäni näkemästä kaikkia hänen vikojaan. Olin ylen tyytyväinen toivoessani vielä samana iltana riistäväni hänet kilpailijaltani.

Kuitenkin sanoin hänelle:

— Entä ensi yö, kenen kanssa aiot viettää sen?

Tämä kysymys, jonka alakuloisena tein hänelle, tyrmistytti hänet. Hän vastasi minulle ainoastaan katkonaisesti, vältellen.

Säälin hänen ahdistustaan, keskeytin tämän puheen ja selitin muitta mutkitta, että vaadin häntä heti paikalla seuraamaan minua.

— Siihen suostun kernaasti — hän vastasi; — mutta etkö siis hyväksy minun juontani?

— Oi, eikö jo riitä, — minä huudahdin — että hyväksyn kaiken, minkä tähänasti olet tehnyt?

— Kuinka? Emmekö vie mukanamme edes noita kymmentätuhatta frangia? — hän kysäsi. — Hän on antanut ne minulle, ne ovat minun omaisuuttani.

Neuvoin häntä hylkäämään kaiken ja ajattelemaan yksinomaan pikaista poistumista, sillä vaikka tuskin olin ollut puolta tuntia hänen seurassaan, pelkäsin G.M:n paluuta. Mutta hän kiusasi minua niin hellittämättä suostumaan siihen, ettemme tyhjin käsin lähtisi tiehemme, että katsoin itseni velvolliseksi myöntymään jossakin määrin, hänen suostuttuaan niin paljoon.

Meidän valmistuessamme lähtemään, kuulin kolkutettavan kadunpuoleiselle ovelle. Minä olin aivan varma siitä, että se oli herra G.M., ja tämän ajatuksen aiheuttamassa hämmennystilassa sanoin Manonille, että tuo mies oli kuoleman oma, jos hän nyt ilmestyi eteeni. En todella ollut tarpeeksi tointunut raivostani, jotta olisin voinut hillitä itseni hänet nähdessäni. Marcel teki lopun tuskastani tuomalla minulle kirjelipun, joka oli minulle osoitettu, ja jonka oli vastaanottanut portilla. Se oli herra de T:n lähettämä.

Siinä sanottiin, että hän, G.M:n mentyä kotoansa noutamaan rahoja, hyväkseen käytti hänen poissaoloaan saattaakseen tiedokseni hyvin sukkelan tuuman: hän arveli, etten minä luontevammin voinut kostaa kilpailijalleni kuin syömällä hänen illallisensa ja viettämällä sen yön siinä vuoteessa, jossa hän oli aikonut levätä minun rakastajattareni rinnalla. Tämä näytti hänestä olevan sangen helposti toimeenpantavissa, jos minä voisin hankkia kolme tai neljä miestä, jotka olisivat kyllin tarmokkaita vangitsemaan hänet kadulla ja vartioimaan häntä seuraavaan aamuun asti. Itse de T. lupasi pidättää G.M:n ainakin tunnin ajan tavalla, josta hän aikoi tehdä selkoa palattuaan.

Näytin tämän kirjeen Manonille ja kerroin, mihin juoneen olin turvautunut esteettömästi päästäkseni hänen asuntoonsa. Minun ja herra de T:n päähänpistot olivat hänen mielestään erinomaiset. Me nauroimme niille hetkisen sydämemme pohjasta. Mutta kun aloin puhua jälkimäisestä tuumasta, niinkuin olisi se ollut vaan pilaa, hämmästyin kuullessani, että hän vallan tosissaan kehoitti panemaan sen täytäntöön mielijohteena, joka häntä suuresti viehätti. Turhaan kysyin häneltä, mistä äkkiä saatoin löytää sopivia miehiä vangitsemaan herra G.M:n ja uskollisesti vartioimaan häntä. Manon sanoi, että ainakin täytyi yrittää, kun herra de T. takasi meille vielä tunnin ajan, ja vastaukseksi muihin vastaväitteisiini hän huomautti, että minä olin tiranni ja etten ollenkaan välittänyt hänen toivomuksistaan. Hän ei voinut kuvitella mitään hauskempaa kuin mitä oli tämä tuuma.

— Sinä syöt illallista hänen lautaseltaan — hän toisti — sinä nukut hänen lakanainsa välissä, ja varhain huomisaamuna viet mukaasi hänen rakastajattarensa ja hänen rahansa. Silloin olet kostanut sekä isälle että pojalle.

Suostuin, kun hän ei hellittänyt, vaikka salainen ääni sydämessäni tuntui ennustavan onnetonta loppua. Lähdin kaupungille pyytääkseni paria kolmea henkivartijaa, joihin Lescaut oli tutustuttanut minut, ryhtymään toimiin G.M:n vangitsemista varten. Tapasin ainoastaan yhden heistä kotona, mutta hän oli yritteliäs mies, joka tuskin oli kuullut, mistä oli kysymys, kun jo vakuutti, että kaikki oli onnistuva hyvin. Hän pyysi ainoastaan kymmenen pistolin suuruisen summan palkinnoksi kolmelle kaartisoturille, joita hän päätti käyttää yritykseen, itse ollen sen johtajana. Pyysin, ettei hän hukkaisi aikaa. Eikä hän tarvinnut täyttä neljännestuntia saadakseen heidät kokoon. Odotin heitä hänen asunnossaan, ja kun hän oli saapunut kätyreineen, vein itse hänet erään kadun kulmaan, josta herra G.M:n välttämättä oli kulkeminen palatessaan Manonin luo. Kielsin pahoin pitelemästä häntä, mutta kehoitin vartioimaan häntä niin tarkasti kello seitsemään asti seuraavana aamuna, että saatoin olla varma siitä, ettei hän päässyt pakenemaan. Hän taas sanoi aikomuksensa olevan viedä tuo herrasmies huoneeseensa ja pakoittaa hänet riisuutumaan jopa panemaan maata hänen vuoteeseensa, kun sillävälin hän ja hänen kolme apuriansa viettäisivät yönsä juoden ja pelaten.

Jäin heidän seuraansa, kunnes näin herra G.M:n ilmaantuvan, ja vetäydyin silloin muutaman askeleen loitommalle pimeään paikkaan, ollakseni näkemässä niin erikoista kohtausta. Henkivartija pysäytti hänet pistooli kädessä ja selitti hänelle kohteliaasti, ettei tavoitellut hänen henkeään eikä rahojaan, mutta että jos hän vähääkään estelisi seuraamasta häntä tai päästäisi heikonkin huudon, niin ampuisi hän luodin hänen otsaansa. G.M., joka näki hänellä olevan tukenaan kolme soturia ja joka ilmeisesti pelkäsi pistoolia, ei tehnyt vastarintaa. Näin häntä vietävän pois kuin karitsaa.

Palasin heti Manonin luo ja poistaakseni vähimmänkin epäluulon palvelijoista, sanoin hänelle sisäänastuessani, ettei tarvinnut odottaa G.M:iä illalliseksi. Hänelle oli muka ilmaantunut tärkeitä asioita, jotka viivyttivät häntä poissa kotoa vastoin hänen tahtoansa. Hän oli muka antanut minulle tehtäväksi viedä perille hänen anteeksipyyntönsä ja kehoittanut minua syömään illallista Manonin kanssa, mitä minä pidin suurena suosionosoituksena, kun oli kyseessä niin kaunis nainen. Manon säesti hyvin taitavasti minun juontani. Me istuimme pöydän ääreen ja näytimme vakavilta, palvelijain ollessa sisällä tarjoilemassa. Kun lopulta olimme päästäneet heidät menemään, vietimme yhden elämämme ihanimmista illoista. Käskin salaa Marcel'in hakea ajurin ja sanoa hänelle, että hän seuraavana aamuna ennen kello kuutta tulisi portille. Puoliyön aikaan olin lähtevinäni pois Manonin luota, mutta palasin hiljaa Marcel'in avulla ja valmistauduin panemaan maata G.M:n vuoteeseen, niinkuin jo olin anastanut hänen paikkansa pöydän ääressä.

Kaiken tämän kuluessa paha henkemme valmisteli turmiotamme. Keskellä ilomme huumausta miekka riippui uhkaavana päämme päällä. Sitä kannattava lanka oli katkeamaisillaan. Mutta jotta perikatomme kaikki yksityiskohdat paremmin selviäisivät, on minun mainittava sen syyt.

G.M:iä seurasi palvelija, silloin kun soturit vangitsivat hänet. Kauhistuneena herransa onnettomuudesta tämä mies peräytyi ja pakeni, ja hänen ensimäinen toimenpiteensä herraansa auttaakseen oli se, että hän vanhalle G.M:lle antoi tiedon siitä, mitä oli tapahtunut.

Näin ikävä uutinen luonnollisesti saattoi tämän hyvin levottomaksi. Tällä miehellä oli tämä ainoa poika, ja ikäänsä nähden hän oli hyvin kiivas. Ensin hän tahtoi palvelijalta kuulla kaikki, mitä hänen poikansa oli tehnyt sinä iltapäivänä; oliko hän joutunut riitaan jonkun kanssa, oliko hän sekaantunut jonkun toisen jupakkaan, oliko hän käynyt jossakin pahamaineisessa talossa. Palvelija, joka luuli isäntänsä olevan hengenvaarassa ja arveli velvollisuudekseen ilmaista kaikki voidakseen auttaa häntä, kertoi kaiken, minkä tiesi herransa rakkaudesta Manoniin ja kuinka paljo kuluja hänellä oli ollut tämän naisen tähden, miten hän oli viettänyt iltapäivää kotonaan noin kello yhdeksään asti, että hän sitten oli poistunut kotoa ja paluumatkallaan joutunut tuon onnettomuuden uhriksi. Tämä riitti herättämään vanhuksessa sen epäilyksen, että hänen poikansa oli joutunut jonkun kilpailijan käsiin. Vaikka kello jo oli puoli yksitoista illalla, hän ei hetkeäkään epäröinyt lähtemästä poliisipäällikön luo, jonka pyysi antamaan erityiset määräykset kaikille kulkuvahdeille, ja saatuaan yhden seuraansa hän itse riensi sille kadulle, missä poikansa oli vangittu. Hän tutki kaikki ne paikat kaupungilla, joista toivoi löytävänsä hänet, ja kun ei nähnyt ainoatakaan jälkeä hänestä, hän lopulta antoi opastaa itsensä poikansa rakastajattaren asuntoon, jonne poikansa mahdollisesti oli saattanut palata.

Minä olin panemaisillani maata, kun hän saapui. Makuuhuoneen ovi oli suljettu, joten en kuullut kolkutusta portille, mutta hän tuli sisään kahden poliisin seuraamana, ja kysyttyään tuloksetta poikaansa, häntä halutti tavata rakastajatarta, saadakseen häneltä jotain tietoja. Hän nousee siis yläkertaan, poliisit yhä kintereillään. Me olimme juuri laskeutumassa vuoteeseen; silloin hän aukaisee oven ja jäätää veremme ilmestymällä eteemme.

— Taivaan Jumala! Se on vanha G. M. — näin sanoin Manonille. Hyökkään tempaamaan käteeni miekkaani. Pahaksi onneksi se oli kietoutunut vyöhöni. Poliisit, jotka huomasivat liikkeeni, lähestyivät heti käydäkseen minuun käsiksi. Paitasillaan oleva mies on auttamattomasti alttiina ahdistajalleen. He riistivät minulta kaiken puolustautumisen mahdollisuuden.

Joskohta hämmästyneenä tästä näystä G.M. pian tunsi minut ja vielä helpommin Manonin.

— Onko tämä harhanäky — hän virkkoi ankarana — vai näenkö todella edessäni ritari des Grieux'n ja Manon Lescaut'n?

Minä tunsin niin suurta häpeää ja mielipahaa, etten vastannut mitään. Hän näytti muutaman hetken hautovan mielessään erilaisia ajatuksia, ja niinkuin olisivat nämä äkkiä sytyttäneet hänen vihansa, hän huudahti, kääntyen minun puoleeni:

— Haa, sinä poloinen, olen varma siitä, että olet surmannut poikani!

Tämä häpeällinen syytös ärsytti minua suuresti.

— Sinä vanha konna — vastasin hänelle ylpeästi, — jos olisin aikonut surmata jonkun sinun perheesi jäsenistä, niin totisesti olisin alkanut sinusta.

— Pitäkää häntä lujasti kiinni — hän sanoi poliiseille. Hänen täytyy antaa minulle tietoja pojastani. Hirtätän hänet huomispäivänä, ellei hän heti paikalla ilmaise minulle, mitä on hänelle tehnyt.

— Sinä hirtätät minut! — toistin minä. — Sinun kaltaisesi ilkimykset päinvastoin ovat kypsät hirtettäviksi. Tiedä, että minun suonissani virtaa jalompaa ja puhtaampaa verta kuin sinussa. Niin — lisäsin — tiedän, mitä on tapahtunut pojallesi; ja jos vielä minua ärsytät, kuristutan hänet kuoliaaksi ennen aamun valkenemista ja sinulle lupaan saman kohtalon hänen jälkeensä.

Oli varomatonta tunnustaa hänelle, että tiesin, missä hänen poikansa oli, mutta ollen vihan vimmassa en malttanut olla sitä sanomatta. Hän kutsui heti saapuville kuusi muuta poliisia, jotka odottivat portilla, ja käski heidän vangita kaikki talon palvelijat.

— Kas noin, herra ritari — hän sitten jatkoi ivallisesti — te tiedätte, missä poikani on ja aiotte kuristuttaa hänet kuoliaaksi, kuten sanotte. Mutta olkaa varma siitä, että me aiomme järjestää tämän asian parhaalla tavalla.

Hän lähestyi Manonia, joka istui vuoteen laidalla ja itki, ja lausui hänelle muutamia pilkallisia kohteliaisuuksia siitä vallasta, jonka alaiseksi hän oli saattanut sekä isän että pojan, ja kuinka hyvin hän sitä käytti. Tuo vanha himokas hirviö yritti lisäksi lähestyä Manonia liian tuttavallisesti.

— Varo kajoamasta häneen — huusin minä — ei olisi mitään pyhää, mikä voisi pelastaa sinut minun käsistäni. Hän poistui jättäen huoneeseen kolme poliisia, joiden käski huolehtia siitä, että me kiireisesti pukeuduimme.

En tiedä, mitä hän aikoi meille tehdä. Ehkä olisimme päässeet vapaiksi, jos olisimme ilmaisseet hänen poikansa olinpaikan. Minä tuumin pukeutuessani, eikö se ollutkin paras menettely. Mutta vaikka hän olikin siinä mielentilassa lähtiessään huoneestamme, oli tämä mielentila kokonaan muuttunut hänen palatessaan. Hän oli käynyt kuulustelemassa Manonin palvelijoita, jotka poliisit olivat vanginneet. Mutta hän ei saanut tietää mitään niiltä, jotka Manon oli saanut hänen pojaltaan. Mutta kuultuaan, että Marcel oli aikaisemmin palvellut meillä, hän päätti panna tämän puhumaan peloittamalla häntä uhkauksilla.

Marcel oli uskollinen mies, mutta yksinkertainen ja typerä. Muisto siitä, millä tavalla oli pelastanut Manonin sairaalavankilasta ynnä G.M:n hänessä herättämä kauhu vaikuttivat niin voimakkaasti hänen heikkoon ymmärrykseensä, että hän luuli hirsipuun tai teloituspyörän häntä odottavan. Hän lupasi antaa ilmi kaiken, mitä oli saanut tietää, kunhan vaan säästettiin hänen henkensä. Tästä G.M. sai varmuuden siitä, että meidän hankkeissamme oli jotain vakavampaa ja rikollisempaa, kuin mitä hänellä oli ollut siihenasti syytä epäillä. Ja hän takasi Marcelille sekä hänen henkensä että palkinnon hänen tunnustuksestaan.

Tuo poloinen mies ilmaisi silloin hänelle osan meidän suunnitelmistamme, joista peittelemättä olimme keskustelleet hänen läsnäollessaan, hänen kun oli määrä olla mukana niiden toteuttamisessa. Tosin hän ei ollenkaan tietänyt niihin Parisissa tekemiämme muutoksia. Mutta lähdettäessä Chaillot'sta hän oli kuullut, miten yritys oli järjestetty ja mikä osa hänellä siinä oli näyteltävänä. Hän selitti siis herra G.M:lle, että tarkoituksemme oli vetää hänen poikaansa nenästä, että Manonin piti saada tai että hän jo oli saanut kymmenentuhatta frangia, mikä summa meidän tuumiemme mukaan ei koskaan joutuisi G.M:n perillisille.

Saatuaan kuulla tämän, vanhus palasi kiivaasti huoneeseemme. Sanaakaan sanomatta hän meni pukuhuoneeseen, mistä helposti löysi tuon rahasumman ja koristeet. Sitten hän palasi luoksemme kasvot punoittavina, näytti meille niitä, suvaiten mainita niitä meidän varkaansaaliiksemme, ja syyti meille solvaavia soimasanoja. Helminauhan ja rannerenkaat hän pisti Manonin nenän alle.

— Tunnetteko nämä? — hän kysyi ivallisesti hymyillen. Ettepä näe niitä ensi kertaa. Vallan samat, totta jumaliste! Ne kelpasivat teille, kaunokaiseni, totta kai! Lapsiparat! — hän vielä lisäsi — he ovat todella sangen miellyttäviä kumpikin, vaikkakin pikku varkaita.

Sydämeni oli pakahtua kuullessani tätä solvaisevaa puhetta. Olisin hetken vapaudesta antanut… Vanhurskas taivas, mitä olisinkaan antanut? Lopulta sain itseni hillityksi sen verran, että saatoin sanoa hänelle noudattaen malttia, joka oikeastaan ei ollut muuta kuin raivon huippu:

— Lopettakaa, herraseni, julkeat ivapuheenne. Mistä onkaan kysymys?

— On kysymys siitä, herra ritari — hän vastasi — että suoraa päätä saatte marssia Châtelet-vankilaan.

Vavisten aavistin mitä kaikkia vaaroja siitä johtuisi. Huolimatta ylpeydestäni oivalsin, että minun täytyi alistua kohtaloni pakkoon ja mielistellä pahinta vihamiestäni, voittaakseni jotain nöyryydellä. Kohteliaasti pyysin häntä hetken kuuntelemaan minua.

— En tahdo puolustaa itseäni, hyvä herra. Tunnustan, että nuoruuteni hulluus on saattanut minut suuriin hairahduksiin, jotka ovat teitä niin syvästi loukanneet, että teillä on syytä tyytymättömyyteen. Mutta jos tunnette rakkauden voiman, jos voitte käsittää, kuinka paljon kärsii onneton nuori mies, jolta riistetään hänen rakkaimpansa, niin pidätte kenties anteeksiannettavana, että olen tavoitellut pientä koston tuottamaa tyydytystä tai ainakin voinette katsoa kärsimääni solvausta riittäväksi rangaistukseksi. On tarpeetonta vankilalla tai kidutuksella pakoittaa minua ilmaisemaan missä poikanne on. Hän on turvassa. Minun tarkoitukseni ei ole ollut vahingoittaa häntä tai loukata teitä. Olen valmis mainitsemaan teille sen paikan, missä hän kaikessa rauhassa viettää yötään, jos olette niin armollinen, että annatte meille vapauden.

Kaukana siitä, että olisi heltynyt rukoilevasta pyynnöstäni, tuo vanha peto käänsi minulle nauraen selkänsä. Hän lausui ainoastaan muutaman sanan osoittaakseen minulle, että tunsi tuumamme alusta loppuun. Mitä hänen poikaansa tuli, hän lisäsi raa'asti, hänet kyllä löydettäisiin, kun minä en ollut häntä tappanut.

— Viekää hänet Châtelet-vankilaan — hän sanoi poliiseille — ja varokaa, ettei ritari pääse teiltä karkaamaan; hän on ovela veijari, joka jo kerran on paennut Saint-Lazaresta.

Hän poistui ja jätti minut tilaan, jota helposti saattaa kuvitella.

— Oi taivas — huudahdin — vastaanotan nöyrästi kaikki iskut, jotka lähtevät sinun kädestäsi! Mutta se, että viheliäisellä konnalla on valta kohdella minua näin julmasti, syöksee minut epätoivon kuiluun.

Poliisit huomauttivat, ettemme antaisi heidän kauempaa odottaa, heillä kun oli kuomivaunut portilla. Ojensin käteni Manonille johdattaakseni hänet alas.

— Tule, rakas kuningattareni — sanoin hänelle — ja alistu ankaran kohtalomme armottomaan pakkoon. Ehkä taivas suvaitsee kerran saattaa meidät onnellisempaan tilaan.

Läksimme matkaan istuen samoissa vaunuissa. Manon laskeutui minun syliini. En ollut kuullut hänen sanovan sanaakaan sen hetken jälkeen, jolloin G.M. näyttäytyi; mutta nyt, ollessaan kahdenkesken minun kanssani, hän lausui minulle lukemattomia helliä sanoja, soimaten itseään siitä, että oli syypää minun onnettomuuteeni.

— Minä en ole surkuteltava — huomautin minä; — muutaman kuukauden vankeus ei minua peloita ja pidän aina Châtelet'ta Saint-Lazarea parempana. Mutta sinun tähtesi, rakkaani, sydämeni on huolissaan. Mikä kohtalo niin viehättävälle olennolle! Taivas, miksi kohtelet näin ankarasti täydellisintä teosta? Miksi emme me molemmat ole syntyneet sellaisin ominaisuuksin, jotka vastaisivat surkeuttamme? Luonto on antanut meille henkevyyttä, aistin hienoutta ja herkkätunteisuutta. Mutta oi! Mitä kaikki tämä meitä hyödyttää, kun niin monet alhaiset sielut, jotka ansaitsisivat meidän kohtalomme, nauttivat kohtalon kaikkia etuja.

Nämä ajatukset täyttivät sydämeni surulla. Mutta ne eivät olleet mitään verrattuina niihin, jotka kohdistuivat tulevaisuuteen: minua riudutti pelko Manonin puolesta. Hän oli jo ollut sairaala-vankilassa, ja vaikka hän sieltä oli päässyt säädyllisellä tavalla, tiesin, että toistuminen tässä suhteessa toi mukanaan mitä vaarallisimpia seurauksia. Olisin tahtonut ilmaista hänelle ahdistukseni, mutta pelkäsin peloittavani häntä liiaksi. Vapisin hänen tähtensä, rohkenematta varoittaa häntä uhkaavasta vaarasta, ja suutelin häntä huoaten, vakuuttaakseni hänelle ainakin rakkauttani, ainoa tunne, jota rohkenin tulkita.

— Manon — sanoin hänelle — puhu vilpittömästi, tuletko aina rakastamaan minua?

Hän vastasi olevansa hyvin onneton siitä, että minä sitä saatoin epäillä.

— No hyvä — jatkoin minä — enhän minä sitä epäilekään, ja kun minulla on tämä varma tietoisuus, tahdon uhmailla kaikkia meidän vihollisiamme. Tulen vetoamaan omaisiini päästäkseni vapaaksi Châtelet'sta, ja henkeni on minulle vallan hyödytön, ellen heti vapauta sinua, itse päästyäni irti.

Saavuimme vankilaan. Siellä meidät suljettiin kumpikin eri koppiin. Tämä isku ei ollut minulle niin julma, sillä olin sitä edeltäpäin aavistanut. Suljin Manonin vankilan ovenvartijan suosioon, huomauttaen hänelle, että olin jalosukuinen mies, ja luvaten hänelle melkoisen palkinnon. Syleilin lemmittyäni ennenkuin erosin hänestä. Vannotin häntä pidättymään liiasta surusta ja vakuutin, ettei hänen tarvinnut pelätä mitään, niin kauan kuin minä olin elossa. En ollut ilman rahoja, annoin hänelle niistä osan ja maksoin jäljellä olevista varoistani ovenvartijalle etukäteen runsaasti kuukauden elatuksesta sekä Manonin että itseni edestä.

Rahani tekivät erittäin hyvän vaikutuksen. Minut pantiin siististi kalustettuun huoneeseen, ja minulle vakuutettiin, että Manonilla oli samanlainen.

Aloin heti ajatella keinoja päästäkseni vapaaksi. Oli selvää, ettei minun tapaukseni sisältänyt mitään ehdottoman rikollista. Ja vaikka oletinkin, että varkaussuunnitelmamme kävi ilmi Marcel'in todistuksesta, tiesin varsin hyvin, ettei pelkkää aikomusta rangaista. Päätin viipymättä kirjoittaa isälleni ja pyytää häntä itseään tulemaan Parisiin. Minä häpesin, kuten jo huomautin, paljoa vähemmin oloani täällä kuin Saint-Lazaressa. Sitäpaitsi ikä ja kokemus olivat melkoisesti vähentäneet arkuuttani, joskin minussa vielä oli säilynyt kaikki isän arvolle tuleva kunnioitus. Kirjoitin siis, eikä vankilassa estetty kirjeeni lähettämistä. Mutta olisin voinut säästää itseltäni tämän vaivan, jos olisin tietänyt, että isäni seuraavana päivänä saapui Parisiin.

Hän oli saanut sen kirjeen, jonka viikkoa aikaisemmin olin hänelle lähettänyt. Se oli tuottanut hänelle mitä vilpittömintä iloa. Mutta niin suuresti kuin olinkin ilahuttanut häntä kertomalla kääntymyksestäni, ei hän ollut katsonut voivansa täydelleen luottaa lupauksiini. Hän oli päättänyt tulla hankkimaan itselleen varmuutta mielenmuutoksestani ja sovittaa menettelynsä katumukseni vilpittömyyden määrän mukaan. Hän saapui vangitsemiseni jälkeisenä päivänä.

Ensi käyntinsä hän suuntasi Tibergen luo, jolle olin pyytänyt häntä osoittamaan vastauksensa. Hän ei häneltä saanut tietää asuntoani eikä silloisia olojani. Hän sai häneltä kuulla ainoastaan pääseikkailuni alkaen siitä, kuin olin paennut Saint-Sulpicestä. Tiberge puhui hänelle hyvin edullisesti niistä pyrkimyksistä hyvään, joita olin osoittanut meidän viime kohtauksessamme. Hän lisäsi luulevansa minun täydelleen luopuneen Manonista, mutta ihmettelevänsä, etten minä viikkoon ollut antanut hänelle mitään tietoja itsestäni. Isäni ei ollut niin herkkäuskoinen. Hän käsitti, että tässä piili jotain, jota Tibergen tarkkanäköisyys ei ollut huomannut, vaikka hän valitti tuota vaiteliaisuuttani, ja isäni ponnisteli siihen määrin löytääkseen minun jälkeni, että kaksi päivää tulonsa jälkeen sai tietää minun olevan Châtelet-vankilassa.

Ennen isäni tuloa, jota en vähääkään odottanut näin pian, kävi poliisipäällikkö tervehdyksellä luonani — tai mainitakseni asiat niiden oikealla nimellä, minua kuulusteltiin. Hän soimasi minua, mutta hänen soimauksensa eivät olleet ankaroita eivätkä epäkohteliaita. Hän sanoi minulle lempeästi valittavansa huonoa käytöstäni ja huomautti, että olin menetellyt epäviisaasti hankkimalla itselleni sellaisen vihollisen kuin G.M. ja että kuitenkin helposti huomasi tässä piilevän enemmän varomattomuutta ja kevytmielisyyttä kuin pahuutta. Mutta tämä oli kuitenkin jo toinen kerta kuin olin vastaamassa hänen edessään, ja hän oli toivonut, että minä olisin viisastunut, saatuani parin kolmen kuukauden aikana opetusta Saint-Lazaressa.

Ihastuksissani siitä, että olin tekemisissä järkevän tuomarin kanssa, selitin hänelle tilanteeni niin kunnioittavasti ja maltillisesti, että hän näytti erittäin tyytyväiseltä vastaukseeni. Hän sanoi minulle, ettei minun pitänyt antautua liiallisen surun valtaan, ja että hän oli taipuvainen auttamaan minua syntyperäni ja nuoruuteni vuoksi. Rohkenin sulkea hänen suosioonsa Manonin ja kiittää tämän naisen lempeyttä ja hyvää luonnetta. Hän vastasi minulle nauraen, ettei hän vielä ollut Manonia nähnyt, mutta että häntä sanottiin vaaralliseksi naiseksi. Tämä sana pani siihen määrään vireille hellät tunteeni, että hänelle latelin tuhansia intohimoisia asioita poloisen rakastajattareni puolustukseksi; enkä voinut edes pidättyä kyynelistä. Hän käski viedä minut takaisin huoneeseeni.

— Amor, Amor! — huudahti tuo vakava oikeudenpalvelija nähdessään minun poistuvan — etkö sinä koskaan voi sopia järkevyyden kanssa?

Olin vaipunut surullisiin mietteisiin sen keskustelun johdosta, joka minulla oli ollut poliisipäällikön kanssa, kun kuulin huoneeni oven aukenevan: isäni astui sisään. Vaikka minun olisi pitänyt olla osaksi valmistautunut häntä näkemään, minä kun odotin sitä parin päivän kuluttua, se koski minuun niin syvästi, että olisin syöksynyt maan sisustaan, jos se olisi auennut jalkojeni edessä. Lähestyin ja syleilin häntä, kasvoilla äärimäisen hämmennyksen merkit. Hän istuutui, ennenkuin kumpikaan meistä oli avannut suutaan.

Kun minä jäin seisomaan, katseet maassa ja paljain päin, hän virkkoi:

— Istuhan toki! Kiitos irstailusi häpeänhälinän ja petkutustesi olen saanut tietää olinpaikkasi. Sinuntapaistesi ansioiden etu on, etteivät ne pysy salassa. Sinä kuljet kuuluisuutta kohti varmaa tietä myöten. Toivon, että tämä tie pian on päättyvä mestauspaikkaan ja että sinä todella olet saavuttava kunnian siellä joutua näytteille kaikkien ihailtavaksi.

En vastannut mitään. Hän jatkoi:

— Kuinka onneton on isä, joka on rakastanut hellästi poikaansa, mitään säästämättä, mikä olisi voinut tehdä hänestä kunnon miehen, kun hän lopulta huomaa tämän pojan olevan pahantekijän, joka tuottaa hänelle häpeää! Voi rauhoittua kohtalon tuottamasta onnettomuudesta: aika haihduttaa sen, ja suru vähenee. Mutta mistä löytyy parannuskeino taudille, joka kiihtyy päivä päivältä, nimittäin paheisen poikansa irstailulle, pojan, joka on menettänyt kaiken kunniantunnon. Sinä poloinen et sano mitään! — hän lisäsi. — Kas vaan tuota teeskenneltyä vaatimattomuutta ja tuota ulkokultaista lempeää alistuvaisuutta — voisipa luulla sinua sukusi kunniallisimmaksi jäseneksi.

Vaikka minun täytyi myöntää, että ansaitsin osan näitä loukkaavassa muodossa annettuja soimauksia, tuntui hän kuitenkin minusta menevän liian pitkälle. Katsoin luvalliseksi avoimesti tuoda esiin ajatukseni.

— Vakuutan teille — sanoin hänelle — ettei vaatimaton esiintymiseni suinkaan ole teeskenneltyä; se on ylhäissukuisen pojan menettelyä, joka äärettömästi kunnioittaa isäänsä, varsinkin närkästynyttä isäänsä. En liioin näytä olevan sukumme vakaantunein jäsen. Tiedän ansaitsevani moitteenne; mutta pyydän teitä lausumaan niitä hieman lempeämmin ja herkeämään kohtelemasta minua kuin kuolevaisten suurinta hylkiötä. Niin kovia mainesanoja en ole ansainnut. Rakkaus — senhän tiedätte — on aiheuttanut kaikki hairahdukseni. Turmiollinen intohimo! Oi, ettekö te tunne sen voimaa, ja onko mahdollista, että teidän verenne, joka on minun vereni lähde, ei koskaan ole tuntenut samanlaista hehkua? Rakkaus on tehnyt minut liian hellämieliseksi, liian intohimoiseksi, liian uskolliseksi ja ehkä liian myöntyväiseksi mitä ihanimman rakastajattareni pyyteille; siinä ovat minun rikokseni. Pidättekö tätä teidän häpäisemisenänne? Minä pyydän, isäni, vähän sääliä — näin jatkoin hellästi — poikaa kohtaan, joka alati on ollut täynnä kunnioitusta ja kiintymystä teihin, joka ei ole hylännyt kunniaa ja velvollisuutta, kuten te luulette, ja joka on tuhat kertaa surkuteltavampi, kuin mitä voitte kuvitellakaan.

Viime sanoja lausuessani vuodatin muutaman kyynelen.

Isänsydän on luonnon mestariteos: siinä luonto, niin sanoakseni, hallitsee mielihyvällä ja hoitaa itse kaikkia sen pontimia. Isäni, joka sen lisäksi oli älykäs ja arvostelukykyinen mies, heltyi niin siitä muodosta, johon olin pukenut puolustukseni, ettei voinut minulta salata tunteidensa vaihtumista.

— Tule poikaparkani — hän sanoi — tule syleilemään minua, sinun tilasi minua surettaa.

Syleilin häntä. Hän puristi minua tavalla, joka ilmaisi minulle, mitä hänen sydämessään liikkui.

— Mutta miten menetellä vapauttaaksemme sinut täältä? — näin hän kysäsi. — Tee minulle peittelemättä selkoa kaikista asioistasi.

Kun minun elämässäni kokonaisuutena katsottuna ei ollut mitään sellaista, joka ehdottomasti olisi tuottanut minulle häpeää, ainakaan ei, jos sitä vertasi eräisiin piireihin kuuluvien toisten nuorten miesten elämään, ja kun rakastajatarta ei suinkaan pidetä halveksittavana tällä vuosisadalla, jossa elämme, eikä liioin vähäistä viekkautta pelionnen tavoittelemisessa, kerroin isälleni yksityiskohtaisesti millaista elämää olin viettänyt. Panin parastani tuodakseni esiin kuuluisia esimerkkejä joka kerta kun mainitsin harha-askeleen, vähentääkseni sen minulle tuottamaa häpeää.

— Elän yhdessä rakastajattareni kanssa — sanoin hänelle — olematta häneen sidottu vihkiäismenojen kautta. Herttua de… ylläpitää kahta rakastajatarta koko Parisin nähden; herra de ——:lla on jo kymmenen vuotta ollut lemmitty, jota rakastaa uskollisemmin kuin koskaan vaimoaan. Kaksi kolmannesta Ranskan säätyhenkilöistä pitävät kunnianaan rakastajattaren omistamista. Minä olen hieman petkuttanut pelissä. Markiisi de ——:lla ja kreivi ——:lla ei ole mitään muita tuloja. Prinssi de… ja herttua de… ovat samanlaisen ritarikunnan johtajia. — Mitä tuli hankkeisiini molempien G.M:n rahoihin nähden, olisin niinikään helposti voinut todistaa, etten ollut vailla esikuvia, mutta minulla oli kyllin kunniantuntoa jälellä ollakseni tuomitsematta itseäni kaikkien niiden mukana, jotka olisin voinut esittää esikuvikseni, joten pyysin isääni antamaan minulle tämän heikkouteni anteeksi niiden kahden raivokkaan intohimon vuoksi, jotka olivat minua ahdistaneet, nimittäin kostonhalun ja rakkauden.

Isäni kysyi, saatoinko antaa hänelle viittauksia tehoisimpiin ja samalla huomiota herättämättömiin keinoihin minun pikaiseksi vapautuksekseni. Mainitsin, että poliisipäällikkö oli osoittanut ystävyyttä minua kohtaan.

— Jos kohtaatte vaikeuksia — sanoin hänelle — eivät ne voi esiintyä kenenkään muun puolelta kuin molempien G.M:ien. Luulisin siis sopivaksi, että näkisitte vaivan mennä heitä tapaamaan.

Tämän hän lupasi tehdä.

En uskaltanut pyytää häntä puhumaan Manonin hyväksi. Tämä ei johtunut rohkeuden puutteesta, vaan siitä, että pelkäsin suututtaa isääni tällaisella ehdoituksella ja herättää hänessä ajatusta johonkin turmiolliseen hankkeeseen Manonia ja minua kohtaan.

Olen vielä epätietoinen siitä, eikö tämä pelkoni antanut aihetta suurimpiin onnettomuuksiini, se kun esti minut koettelemasta isäni mielialaa ja yrittämästä saattaa hänet suosiolliseksi onnetonta rakastajatartani kohtaan. Ehkä minun olisi onnistunut vielä kerta herättää hänen sääliänsä ja karaista hänet niiltä vaikutuksilta, jotka hän liiankin helposti sai vanhalta G.M:ltä. Kuka sen tietää. Nurja kohtaloni olisi kenties saanut voiton kaikista ponnistuksistani; mutta minä en olisi voinut syyttää muita kuin tätä kohtaloani ja vihamiesteni julmuutta onnettomuudestani.

Poistuttuaan vankilasta isäni meni suoraa päätä herra G.M:n luo. Hän tapasi hänet poikansa seurassa, jonka henkivartija rehellisesti oli päästänyt vapaaksi. En koskaan ole saanut tietää heidän keskustelunsa yksityiskohtia, mutta liiankin helposti saatoin kuvitella mitä laatua se oli, päättäen sen kauheista seurauksista. He menivät yhdessä, tarkoitan molemmat isät, poliisipäällikön luo, jolta pyysivät kahta suosionosoitusta. Toinen oli se, että minut heti vapautettaisiin Châtelet-vankilasta, ja toinen, että Manon loppuiäkseen teljettäisiin vankilaan tai lähetettäisiin Amerikkaan. Juuri tähän aikaan alettiin laivoilla lähettää paljon irtainta väkeä Mississippi-joelle. Poliisipäällikkö antoi heille kunniasanansa, että Manon oli lähetettävä matkalle ensi laivalla.

Herra G.M. ja isäni tulivat heti yhdessä tuomaan minulle sanan vapautuksestani. Edellinen sanoi kohteliaan sanan siitä, mitä oli tapahtunut, onnitteli minua siitä, että minulla oli sellainen isä ja kehoitti minua senjälkeen hyväkseni käyttämään hänen neuvojaan ja esimerkkiään. Isäni käski minun pyytää häneltä anteeksi vääryyttä, jonka muka olin aikonut tehdä hänen perhettään kohtaan, ja kiittää häntä siitä, että oli myötävaikuttanut minun vapauttamiseeni.

Poistuimme kaikki kolme mainitsematta ainoata sanaa rakastajattarestani. En rohjennut puhua hänestä edes vanginvartijoille heidän läsnäollessaan. Oi, minun poloiset suositukseni olisivat kuitenkin olleet aivan turhat! Julma määräys oli saapunut samaan aikaan kuin se, joka päästi minut vapauteen. Tuo onneton nainen vietiin tuntia myöhemmin sairaala-vankilaan, siellä yhtyäkseen muutamiin kurjiin olentoihin, jotka olivat tuomitut samaan kohtaloon.

Isäni oli pakoittanut minut seuraamaan häntä asuntoonsa, joten kello oli lähes kuusi illalla, kun minä sain tilaisuuden salaa hiipiä pois palatakseni vankilaani. Tarkoitukseni oli ainoastaan hankkia Manonille muutamia virvokkeita ja sulkea hänet ovenvartijan erityiseen hoitoon, sillä en toivonut, että minun sallittaisiin tavata häntä. En myöskään vielä ollut ehtinyt ajatella keinoja hänen vapauttamisekseen.

Pyysin saada puhua ovenvartijan kanssa. Anteliaisuuteni ja hiljainen käytöstapani olivat niin miellyttäneet häntä, että hän ei ollut vastahakoinen minua auttamaan ja että hän puhui Manonin kohtalosta kuin onnettomuudesta ainakin, joka häntä pahoitti, se kun saattoi tuottaa minulle surua. En ollenkaan käsittänyt tätä puhetta. Keskustelimme hetken ymmärtämättä toisiamme. Lopulta hän älysi, että minä tarvitsin selitystä, ja antoi sen minulle sellaisena, kuin kauhusta vapisten jo olen sen teille kertonut ja jonka nyt toistan uutta kauhua tuntien.

Halvaus ei koskaan ole vaikuttanut äkillisemmin ja hirvittävämmin. Kaaduin maahan sydämen sykkiessä niin rajusti, että sinä hetkenä, jolloin menetin tajuni, luulin ainaiseksi vapautuvani elämästä. Tämä luulo pysyi vielä osaksi jälleen palatessani tajuihini. Käänsin katseeni ympäri huonetta ja itseeni saadakseni varmuutta siitä, kuuluinko vielä elävien ihmisten onnettomaan luokkaan. Varmaa on, että jos olisin seurannut ainoastaan luonnon vaistoa, joka pyrkii vapautumaan mielipahasta, ei mikään olisi minusta tuntunut suloisemmalta kuin kuolema tuona epätoivon ja sekasorron hetkenä. Ei edes uskonto voinut uhata sietämättömämmällä kärsimyksellä toisessa elämässä kuin ne kamalat tuskat, jotka minua ahdistivat. Kuitenkin sain pian, kuin rakkauden toimeenpaneman ihmeen kautta, tarpeeksi voimia kiittääkseni taivasta siitä, että se palautti minulle tajunnan ja järkeni. Kuolemani olisi hyödyttänyt ainoastaan minua. Manon tarvitsi hengissä-oloani vapautuakseen, tarvitsi minua tuekseen ja tullakseen kostetuksi. Vannoin itseäni säälimättä ryhtyväni näihin tehtäviin.

Vankilan ovenvartija tarjosi minulle kaikkea sitä apua, jota olisin voinut odottaa vaan parhaalta ystävältäni. Vastaanotin hänen palveluksensa mitä syvimmällä kiitollisuudella.

— Oi, te olette siis heltynyt minun tuskistani! — minä huudahdin. — Kaikki ihmiset hylkäävät minut. Isänikin on epäilemättä yksi julmimpia vainoojiani. Ei kukaan minua sääli. Te yksin täällä sydämettömyyden ja raakuuden pesäpaikassa osoitatte myötätuntoisuutta kurjinta kuolevaista kohtaan.

Hän neuvoi minulle, etten näyttäytyisi kadulla, ennenkuin olin hiukan tointunut mielenliikutuksestani.

— Älkää huolehtiko minusta — sanoin poistuessani; — tulen näkemään teidät jälleen pikemmin kuin luulettekaan. Valmistakaa minulle kaikkein pimein koppinne, koetan tehdä itseni sen ansainneeksi.

Oikeastaan ei ensi tuumani ollut sen vähempää kuin että tahdoin surmata molemmat G.M:t ja poliisipäällikön ja sitten ase kädessä hyökätä sairaala-vankilaan, mukanani niin paljo väkeä kuin saatoin värvätä yritykseeni. Tuskin olisin säästänyt isäänikään kostonhankkeissani, jotka minusta tuntuivat niin oikeutetuilta, sillä vankilan ovenvartija ei ollut minulta salannut, että hän ja G.M. olivat perikatoni aikaansaajat.

Mutta astuttuani muutaman askeleen kadulla, ja kun raitis ilma oli hieman jäähdyttänyt vertani ja ruumiini nesteitä, raivoni väistyi vähitellen järkevämpien tunteiden tieltä. Vihollistemme kuolema olisi varsin vähän hyödyttänyt Manonia, ja se olisi epäilemättä riistänyt minulta kaiken mahdollisuuden auttaa häntä. Sitäpaitsi, turvautuisinko halpamaiseen murhatekoon? Mutta mikä toinen tie voisikaan avautua kostolleni? Kokosin kaikki voimani ja kaikki henkiset kykyni ensin pannakseni toimeen Manonin vapauttamisen, siirtäen kaiken muun tuonnemmaksi, kunnes tämä tärkeä yritys olisi onnistunut.

Minulla oli enää varsin vähän rahaa jälellä. Se oli kuitenkin välttämätön pohja, jolta oli alettava. En tuntenut useampia kuin kolme henkilöä, joilta voin saada rahaa, nimittäin herra de T:n, isäni ja Tibergen. Oli jotenkin epätodennäköistä saada mitään kahdelta viimemainitulta, ja häpesin vaivata ensimainittua pyynnölläni. Mutta kun ihminen on epätoivon partaalla, ei hän voi noudattaa hienotunteisuuden vaatimuksia. Menin viipymättä Saint-Sulpicen pappisseminaariin, välittämättä siitä, tunnettiinko minut siellä. Pyysin saada puhutella Tibergeä. Hänen ensi sanansa osoittivat, ettei hän vielä tuntenut viime seikkailujani. Tämä huomio sai minut muuttamaan aikeeni vedota hänen myötätuntoonsa. Puhuin hänelle yleensä siitä ilosta, jonka minulle oli tuottanut isäni jälleennäkeminen, ja pyysin häneltä sitten lainaksi vähän rahaa, vetäen verukkeeksi, että ennen lähtöäni Parisista tahdoin maksaa pois muutamat velat, joita en halunnut mainita. Hän ojensi minulle heti kukkaronsa. Minä otin siinä olevista kuudestasadasta frangista viisisataa. Tarjouduin antamaan hänelle velkakirjan, mutta hän oli liian jalomielinen sitä vastaanottaakseen.

Sieltä suuntasin kulkuni herra de T:n luo. Hänen edessään en ollenkaan teeskennellyt. Kuvasin hänelle onnettomuuteni ja kärsimykseni. Hän tunsi niistä jo pienimmätkin yksityiskohdat siitä, että tarkoin oli seurannut nuoremman G.M:n seikkailua. Hän kuunteli minua siitä huolimatta ja surkutteli minua syvästi. Kun kysyin häneltä neuvoa Manonin vapauttamisen keinoihin nähden, hän vastasi surullisena näkevänsä tässä suhteessa niin vähän valoa, että hänen täytyi luopua kaikesta toivosta, ellei taivas osoittaisi vallan erityistä suosiotaan. Hän mainitsi lisäksi varta vasten menneensä sairaala-vankilaan, senjälkeen kuin Manon oli sinne suljettu, mutta ettei hän edes ollut saanut lupaa tavata häntä, että poliisipäällikön määräykset olivat mitä ankarimmat ja että päälle päätteeksi sen onnettoman naisjoukon, johon Manon oli liitettävä, oli määrä lähteä matkaan parin päivän kuluttua. Olin niin hämmästynyt hänen kertomastaan, että hän olisi voinut puhua koko tunnin, minun häntä keskeyttämättä. Hän mainitsi edelleen, ettei ollut tullut tervehtimään minua vankilaan, ollakseen vapaampi auttamaan minua, kun ei tiedettäisi hänen olevan tuttaviani. Niiden tuntien aikana, jotka olivat kuluneet minun poistuttuani vankilasta, hän oli ollut huolissaan siitä, ettei tietänyt olinpaikkaani, ja oli halunnut mitä pikimmin tavata minut, antaakseen minulle sen ainoan neuvon, jonka avulla saatoin toivoa muutosta Manonin kohtalossa. Mutta tämä neuvo oli vaarallinen, ja hän pyysi minua ainaisesti pitämään salassa hänen osallisuutensa siihen. Tämä neuvo oli seuraava: minun tuli valita muutamia reippaita miehiä, jotka rohkenivat hyökätä Manonin vartijoiden kimppuun, kun nämä olisivat hänen seurassaan poistuneet ulkopuolelle Parisia. Hän ei odottanut kunnes aloin puhua varattomuudestani, vaan sanoi, ojentaen minulle kukkaron:

— Kas tässä sata pistolia, jotka kenties voitte käyttää tarpeisiinne. Maksatte ne minulle takaisin joskus, kun raha-asianne taas ovat hyvällä kannalla.

Hän mainitsi vielä, että olisi tarjonnut avukseni miekkansa ja käsivartensa, jollei huoli maineestaan olisi estänyt häntä itseänsä ryhtymästä vapauttamaan rakastajatartani.

Tämä erinomainen jalomielisyys sai minut heltymään kyyneliin asti. Ilmaistessani kiitollisuuttani koetin tehdä sen niin vilkkaasti kuin masennukseni suinkin salli. Kysyin häneltä, eikö ollut mitään toivottavissa vetoamisesta poliisipäällikköön. Hän sanoi ajatelleensa sitä, mutta arveli tätä keinoa tehottomaksi, kun ei senlaatuista armahdusta voinut anoa ilman erityistä syytä, eikä hän saattanut keksiä minkä syyn voisi tuoda esiin saadakseen välittäjäkseen jonkun arvokkaan ja vaikutusvaltaisen henkilön. Jos jotain tältä taholta oli toivottavissa, ei se voisi käydä päinsä muuten kuin muuttamalla G.M:n ja isäni mielipiteet ja pyytämällä heitä anomaan poliisipäälliköltä tuomion peruuttamista. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa voittaakseen puolellemme nuoren G.M:n, vaikka pelkäsi tämän hieman kylmenneen hänelle epäilyksien johdosta, jotka olivat heränneet hänessä meidän seikkailumme yhteydessä. Minua hän kehoitti yrittämään kaikkea taivuttaakseni isäni mielen.

Tämä ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä minulle, ei ainoastaan hänen vastustuksensa vuoksi, joka minun luonnollisesti oli voittaminen, vaan toisestakin syystä, joka suorastaan pani minut pelkäämään hänen kohtaamistaan. Olinhan vastoin hänen kieltoansa hiipinyt pois hänen asunnostaan, ja olin lujasti päättänyt olla sinne palaamatta senjälkeen kuin Manonin surullinen kohtalo oli tullut tietooni. Pelkäsin syystä, että hän väkisin pidättäisi minut ja samoin veisi minut mukaansa maaseudulle. Olihan vanhempi veljeni kerran noudattanut samaa menettelyä. Tosin nyt olin vanhempi, mutta mitä merkitsi ikä väkivallan edessä. Keksin kuitenkin keinon, joka turvasi minut vaaralta. Päätin nimittäin kutsua hänet julkiseen paikkaan ja käyttää kirjeessäni toista nimeä. Tämän tuuman toteutin heti. Herra de T. meni G.M:n luo ja minä Luxembourg-puutarhaan, mistä lähetin isälleni sanan, että eräs aatelismies nöyrimmästi pyysi häntä tulemaan sinne. Pelkäsin, että hän voisi jäädä tulematta, kun yö jo lähestyi. Hän ilmestyi kuitenkin hetken kuluttua palvelijan seurassa. Pyysin häntä poikkeamaan puistokujaan, missä saatoimme puhella häiriintymättä. Astuimme ainakin sata askelta puhumatta sanaakaan. Hän kuvitteli epäilemättä, ettei näin moniin valmistuksiin ollut ryhdytty ilman tärkeää tarkoitusta. Hän odotti, mitä minulla oli sanottavaa, ja minä puolestani mietin, mitä sanoisin.

Viimein avasin suuni ja sanoin vapisevalla äänellä:

— Te olette hyvä isä. Olette osoittanut minulle ylenmäärin hyvyyttä ja olette antanut minulle anteeksi lukemattomat hairahdukseni. Taivas onkin todistajani, että teitä kohtaan tunnen mitä kunnioittavimpia ja hellimpiä lapsentunteita. Mutta minusta tuntuu, kuin ankaruutenne…

— No, anna kuulua! Minun ankaruuteni…? — keskeytti isäni, joka, kärsimätön kun oli, katsoi minun puhuvan liian hitaasti.

— Oi, isäni, minusta tuntuu, kuin ankaruutenne olisi mennyt liian pitkälle siinä kohtelussa, jonka olette antanut tulla onnettoman Manonin osaksi. Te olette tässä kohdin noudattanut herra G.M:n mieltä. Tämä mies on vihassaan kuvaillut häntä teille mitä synkimmin värein. Te olette saanut tästä naisesta mitä kauheimman käsityksen. Hän on kuitenkin mitä suloisin ja rakastettavin olento maailmassa. Oi, jospa Kaitselmus olisi suvainnut herättää teissä halun nähdä hänet vaan hetken! Yhtä varma kuin olen hänen suloudestaan, yhtä varma olen siitä, että hän teitäkin olisi miellyttänyt. Te olisitte ruvennut häntä puolustamaan, olisitte inhonnut G.M:n katalia juonia, olisitte ruvennut säälimään häntä ja minua. Oi, siitä olen varma! Sydämenne ei ole tunnoton, te olisitte varmasti heltynyt…

Hän keskeytti minut vielä, huomatessaan, että puhuin liian innokkaasti voidakseni pian lopettaa. Hän tahtoi tietää, mihin pyrin niin intohimoisella puheella.

— Rukoilemaan teiltä henkeäni — vastasin — jota en voi sietää hetkeäkään senjälkeen kuin Manon on lähtenyt Amerikkaan.

— Ei, ei — hän vastasi ankarasti. — Näen kernaammin, että menetät elämäsi kuin että olet ilman järkevyyttä ja kunniaa.

— Älkäämme siis enää jatkako — minä huudahdin pysäyttäen hänet käsivarresta. — Riistäkää siis minulta tämä vihattu ja sietämätön elämä. Sillä siinä epätoivossa, johon minut syöksette, on kuolema oleva minulle armolahja: se on oleva arvokas lahja isän kädestä lähteneenä.

— Enhän antaisi sinulle muuta kuin minkä ansaitset — hän vastasi. — Tunnen useita isiä, jotka eivät olisi odottaneet näin kauan, ennenkuin olisivat ruvenneet itse pyöveliksesi. Mutta minun ylenmääräinen hyväsydämisyyteni on syössyt sinut turmioon.

Heittäydyin maahan hänen eteensä ja huudahdin syleillen hänen polviaan:

— Oi, jos teillä vielä on sitä jäljellä, niin älkää paaduttako itseänne kyyneleilleni. Ajatelkaa, että olen poikanne. Oi! Muistelkaa äitiäni. Te rakastitte häntä niin hellästi. Olisitteko sallinut, että hänet olisi riistetty sylistänne? Olisitte puolustanut häntä kuoloon asti. Eikö toisilla ihmisillä voi olla samanlainen sydän kuin teillä? Saattaako olla taipumattoman ankara, kerran koettuaan, mitä hellyys ja suru tietää?

— Älä enää puhu äidistäsi — hän huomautti ärtyneellä äänellä; tuo muisto kiihoittaa katkeruuttani. Sinun irstailusi saattaisivat hänet kuolemaan surusta, jos hän vielä eläisi ja näkisi ne. Lopettakaamme tämä keskustelu, se kiusaa minua eikä kuitenkaan saa minua muuttamaan päätöstäni. Palaan asuntooni. Käsken sinun seurata minua sinne.

Se kuiva ja kova äänenpaino, jolla hän julisti tämän käskyn, pani minut liiankin selvästi käsittämään, että hänen sydämensä oli järkähtämätön. Poistuin hänestä matkan päähän, peläten että hänen mieleensä voisi juolahtaa omin käsin vangita minut.

— Älkää lisätkö epätoivoani — sanoin hänelle — pakoittamalla minut tottelemattomuuteen. Minun on mahdoton seurata teitä. Yhtä mahdotonta on minun elää sen kovasydämisen kohtelun jälkeen, jota minulle olette osoittanut. Sanon siis teille ijäksi hyvästi. Kuolemani, josta pian kuulette puhuttavan — näin lisäsin surullisesti — on ehkä jälleen herättävä teissä isäntunteita minua kohtaan.

Kääntyessäni poistuakseni hänen luotaan, hän huusi vihan vimmassa:

— Kieltäydytkö siis seuraamasta minua? Mene, syöksy turmiotasi kohti!
Hyvästi, sinä kiittämätön ja kapinallinen poika!

— Hyvästi raaka ja luonnoton isä — minä huudahdin ollen suunniltani.

Riensin heti pois Luxembourg-puutarhasta ja astuin katuja pitkin kuin raivon riivaama mies, suunnaten kulkuni herra de T:n asunnolle. Matkalla kohotin käteni ja katseeni, avuksi huutaen taivaisia voimia.

— Oi armias taivas — huudahdin — oletkohan sinä yhtä taipumaton kuin ihmiset? En enää voi odottaa apua muilta kuin sinulta.

Herra de T. ei vielä ollut palannut kotia; mutta hän saapui, odotettuani häntä muutaman hetken. Hänen välitystoimensa ei ollut onnistunut sen paremmin kuin minunkaan. Hän kertoi sen minulle masentuneen näköisenä. Nuori G.M., vaikka ei ollutkaan yhtä suuttunut Manoniin ja minuun kuin isänsä, ei ollut suostunut puhumaan meidän puolestamme. Hän oli kieltäytynyt siitä, peläten tuota kostonhimoista vanhusta, joka jo oli ankarasti kiivastunut hänelle, soimaten hänen yrityksiään hakea suhteita Manoniin.

Minulla ei siis ollut jäljellä muuta kuin väkivalta, sellaisena kuin herra de T. oli sitä minulle suunnitellut. Siihen nyt supistin kaikki toiveeni.

— Ne ovat tosin hyvin epävarmat — sanoin hänelle, mutta varmin ja lohdullisin toiveeni on että ainakin siinä yrityksessä itse suistun surman kitaan.

Läksin hänen luotaan, pyydettyäni häntä seuraamaan toimiani hyvillä toivotuksillaan, enkä enää ajatellut muuta kuin liittää itseeni tovereja, joihin olisin voinut siirtää kipinän rohkeuttani ja päättäväisyyttäni.

Ensimäinen, joka johtui mieleeni, oli tuo sama henkivartija, jota olin käyttänyt G.M:n vangitsemiseen. Päätin lisäksi mennä yöksi hänen huoneeseensa, kun minulla iltapäivän kuluessa ei ollut tarpeeksi joutoaikaa ajatellakseni yömajan hankkimista. Tapasin tuon miehen yksin. Hän tuli iloiseksi huomatessaan, että olin päässyt vapaaksi Châtelet-vankilasta. Ystävällisesti hän tarjosi minulle apuansa. Selitin hänelle, minkälaista avustusta hän saattoi minulle antaa. Hänellä oli tarpeeksi älyä huomatakseen yritykseen liittyviä vaikeuksia, mutta hän osoittautui kuitenkin kyllin jalomieliseksi koettaakseen voittaa ne.

Osan yöstä käytimme harkiten tuumiani. Hän puhui kolmesta kaartilaisesta, joita oli käyttänyt apunaan viime tilaisuudessa ja kehui heidän koeteltua taistelukelpoisuuttaan. Herra de T. oli tarkalleen maininnut niiden vartijoiden lukumäärän, joiden tuli olla Manonin saattona — heitä ei ollut useampia kuin kuusi. Viisi rohkeata ja päättäväistä miestä riitti säikyttämään noita raukkoja, jotka pelkureina eivät rupeisi puolustautumaan kunniallisesti, jos voisivat välttää taistelun vaarat.

Kun minulta ei puuttunut rahoja, henkivartija neuvoi minua olemaan kitsastelematta, jos halusin olla varma kahakan onnistumisesta.

— Tarvitsemme hevosia — hän sanoi — sekä pistooleja, ja lisäksi tulee jokaisella olla karbiini-pyssynsä. Minä otan toimekseni huomenna suorittaa nämä valmistukset. Soturimme tarvitsevat sitäpaitsi kolme siviilipukua, he kun eivät rohkene esiintyä tällaisessa hankkeessa rykmentin univormussa.

Annoin hänelle käteen sen sadan pistolin suuruisen summan, jonka olin saanut herra de T:ltä, ja ne kuluivat seuraavana päivänä viimeistä ropoa myöten. Nuo kolme soturia marssivat ohitseni. Minä innostutin heitä suurilla lupauksilla, ja karkoittaakseni heistä kaiken epäilyksen annoin heille jokaiselle etukäteen kymmenen pistolia.

Kun toiminnan päivä oli valjennut, lähetin varhain aamulla yhden heistä sairaala-vankilaan omin silmin näkemään vartijoiden lähdön saaliineen. Vaikka olin ryhtynyt tähän toimenpiteeseen yksinomaan liiallisesta levottomuudesta ja varovaisuudesta, se näyttäytyi vallan välttämättömäksi. Olin saanut vääriä tietoja heidän matkansa suunnasta; olin nimittäin varma siitä, että tuo surkuteltava joukko oli astuva laivaan la Rochellessa, ja olisin siis turhaan odottanut sitä Orléansiin johtavalla tiellä. Mutta kaartilaisen ilmoituksesta sain tietää, että joukko oli kulkeva Normandian tietä, ja sen oli määrä matkustaa Amerikkaan Havre-de-Grâcesta.

Läksimme heti Saint-Honoré-portille, kulkien viisaasti kyllä eri katuja. Esikaupungin rajalla liityimme yhteen. Hevosemme olivat pirteät, ja ennen pitkää huomasimme nuo kuusi vartijaa ja ne kahdet kurjat ajoneuvot, jotka te näitte pari vuotta sitten Passyssa. Tämä näky oli vähällä riistää minulta voimani ja tajuntani.

— Oi kohtalo — huudahdin — oi julma kohtalo! Suo minulle tässä ainakin voitto tai kuolema.

Neuvoittelimme hetken, millä tavoin meidän oli toimeenpantava hyökkäyksemme. Vartijasoturit eivät olleet neljääsataa askelta kauempana edessämme, ja me saatoimme tukkia heiltä tien oikaisemalla pienen pellon poikki, jota valtatie kiersi. Henkivartija neuvoi poikkeamaan tälle peltotielle ja yllättämään heidät, äkkiarvaamatta hyökkäämällä heidän kimppuunsa. Minä hyväksyin tämän tuuman ja kannustin ensimäisenä hevostani. Mutta kohtalo oli armotta hylännyt rukoukseni.

Kun vartijasoturit näkivät viiden ratsumiehen rientävän heitä vastaan, käsittivät he heti, että tässä oli kyseessä hyökkäys. He asettuivat puolustusasentoon ja pitivät pistimensä ja pyssynsä päättäväisesti valmiina.

Tämä näky, joka vaan enemmän innosti henkivartijaa ja minua, riisti äkkiä rohkeuden meidän kolmelta raukkamaiselta toveriltamme. He pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta, ja vaihdettuaan keskenään muutamia sanoja, joita en voinut kuulla, he käänsivät hevosensa ja karauttivat täyttä laukkaa takaisin Parisiin.

— Hyvä Jumala — sanoi henkivartija, joka näytti yhtä kiihoittuneelta kuin minä tämän häpeällisen petoksen johdosta — mitä nyt teemme? Meitähän on ainoastaan kaksi.

Minä olin sanaton raivosta ja hämmästyksestä. Pysähdyin ja epäröin, lähteäkö ensi työkseni kostamaan noille kurjille, ajamalla heitä takaa ja rankaisemalla heitä siitä, että hylkäsivät minut. Milloin seurasin katseillani heidän pakoansa, milloin taas pidin silmällä toisella puolen olevia vartijasotureita. Jos olisin voinut jakautua kahtia, olisin yhtä haavaa hyökännyt näiden molempien raivoni esineiden kimppuun. Loin tuijottavat katseeni vuoroin molemmille tahoille.

Henkivartija, joka silmieni harhailevasta ilmeestä päätti, että epäröin, pyysi minua kuuntelemaan neuvoaan.

— Kun meitä on ainoastaan kaksi — hän huomautti — olisi mieletöntä ahdistaa kuutta yhtä hyvin asestettua miestä kuin me, he kun lisäksi näyttävät uljaasti odottavan meitä. Meidän täytyy palata Parisiin ja koettaa valita paremmin apurimme. Vartijasoturit eivät voi tehdä pitkiä päivämatkoja noilla kaksilla raskailla rattailla. Huomenna saavutamme heidät aivan helposti.

Tuumin hiukan tätä suunnitelmaa. Mutta kun joka taholla kohtasin sellaista, mikä herätti minussa epätoivoa, tein todella epätoivoisen päätöksen. Kiitin seuralaistani hänen avustaan, luovuin hätyyttämästä vartijasotureita ja päätin nöyränä mennä rukoilemaan heitä ottamaan minut joukkoonsa, voidakseni saattaa Manonia Havre-de-Grâceen ja sieltä kulkea laivalla hänen kanssaan toiselle puolelle merta.

— Koko maailma minua vainoaa tai pettää — sanoin henkivartijalle, en enää voi luottaa kehenkään ihmiseen. En enää odota mitään kohtalolta enkä ihmisten avulta. Vastoinkäymiseni on kohonnut huippuunsa, minulla ei enää ole muu neuvona kuin alistua siihen. Ummistan siis silmäni kaikelle toivolle. Palkitkoon taivas teidän jalomielisyytenne! Hyvästi. Tulen auttamaan nurjaa kohtaloani toimeenpanemaan tuhoni, itse syöksyen tahallisesti sitä kohti.

Turhaan hän kehoitti minua palaamaan Parisiin. Pyysin, että hän antaisi minun toteuttaa päätökseni ja jättäisi minut viipymättä, jotta eivät vartijasoturit yhä edelleen luulisi, että tarkoituksemme oli hyökätä heidän kimppuunsa.

Minä ratsastin heitä kohti yksin hitaasti, ja kasvoni olivat niin masentuneen näköiset, etteivät he kaiketi voineet huomata mitään uhkaavaa lähenemisessäni. He pysyivät siitä huolimatta puolustusasennossa.

— Rauhoittukaa, hyvät herrat — sanoin heille saavuttuani heidän luokseen, en suinkaan aio taistella kanssanne. Tulen pyytämään teiltä armoa.

Kehoitin heitä täydellä luottamuksella jatkamaan matkaansa ja ilmoitin heille matkalla, mitä toivoin heidän hyväntahtoisuudeltaan.

He neuvoittelivat keskenään, miten heidän oli suhtauduttava tähän ehdoitukseen. Soturiparven johtaja puhkesi puhumaan toisten puolesta. Hän vastasi, että heidän saamansa määräykset vartioida vankejaan olivat mitä ankarimmat; että minä kuitenkin tein heihin niin miellyttävän vaikutuksen, että hän ja toverinsa minun tähteni tahtoivat hieman tinkiä virkainnostaan. Mutta minun tuli ymmärtää, että tämä minulle maksoi jonkun verran. Minulla oli jäljellä noin viisitoista pistolia ja sanoin heille peittelemättä, kuinka suuren rahasumman kukkaroni sisälsi.

— No hyvä — sanoi vartijasoturi — tahdomme kohdella rahojanne jalomielisesti. Teidän ei tarvitse maksaa enempää kuin écun tunnilta voidaksenne seurustella sen tytön kanssa, joka näistä teitä enimmin miellyttää. Sehän on tavallinen hinta Parisissa.

En ollut maininnut heille erityisesti Manonia, minä kun en tahtonut, että he saisivat tietää intohimoisen kiintymykseni. He luulivat aluksi, että tämä vaan oli nuoren miehen päähänpisto, että hain hiukan ajanvietettä näiden naisolentojen seurassa. Mutta niin pian kuin luulivat huomaavansa, että olin rakastunut, he lisäsivät veroitustani siinä määrin, että kukkaroni oli tyhjä lähtiessämme Mantes'ista, missä olimme olleet yötä, ennenkuin saavuimme Passy'hin.

Tarvitseeko minun mainita kuinka surullisista asioista keskustelimme Manonin kanssa tällä matkalla tai mitä tunsin sielussani, kun näin hänet saatuani vartijasotureilta luvan lähestyä hänen ajoneuvojaan? Oi, sanat eivät koskaan voi ilmaista muuta kuin puolet sydämen tunteista. Mutta kuvitelkaa poloista rakastajatartani vyötäisiltään kahlehdittuna istumassa olkitukuilla, pää väsyneesti nojaten rattaiden laitaan, kasvot kalpeina ja kyynelvirtojen kostuttamina, jotka valuivat hänen luomiensa alta, vaikka hän koko ajan piti silmänsä suljettuina! Hän ei edes uteliaisuudesta ollut avannut niitä kuullessaan vartijoiden levottomuuden, kun nämä odottivat hyökkäystä. Hänen liinavaatteensa olivat likaiset ja epäjärjestyksessä, hänen hienot kätensä alttiina ankaran sään vaikutukselle. Sanalla sanoen nuo kasvot, jotka kykenivät viekoittelemaan jumaloivaan ihailuun koko maailmaa, näyttivät minusta olevan sanomattoman laiminlyödyt ja masentuneet.

Katselin häntä hetken, ratsastaessani rattaiden vieressä. Olin niin suunniltani, että monasti olin vähällä vaarallisesti pudota hevosen selästä. Huokaukseni ja usein toistuvat huudahdukseni vetivät hänen katseensa puoleeni. Hän tunsi minut, ja huomasin, että hän ollen ensi mielenliikutuksen vallassa yritti syöksyä alas rattailta tullakseen luokseni; mutta kahleidensa pidättämänä hän vaipui takaisin entiseen asentoonsa.

Pyysin vartijasotureita hetkeksi säälistä pysähtymään. He suostuivat siihen ahneudesta. Astuin alas hevoseni selästä ja istuuduin Manonin viereen. Hän oli niin väsynyt ja voimaton, ettei pitkään aikaan voinut puhua eikä liikuttaa käsiään. Sillä aikaa minä kastelin niitä kyynelilläni, ja kun en minäkään saanut sanaa suustani, meidän molempien tila oli surkein, mitä saattoi kuvitella. Yhtä surullisia olivat puheemme, kun taas olimme saaneet kielen valtaamme. Manon puhui vaan vähän; tuntui siltä kuin häpeä ja suru olisivat turmelleet hänen puhe-elimensä — ääni kaikui heikolta ja vapisevalta.

Hän kiitti minua siitä, etten ollut häntä unhoittanut ja siitä tyydytyksestä, jonka hänelle soin — kuten hän huoaten virkkoi — että ainakin vielä kerran sai nähdä minut ja sanoa minulle viimeiset hyvästit. Mutta kun olin vakuuttanut hänelle, ettei mikään kyennyt eroittamaan minua hänestä ja että olin valmis seuraamaan häntä maailman ääriin, häntä hoitaakseni, häntä palvellakseni, häntä rakastaakseni ja eroittamattomasti liittääkseni kurjan kohtaloni hänen kohtaloonsa, silloin tämä onneton nainen antautui niin hellään ja surumieliseen tunteenpurkaukseen, että pelkäsin hänen menehtyvän noin rajuun mielenliikutukseen. Kaikki mikä liikkui hänen sielussaan, näytti kokoontuvan hänen silmiinsä. Hän tuijotti niillä minuun. Joskus hän avasi suunsa, jaksamatta lausua loppuun sanoja, jotka oli alkanut, Muutaman sanan hän kuitenkin sai sanotuksi. Nämä sisälsivät ihailua minun rakkauteni johdosta, helliä valituksia sen ylenmääräisyydestä, epäilyksiä siitä, että hän oli voinut minussa herättää niin täydellisen tunteen, kehoituksia minulle luopumaan aikeestani seurata häntä ja sen sijaan etsimään muualta minun arvoistani onnea, jota ei sanonut minun voivan toivoa häneltä.

Huolimatta mitä julmimmasta kohtalosta löysin onneni hänen katseistaan ja siitä varmuudesta, että hän tunsi hellyyttä minua kohtaan. Olin todella menettänyt kaiken, mitä muut ihmiset pitävät arvossa; mutta olin Manonin sydämen omistaja, ja sehän oli ainoa aarre, jota minä pidin arvokkaana. Europpa tai Amerikka — minulle oli yhdentekevää kummassa maanosassa elin, kunhan vaan olin varma siitä, että siellä olin onnellinen eläessäni yhdessä lemmittyni kanssa! Onhan koko maanpiiri kahden uskollisen rakastavan kotimaa. Ovathan he toisilleen isä, äiti, vanhemmat, ystävät, rikkaus ja onni.

Ainoa, mikä tuotti minulle levottomuutta, oli se ajatus, että Manon tulisi kärsimään puutetta. Kuvittelin jo asuvani hänen kanssaan viljelemättömässä seudussa, jonka asutuksena oli villikansaa.

— Olen varma siitä, ettei heidän parissaan voi olla niin julmia miehiä kuin G.M. ja hänen isänsä. He antavat meidän ainakin elää rauhassa. Jos kertomukset heistä ovat tosia, he seuraavat luonnonlakeja. He eivät tunne tuota ahneudenraivoa, joka riivaa G.M:ää, eivätkä sitä eriskummaista kunniankäsitystä, joka on saattanut isäni vihollisekseni; he eivät tule häiritsemään kahta rakastavaa, joiden näkevät elävän yhtä yksinkertaisesti kuin he itse. — Tässä suhteessa olin siis levollinen, Mutta en muodostanut itselleni mitään haaveellista käsitystä jokapäiväisen elämän tarpeista. Olin liian usein kokenut, että on sietämättömiä puutteita varsinkin herkälle nuorelle naiselle, joka on tottunut mukavaan ja ylelliseen elämään. Olin epätoivoissani siitä, että turhaan olin kuluttanut rahani ja että vartijasoturien konnamaisuus oli vähällä riistää minulta sen vähän, mikä minulla vielä oli jäljellä. Oivalsin, että omistamalla pienen rahasumman olisin voinut turvata itseni kurjuudelta Amerikassa, missä raha on harvinaista, ja lisäksi perustaa jonkun yrityksen pysyvän toimeentulon turvaamiseksi.

Nämä mietteet herättivät minussa ajatuksen kirjoittaa Tibergelle, joka aina oli ollut niin valmis tarjoamaan minulle apua ja ystävyyttä. Kirjoitin ensimäisestä kaupungista, johon poikkesimme. En maininnut hänelle muuta vaikutinta kuin sen pulan, johon aavistin joutuvani Havre-de-Grâcessa, minne tunnustin olevani matkalla saattamassa Manonia. Pyysin häneltä sata pistolia.

— Lähetä ne minulle Havreen postinhoitajan välityksellä — kirjoitin muun muassa. — Käsitäthän, että tämä on viimeinen kerta, kun häiriten vetoan ystävyyteesi, ja etten voi, nyt kun onneton lemmittyni minulta riistetään ainaiseksi, antaa hänen lähteä matkaan ilman jotain lohduketta, joka lieventää hänen kohtaloansa ja minun kuolettavaa kaihoani.

Vartijasoturit olivat tulleet niin julkean vaativaisiksi huomattuaan intohimoni rajuuden, että alinomaa lisäsivät vähimmänkin myöntyväisyytensä hintaa, ennen pitkää tyhjentäen kukkaroni täydellisesti. Rakkaus ei sitäpaitsi sallinut minun säästää rahojani. Unhoituin viipymään aamusta iltaan Manonin läheisyydessä, enkä enää mitannut aikaa tunneissa, vaan pitkien päivien muodossa. Kun kukkaroni viimein oli vallan tyhjä, olin alttiina kuuden raakalaisen oikuille, jotka kohtelivat minua sietämättömän töykeästi. Näitte sen omin silmin Passyssa. Teidän kohtaamisenne oli onnellinen levonhetki, jonka kohtalo minulle soi. Se seikka, että kärsimykseni minut nähdessänne teissä herätti myötätuntoisuutta oli ainoa, mikä saattoi suosittaa minua jalomieliselle sydämellenne. Teidän auliisti tarjoamanne apu auttoi minut saavuttamaan Havren, ja vartijasoturit pitivät lupauksensa uskollisemmin kuin mitä olin toivonut.

Saavuimme Havreen. Menin kaikkein ensiksi postikonttoriin. Tiberge ei vielä ollut ehtinyt vastata. Otin tarkoin selvän siitä, minä päivänä saatoin odottaa hänen kirjettään. Se ei voinut saapua ennenkuin kahden päivän kuluttua, ja kurja kohtaloni oli säätänyt niin omituisesti, että laivamme oli määrä lähteä matkaan juuri sen päivän aamuna, jolloin odotin postin tuloa. En voi kuvailla teille epätoivoani.

— Kuinka! — huudahdin — pitääkö minun onnettomuudessakin aina kokea vastoinkäymisen ylenmääräisyyttä.

Manon vastasi:

— Oi, ansaitseeko näin onneton elämä, että huolehdimme siitä? Kuolkaamme Havressa, rakas ritarini. Tehköön kuolema äkkiä lopun kurjuudestamme. Siirrämmekö sen mukaamme tuntemattomaan maahan, jossa meitä epäilemättä odottavat kauheat vastoinkäymiset, kun nämä näyttävät olleen määrätyt rangaistuksekseni? Kuolkaamme — näin hän toisti — tai syökse ainakin minut surman suuhun ja mene etsimään toista kohtaloa onnellisemman rakastajattaren sylissä.

— Ei, ei — sanoin hänelle, minun kadehdittava kohtaloni on olla onneton sinun rinnallasi.

Hänen puheensa pani minut vapisemaan. Tajusin, että hän oli kärsimystensä murtama. Minä koetin näyttää rauhallisemmalta, karkoittaakseni hänestä kuoleman ja epätoivon ajatukset. Päätin yhä edelleenkin noudattaa samaa menettelyä; ja myöhemmin sain kokea, ettei mikään ole enemmän omansa luomaan rohkeutta naiseen, kuin sen miehen pelottomuus, jota hän rakastaa.

Menetettyäni toivon saada raha-apua Tibergeltä, möin hevoseni. Siitä saamani rahat ynnä ne, jotka vielä olivat jäljellä teidän anteliaasta lahjastanne, tekivät vähäisen, seitsemäntoista pistolin suuruisen summan. Niistä käytin seitsemän ostaakseni muutamia tarve-esineitä Manonin mukavuudeksi, ja kätkin jäljelle jääneet kymmenen pistolia huolellisesti tulevan omaisuutemme pohjarahastoksi ja toimeentulon toiveillemme Amerikassa. Minulla ei ollut mitään vaikeutta päästä mukaan laivaan. Haettiin juuri nuoria miehiä, jotka olivat halukkaat vapaaehtoisesti liittymään siirtokuntaan. Matkan ja elatuksen sain ilmaiseksi. Postin oli määrä lähteä Parisiin seuraavana päivänä, ja minä lähetin sen mukana kirjeen Tibergelle. Se oli liikuttava ja omansa äärimäisiin asti hellyttämään häntä, se kun saatti hänet tekemään päätöksen, joka saattoi johtua ainoastaan äärettömästä hellyyden ja jalomielisyyden kylläisyydestä, jota hän tunsi onnetonta ystävää kohtaan.

Laivamme lähti purjehtimaan. Tuuli oli meille koko ajan myötäinen. Sain kapteenilta erityisen paikan Manonille ja itselleni. Hän oli niin hyvä, että katsoi meitä toisin silmin kuin muita onnettomuustovereitamme. Olin heti ensi päivänä vienyt hänet syrjään ja kertonut hänelle osan kärsimyksistäni, herättääkseni hänessä jonkun verran kunnioitusta. En luullut tekeväni itseäni syypääksi häpeälliseen valheeseen sanoessani hänelle, että olin naimisissa Manonin kanssa. Hän oli uskovinaan sen ja lupasi minulle suojelusta. Siitä saimme koko matkan kestäessä todisteita. Hän huolehti siitä, että saimme kunnollista ruokaa, ja hänen huomaavaisuutensa meitä kohtaan tuotti meille kurjuustoveriemme kunnioituksen. Minä valvoin lakkaamatta, ettei Manonilla ollut mitään epämukavuutta. Hän huomasi sen hyvin, ja tämä havainto yhdistyneenä selvään tietoisuuteen siitä tavattoman erikoisesta tilasta, johon hänen tähtensä olin alistunut, saattoi hänet niin helläksi ja intohimoiseksi, niin tarkkaavaiseksi vähimmillekin tarpeilleni, että hänen ja minun välillä vallitsi alituinen kilpailu avuliaisuudessa ja rakkaudessa. Minä en ollenkaan kaihonnut Europpaa; päinvastoin tunsin sydämeni yhä enemmän paisuvan ja rauhoittuvan, kuta lähemmäksi Amerikkaa tulimme. Jos olisin ollut varma siitä, ettei meidän siellä täytynyt olla vailla elämän välttämättömiä tarpeita, olisin kiittänyt Kaitselmusta kärsimystemme näin onnellisesta päättymisestä.

Kahden kuukauden purjehduksen jälkeen saavutimme viimein toivotun rannikon. Ensi katseella ei tämä maa tarjonnut mitään miellyttävää. Seudut olivat siellä hedelmättömiä ja asumattomia; näki ainoastaan muutamia ruokoja ja puita, joista myrsky oli raastanut pois lehdet. Ei jälkiäkään ihmisistä tai eläimistä. Mutta kun kapteeni oli antanut laukaista muutaman kanuunoistamme, saimme ennen pitkää nähdä joukon Uuden Orleansin asukkaita, jotka lähestyivät meitä ilmaisten vilkasta iloa. Emme vielä nähneet kaupunkia, se kun oli siltä puolen pienen kummun peitossa. Meidät vastaanotettiin kuin olisimme astuneet alas taivaasta.

Nuo siirtolaisparat kyselivät meiltä kilvan Ranskan uutisia ja oloja niissä eri maakunnissa, joissa olivat syntyneet. He syleilivät meitä veljinä ja rakkaina tovereina, jotka tulivat ottamaan osaa heidän puutteeseensa ja yksinäisyyteensä. Suuntasimme heidän seurassaan kulkumme kaupunkiin. Mutta hämmästyimme huomatessamme lähemmäksi tultuamme, että se, mitä meille oli kehuen mainittu kelpo kaupungiksi, olikin vaan ryhmä harvoja mökki-pahaisia. Näissä asui viisi- tai kuusisataa henkeä. Kuvernöörin asunto näytti meistä hieman eroavan toisista korkeutensa ja asemansa puolesta. Sitä suojelevat muutamat multavallit, joiden ympäri juoksee leveä kaivanto.

Meidät esiteltiin heti hänelle. Hän keskusteli kauan salaa kapteenin kanssa, ja palattuaan sitten meidän luoksemme, hän tarkasti vuoroonsa jokaista laivalla saapunutta naista. Näitä oli luvultaan kolmekymmentä, sillä meihin oli Havressa liittynyt toinen joukkue. Tutkittuaan heitä kauan, kutsutti kuvernööri paikalle useita kaupungin nuoria miehiä, jotka riutuivat odottaessaan puolisoa. Kauneimmat tytöistä hän antoi etevimmille nuorille miehille, ja loput jaettiin arvalla. Hän ei vielä ollut sanonut mitään Manonille, mutta käskettyään muiden poistua, hän pyysi meitä molempia jäämään.

— Kuulin kapteenilta — hän virkkoi, että te olette naimisissa ja että hän matkalla on huomannut teidät henkeviksi ja kunnollisiksi ihmisiksi. En koskettele niitä seikkoja, jotka ovat aiheuttaneet onnettomuutenne. Mutta jos on totta, että teillä on yhtä paljon käyttäymisälyä, kuin mitä ulkomuotonne lupaa, en tule säästämään mitään helpoittaakseni kohtaloanne, ja te tulette puolestanne lisäämään viihtyväisyyttäni tällä kolkolla ja autiolla paikkakunnalla.

Minä vastasin tavalla, joka enimmin oli omansa vahvistamaan sitä käsitystä, jonka hän oli saanut meistä. Hän antoi määräyksensä asunnon järjestämisestä meille kaupungilla ja pyysi meidät luokseen illalliselle. Mielestäni hän oli hyvin kohtelias, ollakseen onnettomien maanpakolaisten päällikkö. Muiden läsnäollessa hän ei ollenkaan kysynyt seikkailujemme sisäistä yhteyttä. Keskustelu liikkui yleiskysymyksissä, ja huolimatta alakuloisuudestamme, koetimme me, Manon ja minä, saada sen hauskaksi.

Illalla hän antoi opastaa meidät meille sisustettuun asuntoon. Tapasimme kurjan hökkelin, jonka seininä olivat laudat ja savi, ja joka sisälsi pari kolme huonetta alikerroksena, ynnä ullakon niiden yläpuolella. Kuvernööri oli käskenyt tuoda sinne viisi tai kuusi tuolia ja muutamia muita välttämättömiä talousesineitä.

Manon näytti kauhistuvan nähdessään noin synkän asunnon. Mutta hän oli paljon enemmän pahoillaan minun tähteni kuin itsensä tähden. Hän istuutui jäätyämme kahdenkesken, ja alkoi itkeä katkerasti. Koetin ensin lohduttaa häntä. Mutta kun hän oli huomauttanut surkuttelevansa ainoastaan minua ja pitävänsä onnettomuudessamme silmällä ainoastaan minun kärsimystäni, koetin näyttää niin rohkealta jopa iloiseltakin, että tämä tarttuisi häneenkin.

— Mitä valittaisinkaan — virkoin hänelle, onhan minulla kaikki, mitä haluan. Sinä rakastat minua, eikö totta? Uskokaamme kohtalomme taivaan huostaan. En minä pidä sitä niin toivottomana. Kuvernööri on kohtelias mies, hän on osoittanut meitä kohtaan kunnioitusta, hän ei tule sallimaan, että meiltä puuttuu se, mikä on välttämätöntä. Mitä tulee majamme köyhyyteen ja kömpelöihin huonekaluihimme, olet voinut panna merkille, että täällä on harvoja henkilöitä, joilla on parempi asunto ja sisustus kuin meillä. Ja lisäksi sinä olet ihmeellinen velho, — näin lisäsin syleillen häntä — joka muuttaa kaiken kullaksi.

— Silloin sinusta tulee maailman rikkain mies — hän vastasi — sillä jos ei koskaan ole ollut sellaista rakkautta, kuin se, jota sinä tunnet, on myös mahdotonta olla hellemmin rakastettu kuin sinä. Tuomitsen itseäni oikeuden mukaisesti. Tiedän täysin, etten koskaan ole ansainnut tuota verratonta kiintymystä, jota sinä osoitat minulle. Olen tuottanut sinulle suruja, jotka ainoastaan ääretön sydämesi hyvyys on voinut antaa minulle anteeksi. Olen ollut kevytmielinen ja epävakaa, ja vaikka olen rakastanut sinua raivokkaasti, kuten aina olen tehnyt, en ole ollut muuta kuin kiittämätön. Mutta et voi uskoa, kuinka olen muuttunut. Kyyneleeni, joiden olet nähnyt niin usein vuotavan lähtömme jälkeen Ranskasta, eivät ainoatakaan kertaa ole johtuneet omasta onnettomuudestani. Lakkasin sitä tuntemasta siitä hetkestä kun sinä jouduit sen alaiseksi. Olen itkenyt ainoastaan hellyydestä ja säälistä, sinua kohtaan. En voisi unhoittaa, että olen vaan hetkenkin surettanut sinua elämässäni. Alinomaan soimaan itseäni kevytmielisyydestäni ja ihailen sitä mitä rakkaus on saattanut sinut kykeneväksi tekemään onnetonta naista varten, joka ei sitä ole ansainnut, ja joka ei koko verellään hyvittäisi — näin hän jatkoi, vuodattaen kyyneltulvia — puoliakaan sinulle tuottamistaan kärsimyksistä.

Hänen kyyneleensä, puheensa ja äänenpainonsa vaikuttivat minuun niin eriskummaisesti, että tunsin jonkunmoista raukeamista sielussani.

— Pidä varasi — sanoin hänelle, pidä varasi, rakas Manonini: minulla ei ole tarpeeksi voimaa kestääkseni noin lämpimän kiintymyksesi todisteita, sillä enhän ole tottunut ilon ylenmääräisyyteen. — Oi Jumalani — huudahdin — en enää pyydä sinulta mitään; olen varma Manonin sydämestä. Se on sellainen, jommoiseksi olen toivonut sitä ollakseni onnellinen. Onneni ei enää voi loppua, autuuteni on nyt taattu.

— Niin on — hän vastasi — jos teet sen riippuvaksi minusta, ja tiedän hyvin, mistä minä alati löydän onneni.

Tässä ihanassa tietoisuudessa panin maata ja se muutti mökkini linnaksi, joka oli maailman mahtavimman kuninkaan arvoinen. Amerikka tuntui minusta tämän jälkeen onnen luvatulta maalta.

— Uuteen Orleansiin tulee mennä — sanoin usein Manonille — jos tahtoo nauttia rakkauden oikeasta ihanuudesta. Täällä voi rakastaa epäitsekkäästi, ilman mustasukkaisuutta ja uskottomuutta. Maanmiehemme tulevat tänne etsimään kultaa. He eivät aavista, että me täältä olemme löytäneet paljoa kallisarvoisempia aarteita.

Ylläpidimme huolellisesti kuvernöörin ystävyyttä. Hän oli niin ystävällinen, että muutaman viikon saapumisemme jälkeen antoi minulle pienen toimen, joka sattumalta tuli avoimeksi linnoituksessa. Vaikka se ei ollut erityisen huomattava, otin sen vastaan taivaan armollisena sallimuksena. Se tarjosi minulle mahdollisuuden elää, olematta kenenkään vastuksena. Palkkasin itselleni palvelijan ja Manonille palvelijattaren. Pienet tulomme riittivät, sillä minä olin säästäväinen elintavoissani, ja Manon samoin. Emme koskaan laiminlyöneet tilaisuutta auttaa ja tehdä hyvää naapureillemme. Tämä avulias mieliala ja kohtelias käytöksemme hankki meille koko siirtokunnan luottamuksen ja kiintymyksen. Olimme ennen pitkää niin arvossa pidetyt, että kävimme kaupungin ensimäisistä kuvernöörin jälkeen.

Viattomat toimemme ja keskeymätön levollisuutemme palauttivat meihin huomaamattamme uskonnollisia tunteita. Manon ei koskaan ollut ollut jumalaton nainen. En minäkään ollut niitä paatuneita irstailijoita, jotka pitävät kunnianaan liittää uskonnottomuuden tapainsa turmelukseen. Rakkaus ja nuoruus olivat syynä kaikkeen säännöttömään elämäämme. Kokemus alkoi korvata ijän kypsyyttä: se vaikutti meihin samoin kuin vuodet. Puheaiheemme, jotka alati olivat vakavia, herättivät meissä vähitellen hyveisen rakkauden kaihon. Minä tein ensin Manonille ehdoituksia tähän muutokseen nähden. Tunsin hänen sydämensä pohjan. Hän oli suora ja luonnollinen kaikissa tunteissaan, mitkä ominaisuudet aina ovat suotuisia edellytyksiä hyveelle. Viittasin siihen, että onnestamme puuttui yksi seikka:

— Se nimittäin — näin sanoin — että taivas sen vahvistaa. Meillä on molemmilla liian kaunis sielu ja sydän liian jalo, tahallisesti elääksemme unhoittaen velvollisuutemme. Vähät siitä, että niin elimme Ranskassa, missä meidän oli yhtä vaikeata luopua toisiamme rakastamasta kuin tyydyttää sitä lainmukaisella tavalla. Mutta Amerikassa, missä olemme riippuvaisia ainoastaan toisistamme, missä meidän ei enää tarvitse alistua säädyn ja hienojen tapojen mielivaltaisiin sääntöihin, missä lisäksi luullaan meidän olevan naimisissa, mikä estää meitä pian todella solmimasta aviota ja jalostamasta rakkauttamme valoilla, jotka uskonto pyhittää? Omasta puolestani tosin en tarjoa sinulle mitään uutta, tarjotessani sinulle sydämeni ja käteni; mutta olen valmis uudistamaan tämän lahjan alttarin edessä.

Minusta tämä puhe näytti täyttävän hänet ilolla.

— Uskotko — hän vastasi — että olen sitä ajatellut lukemattomat kerrat tultuamme Amerikkaan? Mutta peläten pahoittavani sinua, olen kätkenyt tämän toiveen sydämeeni. Enkä ole niin vaativainen, että pyrkisin sinun puolisosi arvoon.

— Oi, Manon — vastasin minä — olisitpa pian kuninkaan puoliso, jos taivas olisi antanut minun syntyä kruunupääksi. Älkäämme siis enää epäröikö. Eihän meidän tarvitse pelätä mitään esteitä. Puhun jo tänään siitä kuvernöörille, ja tunnustan hänelle, että tähän päivään asti olemme salanneet häneltä totuuden. Antakaamme tavallisten rakastavien kammoksua avion katkaisemattomia kahleita. He eivät niitä pelkäisi, jos meidän tavoin olisivat varmat siitä, että aina tulevat kantamaan rakkauden kahleita.

Läksin Manonin luota, joka tästä päätöksestä ylenmäärin ihastui.

Olen varma siitä, ettei yksikään kunnon mies olisi ollut hyväksymättä pyyteitäni näissä olosuhteissa, kun nimittäin olin intohimoisen kiintymyksen orja, jota en voinut voittaa, ja omantunnontuskien raatelema, joita en ollut oikeutettu tukahuttamaan. Mutta onkohan ketään, joka voisi syyttää valitustani vääräksi, kun valitan taivaan ankaruutta hylätä aikeeni, jonka tarkoituksena oli ainoastaan sitä miellyttää. Oi, mitä sanonkaan: hylätä! Rankaisihan se sitä rikoksen tavoin. Se oli sietänyt minua kärsivällisesti, niin kauan kuin sokeasti kuljin paheen teitä, ja ankarimmat rangaistuksensa se säästi minulle siihen hetkeen, jolloin aioin ruveta palaamaan hyveen poluille. Pelkään voimieni pettävän minut lopettaessani kertomukseni kaikkein surkeimmasta tapauksesta, mikä ikinä on sattunut.

Menin kuvernöörin luo, kuten olin sopinut Manonin kanssa, pyytämään häneltä suostumusta vihkiäisiimme. Olisin kyllä varonut puhumasta siitä hänen tai kenenkään muun kanssa, jos olisin uskaltanut toivoa, että hänen kotisaarnaajansa, joka silloin oli kaupungin ainoa pappi, olisi tehnyt minulle tuon palveluksen ilman hänen puuttumistaan asiaan. Mutta kun en rohjennut odottaa tuolta hengelliseltä mieheltä vaiteliaisuus-lupausta, päätin toimia julkisesti.

Kuvernöörillä oli sisarenpoika, nimeltä Synnelet, josta hän paljon piti. Tämä oli kolmenkymmenenvuotias, kelpo mies, mutta kiivas ja tulinen. Tuo nuori mies ei ollut naimisissa. Manonin kauneus oli tehnyt vaikutuksensa häneen jo saapumishetkellämme, ja ne lukemattomat tilaisuudet, jolloin hän oli tavannut hänet yhdeksän tai kymmenen kuukauden ajalla, olivat siihen määrään lietsoneet hänen intohimonsa liekkiä, että hän salaisesti riutui häntä ajatellessaan. Mutta kun hänellä oli sama ajatus kuin enollaan ja koko kaupungilla, että minä todella olin naimisissa, oli hän hillinnyt rakkaudentunteensa siinä määrin, ettei ollut ilmaissut mitään, jopa oli monasti osoittanut auliuttaan auttaa minua.

Hän oli enonsa seurassa, kun minä tulin linnoitukseen. Minulla ei ollut syytä salata häneltä aiettani, joten en ollenkaan epäröinyt ilmaista asiaani hänen läsnäollessaan. Kuvernööri kuunteli minua ystävällisenä kuten tavallisesti. Kerroin hänelle osan tarinastani, jota hän kuunteli mielenkiintoisesti, ja kun pyysin häntä olemaan läsnä tulevassa vihkimistilaisuudessa, hän jalomielisesti lupautui maksamaan hääkulut. Erittäin tyytyväisenä poistuin hänen luotansa.

Tuntia myöhemmin pappi astui talooni. Luulin hänen tulevan antamaan minulle ohjeita avioliittooni nähden. Mutta tervehdittyään minua kylmästi hän selitti lyhyesti, että herra kuvernööri kielsi minua sitä ajattelemasta ja että hänellä oli toisia aikeita Manonin suhteen.

— Toisia aikeita Manonin suhteen! — huudahdin minä, äkkiä tuntien kuolettavaa sydämenkouristusta — Ja mitkä ovat nämä aikeet, herraseni?

Hän vastasi minun vallan hyvin tietävän, että herra kuvernööri oli käskijä ja että Manon, joka oli Ranskasta lähetetty tähän siirtokuntaan, oli kuvernöörin määräysvallan alainen. Tätä valtaansa ei hän siihen asti ollut käyttänyt sentähden että oli luullut hänen olevan naimisissa; mutta saatuaan minulta itseltäni kuulla, ettei niin ollut laita, hän katsoi sopivaksi antaa hänet vaimoksi Synnelet'lle, joka oli häneen rakastunut.

Kiivauteni voitti varovaisuuteni. Käskin ylpeänä papin poistua talostani, vannoen ettei kuvernööri, Synnelet eikä koko kaupunki yhdessä rohkenisi käydä käsiksi vaimooni tai lemmittyyni, miksi vaan halusivat häntä mainita.

Kerroin heti Manonille saamani onnettoman tiedon. Oletimme, että Synnelet minun poistuttuani oli voittanut puolelleen enonsa ja että tämä johtui hänen kauan mielessään hautomastaan hankkeesta. He olivat väkevämmät. Olimme Uudessa Orleansissa kuin keskellä aavaa merta, nimittäin eristettyinä muusta maailmasta äärettömien etäisyyksien kautta. Minne paeta oudossa maassa, joka oli autio, tai jossa asustivat pedot tai yhtä raa'at villi-ihmiset kuin ne. Minua tosin kunnioitettiin kaupungissa, mutta en saattanut toivoa tarpeeksi voivani yllyttää väestöä puolustamaan asiaani, voittaakseni tukea, joka olisi voinut häätää vaaran. Siihen olisi tarvittu rahaa, ja minä olin köyhä. Muuten kansan toimeenpanema kapina oli tulokseltaan epävarma; ja jos onni olisi meidät pettänyt, olisi perikatomme ollut auttamaton.

Kaikki nämä ajatukset temmelsivät aivoissani; mainitsin niistä osan Manonille, suunnittelin uusia tuumia kuuntelematta hänen vastaustaan. Tein päätöksen ja hylkäsin sen tehdäkseni toisen. Puhuin itsekseni ja vastasin ääneen ajatuksiini. Sanalla sanoen, olin sellaisessa kiihoitustilassa, etten voi verrata sitä mihinkään, sillä ei koskaan ole ollut olemassa senkaltaista. Manon tuijotti minuun. Minun mielenliikutuksestani hän arvasi vaaran suuruuden, ja vavisten pelosta enemmän minun kuin itsensä tähden, tämä hellä nainen ei edes uskaltanut avata suutansa ilmaistakseen levottomuuttaan.

Loppumattomiin mietittyäni sinne tänne päätin lähteä tapaamaan kuvernööriä, yrittääkseni taivuttaa häntä, vetoamalla hänen kunniantuntoonsa ja palauttamalla hänen mieleensä minun kunnioitustani ja hänen kiintymystään. Manon tahtoi estää minua lähtemästä kotoa. Hän sanoi minulle kyynelsilmin:

— Sinä syöksyt kuolemaan, he tulevat surmaamaan sinut; en saa enää nähdä sinua, tahdon kuolla ennen sinua. — Vaivoin sain hänet oivaltamaan, että minun oli pakko lähteä ja hänen jäädä kotia. Lupasin palata hetken kuluttua. Hän ei aavistanut enempää kuin minäkään, että taivaan koko viha ja vastustajiemme raivo oli purkautuva hänen päänsä yli.

Menin linnoitukseen. Kuvernööri oli siellä papin seurassa. Saadakseni hänet heltymään alennuin nöyryyden osoituksiin, jotka olisivat saattaneet minut menehtymään häpeään, jos olisin alistunut niihin mistä muusta syystä tahansa. Ahdistin häntä kaikilla niillä todistusperusteilla, jotka varmasti vaikuttavat jokaiseen sydämeen, joka ei piile verenhimoisen ja julman tiikerin povessa.

Valituksiini tuolla raakalaisella ei ollut annettavana muuta kuin kaksi vastausta, joita sata kertaa toisti: Manon oli riippuvainen hänen määräyksistään, ja hän oli antanut sisarenpojalleen sanansa. Olin päättänyt äärimäisiin asti hillitä itseäni; tyydyin ainoastaan sanomaan hänelle, että hän oli minulle liiaksi hyvä ystävä, voidakseen sallia minun kuolemaani, jonka valitsin mieluummin kuin lemmittyni menettämisen.

Mennessäni olin aivan varma siitä, ettei minulla ollut mitään toivottavissa tältä itsepäiseltä ukolta, joka sisarenpoikansa edestä olisi syöksynyt ijankaikkiseen kadotukseen. Aioin kuitenkin viimeiseen asti näennäisesti pysyä maltillisena, mutta mielessäni päätin tarjota Amerikan nähdä kaikkein verisimmän ja kauheimman näyn, jos vääryys vietäisiin huippuunsa.

Palasin kotiani kohti hautoen mielessäni tätä tuumaa, kun kohtalo, joka tahtoi jouduttaa perikatoani, toi tielleni Synnelet'n. Hän luki silmistäni osan ajatuksistani. Mainitsin jo, että hän oli kunnon mies. Hän lähestyi minua ja sanoi:

— Minua kai te haette? Tiedän, että hankkeeni teitä loukkaavat, ja olen kyllä aavistanut, että minun on taisteleminen kanssanne. Saammehan nähdä, kenellä on onni puolellaan.

Vastasin hänelle, että hän oli oikeassa, ja että ainoastaan kuolema saattoi tehdä lopun meidän selkkauksestamme.

Poistuimme sadan askeleen päähän kaupungista. Mittelimme miekkojamme, minä haavoitin hänet ja riisuin melkein samassa häneltä aseen. Hän oli niin raivoissaan epäonnistumisestaan, että kieltäytyi rukoilemasta minulta henkeään ja luopumasta Manonista. Minulla oli ehkä oikeus riistää häneltä yhtä haavaa molemmat. Mutta jalosyntyinen veri ei koskaan petä. Viskasin hänelle hänen miekkansa ja huusin:

— Alkakaamme uudestaan, mutta muistakaa, että tässä taistellaan elämästä ja kuolemasta!

Hän ahdisti minua sanomattoman rajusti. Tunnustan, etten ollut mikään taitava miekkailija, minulla kun oli ollut ainoastaan kolmen kuukauden harjoitusaika Parisissa. Mutta rakkaus ohjasi miekkaani. Synnelet tosin lävisti käsivarteni, mutta minä otin tilaisuudesta vaarin ja suuntasin häneen niin voimakkaan iskun, että hän hengettömänä kaatui jalkojeni juureen.

Huolimatta ilosta, jonka voitto tällaisen ratkaisevan taistelun jälkeen tuottaa, jäin heti miettimään tämän kuoleman seurauksia. Minulla ei ollut toivottavissa armoa eikä rangaistuksen siirtämistä. Tuntien kuvernöörin suuren kiintymyksen sisarenpoikaansa, tiesin varmasti, ettei kuolemaani lykättäisi tuntiakaan tuonnemmaksi sittenkuin tuon toisen kuolema oli tullut hänen tietoonsa. Niin uhkaava kuin tämä vaara olikin, ei se kuitenkaan ollut suurin levottomuuteni syy. Manon, huoli hänestä, häntä uhkaava vaara ja pakko menettää hänet hämmensivät niin ajatukseni, että silmäni mustenivat ja etten tietänyt missä olin. Kadehdin Synnelet'n kohtaloa. Pikainen kuolema tuntui minusta ainoalta tuskieni parannuskeinolta.

Mutta juuri tämä ajatus taas palautti minut tajuihini ja saattoi minut kykeneväksi tekemään päätöksen.

— Kuinka! Minä tahdon kuolla — näin huudahdin — lopettaakseni tuskani. Onko siis jotain sellaista olemassa, jota pelkään enemmän kuin lemmittyni menettämistä? Tahdonpa kestää äärimäiset kärsimykset tukeakseni rakastettuani ja siirtää kuolemani siihen asti, kunnes ne osoittautuvat turhiksi.

Palasin kaupunkiin. Astuin asuntooni, missä tapasin Manonin puolikuolleena kauhusta ja levottomuudesta. Minun läsnäoloni viritti hänessä uutta toivoa. En voinut häneltä salata sitä kamalaa tapausta, joka oli minulle sattunut. Hän kaatui pyörtyneenä syliini kuullessaan minun puhuvan Synnelet'n kuolemasta ja saamastani haavasta. Kesti yli neljännestunnin ennenkuin sain hänet taas palautetuksi tajuihinsa.

Olin itse puolikuollut, enkä nähnyt vähintäkään mahdollisuutta meidän kumpaisenkaan turvaamiseen.

— Manon, mitä nyt teemme? — kysyin häneltä, hänen vähän toinnuttuaan. — Oi, mitä nyt teemme? Minun on pakko paeta. Tahdotko sinä jäädä kaupunkiin? Niin, jää sinä tänne, voit vielä tulla onnelliseksi; ja minä lähden kauas sinusta hakemaan kuolemaa villi-ihmisten parista tai petojen kynsien raatelusta.

Hän nousi huolimatta väsymyksestään, ja tarttui käteeni vieden minut ovelle.

— Paetkaamme yhdessä — hän sanoi — älkäämme hukatko hetkeäkään. Voitaisiin sattumalta löytää Synnelet'n ruumis, ja siinä tapauksessa emme ehtisi paeta.

— Mutta, rakas Manon — huomautin minä, ollen vallan suunniltani, — sanohan minne voimme mennä. Näetkö sinä mitään pelastuksen tietä? Eikö olisi parempi, että sinä koetat elää täällä ilman minua, ja että minä vapaaehtoisesti menen tarjoamaan pääni kuvernöörille?

Tämä ehdoitus vaan lisäsi hänen intoansa pakenemaan. Minun oli pakko seurata häntä. Minulla oli vielä lähtiessäni tarpeeksi mielenmalttia ottaa mukaani muutamia huoneessa olevia väkijuomapulloja ja niin paljo ruokavaroja kuin taskuihimme mahtui. Sanoimme palvelijoillemme, jotka olivat viereisessä huoneessa, että läksimme iltakävelylle (tämä kuului jokapäiväisiin tapoihimme), ja poistuimme kaupungista nopeammin, kuin mitä Manonin heikot voimat näyttivät sallivan.

Vaikka en vielä ollut vapautunut epävarmuudestani pakopaikkaamme nähden, takerruin kahteen toiveeseen, joita vailla olisin kernaammin kuollut kuin ollut epätietoinen Manonin kohtalosta. Olin sinä lähes kymmenen kuukautta kestäneenä aikana, jonka olin viettänyt Amerikassa, siksi paljon oppinut tuntemaan maata, että minulla oli käsitystä siitä, miten tuli kesyttää villi-ihmisiä. Saattoi antautua heidän käsiinsä syöksymättä varmaan kuolemaan. Olin lisäksi oppinut muutaman sanan heidän kieltänsä ja eräitä heidän tapojaan niissä eri tilaisuuksissa, joissa olin heitä nähnyt.

Paitsi tätä kurjaa keinoa oli minulla tarjona vielä toinen mahdollisuus englantilaisten taholla, jotka, kuten tunnetaan, ovat perustaneet siirtokuntia näissä seuduin uutta maailmaa. Mutta pitkät välimatkat pelästyttivät minua: meidän oli kulkeminen heidän siirtokuntiinsa asti useita päiviä pitkin autioita maa-alueita ja kiipeäminen yli muutamien niin korkeiden ja jyrkkien vuorten, että tie tuntui vaivalloiselta kaikkein rotevimmille ja karaistuimmille miehille. Toivoin siitä huolimatta, että saatoimme turvautua näihin kahteen apukeinoon, nimittäin alkuasukkaisiin oppaina ja siihen, että englantilaiset ottaisivat meidät asumaan pariinsa.

Astuimme niin kauan kuin Manonin rohkeutta riitti, nimittäin lähes pari peninkulmaa, sillä tämä verraton rakastajatar kieltäytyi yhä levähtämästä aikaisemmin. Lopulta hän oli niin väsymyksen masentama, että tunnusti mahdottomaksi kulkea kauemmaksi. Yö oli jo tullut; istuuduimme keskelle aavaa ketoa, missä emme löytäneet ainoatakaan puuta suojaksi päämme päälle. Hänen ensi työnsä oli muuttaa haavaani side, jonka hän itse oli asettanut ennen lähtöämme. Turhaan koetin vastustaa tätä hänen aiettaan; olisin kuolettavasti pahoittanut hänen mieltään, jos olisin kieltänyt häneltä sen tyydytyksen, että tiesi minun voivan hyvin ja olevan vapaana vaarasta, ennenkuin hän ajatteli itseään. Alistuin hetken ajaksi hänen tahtoonsa ja vastaanotin häpeämättä ja vaieten hänen huolenpitonsa.

Mutta kun hän oli päättänyt hellän tehtävänsä, niin kuinka innokkaasti minä vuorostani ryhdyinkään toimimaan! Riisuin kaikki vaatteeni levittäen ne maahan hänen allensa, siten tehdäkseni hänen leposijansa pehmeämmäksi. Vastoin tahtoaan hänen oli suostuminen siihen, että minä käytin kaikkea, minkä saatoin kuvitella lieventävän hänen epämukavuuttaan. Lämmitin hänen käsiään kuumilla suudelmillani ja hehkuvilla huokauksillani. Valvoin koko yön hänen vieressään rukoillen taivasta suomaan hänelle suloisen ja rauhaisan unen. Oi, Jumalani! Kuinka rukoukseni olivat hehkuvat ja vilpittömät! Minkä armottoman tuomion nojalla sinä olit päättänyt olla niitä kuulematta?

Suokaa minulle anteeksi, että lyhyesti päätän kertomuksen, joka saa minut menehtymään. Kerron nyt teille onnettomuuden, jolla ei koskaan ole ollut vertaistaan; olen pyhittänyt koko elämäni sitä itkeäkseni. Mutta vaikka lakkaamatta kannan sitä mielessäni, epäröi sieluni kauhistuksen valtaamana joka kerta kun tahdon pukea sitä sanoihin.

Olimme viettäneet rauhallisesti osan yöstä; luulin rakkaan lemmittyni vaipuneen uneen, enkä rohjennut hengittää peläten häiritseväni hänen untansa. Huomasin päivän koittaessa tunnustellessani hänen käsiään, että ne olivat kylmät ja vapisivat; painoin niitä poveani vastaan, niitä lämmittääkseni. Hän huomasi tämän liikkeeni, ja ponnistaessaan voimiaan tarttuakseen minun käsiini, hän sanoi heikolla äänellä, että hän luuli viimeisen hetkensä tulleen.

Pidin näitä sanoja alussa ainoastaan tavallisena onnettomuuden aiheuttamana puheena, ja vastasin siihen vaan rakkauden hellillä lohtusanoilla. Mutta hänen taajat huokauksensa, hänen äänettömyytensä minun kysyessäni, hänen käsiensä suonenvedontapainen puristus, niiden yhä kietoessa minun käsiäni, ilmaisivat minulle, että hänen onnettomuutensa loppu lähestyi.

Älkää vaatiko minua kuvaamaan tunteitani tai toistamaan hänen viimeisiä sanojaan. Menetin hänet, sain todisteen hänen rakkaudestaan vielä sinä hetkenä, jolloin hän heitti henkensä — siinä kaikki, mitä jaksan ilmaista teille tästä kauheasta ja surkuteltavasta tapauksesta.

Minun sieluni ei seurannut häntä. Taivas ei varmaankaan vielä katsonut rangaistukseni määrää täydeksi; se on säätänyt, että minun senjälkeen on kituminen riutuvaa ja kurjaa elämää viettäen. En välitäkään koskaan sen onnellisemmasta elämästä.

Yli vuorokauden lepäsin painaen huuliani vasten Manonin kasvoja ja käsiä. Tarkoitukseni oli kuolla siihen paikkaan. Mutta mieleeni johtui seuraavana päivänä, että hänen ruumiinsa minun kuoltuani oli joutuva villipetojen haaskaksi. Päätin siis haudata hänet ja odottaa kuolemaani hänen haudallaan. Olin jo niin menehtymäisilläni nälän ja surun synnyttämään heikkouteen, että minun täytyi ponnistaa kaikki voimani pysyäkseni pystyssä. Minun oli pakko turvautua mukaan ottamiini väkijuomiin; nämä virkistivät voimiani sen verran, kuin oli tarpeellista surullisen tehtäväni täyttämiseen.

Minun ei ollut vaikea kaivaa siinä paikassa, missä olin; se oli hiekkamaata. Taitoin miekkani ja käytin sitä lapiona, mutta minulla oli enemmän apua paljaista käsistäni. Sain täten kaivetuksi tilavan haudan, laskin siihen sydämeni epäjumalan, huolellisesti käärittyäni hänet vaatteisiini, suojatakseni hiekalta. Mutta sitä ennen syleilin häntä lukemattomat kerrat mitä täydellisimmän rakkauden koko hehkulla. Istuuduin vielä hänen viereensä ja katselin häntä kauan; en hennonut luoda umpeen hautaa. Lopulta voimani taas alkoivat uupua ja peljäten, että ne kokonaan pettäisivät ennenkuin olin päättänyt tehtäväni, kätkin ainaiseksi maan poveen täydellisimmän ja viehättävimmän olennon, jota se koskaan päällänsä oli kantanut. Paneuduin sitten pitkäkseni hautakummulle, kasvot hietaa kohti ja sulkien silmäni siinä tarkoituksessa, etten niitä enää koskaan avaisi. Sitten huusin avuksi taivasta ja odotin kärsimättömänä kuolemaa.

Teistä tuntunee vaikealta uskoa, ettei tämän synkän toimituksen aikana yksikään kyynel välähtänyt silmistäni, ei yksikään huokaus kohonnut huulilleni. Syvä ahdistukseni ja varma päätökseni kuolla olivat tukahduttaneet kaikki epätoivon ja tuskan ilmaukset. Enkä levännytkään kauan siinä asennossani haudalla, ennenkuin menetin jäljellä olevan vähäisen tajuni ja tunnekykyni.

Tämän jälkeen, minkä nyt olette kuullut, tarinani loppu on niin mitätön, ettei se ansaitse kuuntelemisen vaivaa. Kun Synnelet oli viety kaupunkiin ja hänen haavansa oli tarkoin tutkittu, huomattiin ettei hän ollutkaan kuollut ja lisäksi etteivät hänen haavansa olleet vaarallisia. Hän kertoi enolleen, miten kaikki oli meidän välillämme tapahtunut, ja hänen jalomielisyytensä saattoi hänet heti mainitsemaan minun osoittamani jalomielisyyden. Lähetettiin etsimään minua, ja minun ja Manonin poissaolo herätti sen epäilyksen, että olimme paenneet. Silloin oli liian myöhäistä lähteä minua takaa ajamaan; mutta kaksi seuraavaa päivää käytettiin tähän työhön.

Minut löydettiin vailla elonmerkkiä Manonin haudalta, ja ne, jotka näkivät minut tuossa tilassa melkein alastomana ja haava verissä, olivat varmat siitä, että minut oli ryöstetty ja murhattu. He kantoivat minut kaupunkiin. Kuljetuksen synnyttämä liike herätti minut jälleen tajuihini. Kun avasin silmäni ja rupesin vaikeroimaan sitä onnettomuutta, että vielä olin elävien parissa, huomattiin, että vielä saatoin tulla hoidon alaiseksi; tämä minulle omistettiin, ja sen seuraus oli valitettavasti liiankin onnellinen.

Minä en välttänyt ankaraa vankeutta ja oikeudenkäyntiä. Kun Manon oli kadonnut, minua syytettiin siitä, että raivon ja mustasukkaisuuden puuskauksessa olin surmannut hänet. Kerroin suoraan surkuteltavan seikkailuni. Vaikka selontekoni Synnelet'ssä herätti kipeää surua, hän oli kyllin jalomielinen anomaan armahdustani, ja sen hän saikin aikaan.

Olin niin heikko, että minut täytyi kantaa vankilasta vuoteeseeni, johon ankara tauti sitoi minut kolmeksi kuukaudeksi. Vihani elämään ei ollenkaan heikentynyt; huusin lakkaamatta avukseni kuolemaa ja kieltäydyin kauan itsepintaisesti nauttimasta lääkkeitä. Mutta Kaitselmuksen tarkoituksena oli, sittenkuin se näin ankarasti oli rangaissut minua, saattaa kärsimykseni ja rangaistukseni minulle hyödyllisiksi. Se valaisi minua valollaan ylhäältä, joka minussa herätti syntyperäni ja kasvatukseni arvoisia ajatuksia.

Kun rauha oli alkanut syntyä sydämessäni, ei ruumiillinen parantumiseni viipynyt. Minä noudatin täydesti kunniantunnon kehoituksia ja jatkoin pienen toimeni täyttämistä, odottaessani Ranskan laivoja, jotka kerran vuodessa saapuvat tähän osaan Amerikkaa. Olin päättänyt palata kotimaahani siellä vakaantuneella, ja siveällä elämällä hyvittääkseni säädytöntä käytöstäni. Synnelet oli huolehtinut siitä, että rakkaan lemmittyni ruumis oli siirretty kunnialliseen paikkaan.

Noin kuusi viikkoa parantumisestani kävelin eräänä päivänä yksin rannalla ja näin silloin laivan, jonka kauppa-asiat toivat Uuden Orleansin rannalle. Pidin tarkasti silmällä matkustajien maihin nousua ja hämmästyin äärettömästi tuntiessani Tibergen niiden joukossa, jotka astuivat kaupunkia kohti. Hän kertoi minulle, että hänen matkansa ainoa vaikutin oli ollut halu nähdä minut ja kehoittaa minua palaamaan Ranskaan. Saatuaan kirjeeni, jonka olin lähettänyt Havresta, oli hän itse matkustanut sinne tarjotakseen minulle pyytämääni apua. Hän oli tuntenut mitä haikeinta mielipahaa kuullessaan minun jo lähteneen matkaan ja olisi heti ollut valmis seuraamaan minua, jos olisi voinut astua lähtövalmiiseen laivaan. Sellaista hän oli useita kuukausia etsinyt eri satamissa, ja löydettyään viimein Saint-Malossa yhden, joka nosti ankkurinsa purjehtiakseen Martiniqueen, oli hän astunut siihen, toivoen sieltä helposti pääsevänsä Uuteen Orleansiin. Mutta espanjalaiset merirosvot olivat matkalla ottaneet tämän laivan ja vieneet sen erääseen saareensa. Tiberge oli päässyt viekkaudella pakenemaan, ja useiden harharetkien jälkeen hän sattumalta oli joutunut siihen pieneen laivaan, joka juuri oli saapunut, ja näin oli hän onnellisesti päässyt luokseni.

En voinut tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttani näin jalomieliselle ja uskolliselle ystävälle. Vein hänet asuntooni ja pyysin häntä vapaasti käyttämään kaikkea, minkä omistin. Sitten kerroin hänelle kaiken, mitä minulle oli tapahtunut lähdettyäni Ranskasta, ja valmistaakseni hänelle odottamattoman ilon, selitin hänelle, että ne hyveen siemenet, jotka hän aikaisemmin oli kylvänyt sydämeeni, alkoivat kantaa hedelmiä, joista hän oli oleva tyytyväinen. Hän vakuutti, että niin miellyttävä varmuus korvaisi kaikki hänen matkansa vastukset.

Vietimme yhdessä kaksi kuukautta Uudessa Orleansissa, odottaen Ranskan laivojen tuloa, ja päästyämme viimein matkaan, astuimme kaksi viikkoa sitten Havre-de-Grâcen rantaan. Sinne saavuttuamme lähetin kirjeen omaisilleni. Vanhemman veljeni vastauksesta sain surullisen tiedon isäni kuolemasta, johon syystä pelkään minun hairahdukseni osaltaan vaikuttaneen. Kun puhalsi myötäinen tuuli, astuin heti laivaan purjehtiakseni Calais'hen, aikoen sieltä matkustaa muutaman peninkulman päässä kaupungista asuvan ja meille sukua olevan aatelismiehen luo, missä veljeni kirjoitti odottavansa tuloani.