LIIAN MYÖHÄÄN
Mun kukkaini valtakunta kevätöissään väräjää. Sen umput huojuvat unta niin vaaleaa, pehmeää.
Sen umput valkean hempeet
kai aurinko suutelee.
Kun aukovat silmänsä lempeet,
yö hiljalleen haihtunee.
Yön myrkkyiset ruskeat perhot
luo kukkaini liitelee.
Niin arkana valkeat verhot
ens’ suukoista vapisee.
Punertuu purppuraan lehti ajan outona hehkumaan… Kun aurinko viimein ehti — päät umppuini riippui vaan —