Lähtevien laivojen kaupunki

by Aino Kallas

SAARENMAALAINEN INTERMEZZO.

USKONTUNNUSTUS.

Olen nähnyt sen monesti ennenkin, sataman merkkitornin, avonaiset, ruosteenruskeat kiertoportaat, joitten yläpäässä paloi valkea lyhty, ja aina ajatellut käärmettä, jonka tulisen silmän tuikkiva merkkituli muodosti. Ruosteenruskeatko vaiko viheriähköt, — samantekevä, "levy säilytetään" ei pidä paikkaansa silmämme pikavalokuviin nähden.

Niin, olen nähnyt sen, olen nähnyt niin paljon muuta ympärilläni, esineitä ja ihmisiä, olen tuntenut ne ulkopuolellani oleviksi, olen alati aistinut ne kuten minulle kuulumattomina, olen yrittänyt niitä kuvaamaankin, havainnollistuttamaan ulkonaisia aistimuksiani minulle oikeastaan vieraasta mailmasta, jonka ulkokuoren ainoastaan näin ja tunsin, mikäli aistimeni riittivät sen vaikutteita välittämään.

Olenko itse muuttunut, onko mailma ympärilläni muuttunut? Miksi nyt ikäänkuin haihtuvat, katoavat käsistäni ulkonaiset muodot, värit ja viivat, ja jää jäljelle ainoastaan vertauskuva, joka syntyy oman sieluni koskettaessa määrättyä esinettä? Silmäni näkevät, korvani kuulevat, tunto-, haju-, makuaistini toimivat kuten ennenkin, mutta jokin uusi ja tuntematon voima minussa itsessäni kokoo nämä erinlaiset heijastussäteet suureksi sisäiseksi polttokuvioksi, joka syöpyy olemukseeni. Kaikki aistimeni voisivat lamautua, silmäni sammua, korvani kuuroutua, tuntoni turtua, ja minä aistisin kuitenkin mailman, todellisemmin kuin ennen.

Eivät enää ympäröi minua minulle vieraat, kylmät esineet, olen kuin hajautunut alkuosiksi, jotka ovat tunkeutuneet minulle ennen outoihin ja tuntemattomiin olioihin… Mailma on minulle tuttu, ikäänkuin olisin seurannut joka puun kehitystä, siitä asti kuin se siemenenä mullan sylissä iti. Tunnen oman elämykseni kaikkialla.

Eikö tuijota se minua vastaan tänäkin tummana iltana ruskean kiertokäärmeen salaperäisesti tuikkivasta silmästä, — aivojen vuosi, järjen ylivaltiuden aika! Enkö ole ylentänyt minäkin tänä vuonna jumalakseni järjen vaskikäärmettä, palvonut vilkkutulta, jota inhimilliseksi järjeksi nimitetään? Merentakaisen sataman merkkitorni, aivokäärme, kirkas ja kimmeltävä yli matalan vesijättömaan! Tervehdin sinua!

MEILLÄ ON KUOLLUT MUKANA.

Laiva lähestyy satamaa, meillä on kuollut mukana.

Muuan maankiertäjä sõrvelainen työmies, yksi monista, jotka keväisin Saarenmaalta lähtevät työnhakuun mantereelle, edustava Saarenmaan ainoata varsinaista vientitavaraa, inhimillistä työvoimaa. Riian satamassa hän hinautti itsensä henkitoreissaan kahden armeliaan toverinsa nojassa kapteenin tietämättä laivalle, haluamatta kuolla köyhien sairaalaan vieraassa kaupungissa. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa. Keulaan, pakkalaatikoitten ja tynnyrien väliin, purjevaatekasalle hän oli kätkeytynyt, kunnes kuolonkorina antoi hänet ilmi. Hän oli koko loppumatkan useamman tunnin ajan matkustajain ja laivaväen uteliaisuuden ja päivittelyjen esineenä, antaen tilaisuutta helppohintaiseen armeliaisuuteen, johon ihmiset aina ovat alttiita, — itse jo tuiki tunnotonna, sananpuhumattomana, viimeisten suonenvetoisten puistatusten hirveällä säännöllisyydellä toistuessa. Hänen kuolinkamppailunsa oli pitkällinen. Hän kuoli vasta, kun hänen kotisaarensa sinertävänä pitkänä juovana sukelsi luoteisen vesistä.

Mutta hän pääsi tahtonsa perille. Häntä ei haudattaisi minnekkään suuren satamakaupungin köyhäin kirkkomaahan, josta hänet kuin mistäkin vuokra-asunnosta muutaman vuoden päästä poispotkittaisi, vaan sinne hän pääsisi, Jämajan kalastajakalmistoon, suuren Ruotsin meren rannalle, valkoiseen hyvään rantahietaan. Seisoisi mustan, kauas vesille katsovan ristin juurella siellä juhannuspäivänä pappi, ja hänellekin sanan puhuisi, kaikkia kuolleita muistaisi, mereen jääneitä ja maassa maatuvia, kaikkia siunaisi, pieniä lahonneita puuristejä kalastajain ja merenkävijäin haudoilla. Mereltä tulisi myötätuulessa paisuvin purjein venekunta toisensa jäljestä, ja kalmiston kummuilla kyykkisi sõrvelaisnaisia ja lapsia raitaiset hameet yllä, jokunen vanhus tai puolikasvuinen poika joukossa, aikamiesten ollessa merillä. Siellä hän valkeassa rantahiekassa lepäilisi, eipä muukalaisena, vaan kotoisena, omana kylänmiehenä ja odottelisi toisiakin tulevaksi aikansa ratoksi.

Sininen juova luoteisen vesissä on nyt hajonnut hietasärkiksi ja merentakaisiksi metsiksi.

Vainaja on peitetty tahraisella purjevaatteella. Kapteeni kulkee kallella kypärin ja sättien pitkin kantta, ja matkustajat vihoittelevat viivytystä, joka heitä satamassa viranomaisten tulon ja pöytäkirjan laadinnan takia odottaa.

Me lähestymme satamaa, meillä on kuollut mukana.

Kuinka olisi, viranomaisten saavuttua ja kynäin rapistessa pöytäkirjan lehdillä, astua esiin ja sanoa:

"Arvoisa herra oikeudenpalvelija! Täällä on vielä toinenkin vainaja…"

On vainajia, joitten kuolinsyistä ei koskaan tehdä pöytäkirjaa. He kuolevat, koska heidän täytyy kuolla.

Mutta minäkin haluaisin haudata kuolleeni yksinäiselle hietasärkälle, jossa ajohiekka kasvaa kinoksiksi, tuuli kuljettaa pieniä vaahtokimpaleita kuin irtolunta, ja rantaneilikka tuoksuu näkymätönnä kuin salaisuus.

KULTALAIVA.

Kuka ei liene kuullut kultalaivasta kerrottavan? Yli sata vuotta sitten purjehti suunnattomalla rahasummalla lastattu laiva Saarenmaan läntisen rannikon ohitse, joka on täynnä merenalaisia riuttoja ja vaarallisia matalikkoja. Se teki haaksirikon, vajosi pohjaan laivaväkineen ja aarteineen. Siitä pitäin on sitä etsitty, naarattu, sukellettu, joukolla ja yksitellen, viranomaisten käskystä ja kalastajain alotteesta, kaikki turhaan… Isoisät kertovat isäinsä tarkalleen määränneen laivan uppoamispaikan, näytetään taloja, joitten nurkkauksesta pitää kuvitella vinon viivan merelle vedetyksi; missä viivat yhtyvät, siellä on muka laiva. Kuinka moni kampela- ja silakkaverkkojen kokija on tyyninä iltoina tähystänyt syvyyteen aarretta hakien, toivoen valkeain latuskain kampelalehtien ja silakkahopean sijaan onnen kaupalla nostavansa verkon täyden kultarahoja… Kultalaiva kummittelee sekä merenpohjassa että aivoissa…

Istuin laivan kannella, jota paraikaa hinattiin satamaan. Satujen saari otti meidät vastaan sumulla ja tihkusateella. Mutta sumu oli lämmin, ja sade availi kastanjain ja sireenien silmuja.

Yhtäkkiä kuulin jonkun sanovan lähelläni:

"Kultalaiva on löydetty!"

Ja kun heristin kuuloani, kuulin toisen siihen vastaavan:

"Kuulin jo, — sitä yritetään nostaa."

Ajaessani halki vesijättömaiden, myöhemmin katajaketojen, vesiperäisten soitten, yli saarenmaalaisten jokien joka kesä kuivuvien uomien, ajattelin kultalaivaa.

Kultalaiva, — meidän sisimmän, meidän tiedottomimman romantismimme ilmaus! Me tarvitsemme sitä vertauskuvana, ikuisena vastalauseena, se nousee meille kangastuksena samasta ijäti selittämättömästä sielumme mysteriosta, josta kohoavat ijäisyyden kaipaus ja usko yliluonnollisiin. Köyhät kalastajat sõrvelaisissa savupirteissään, joitten elämä on yksitoikkoista ja karua kuin karjanummi, he tarvitsevat sitä vastalauseeksi arkipäivänsä autiudelle, heidän täytyy uskoa, että se jossain on olemassa, ihmeellinen, satumainen, mahdoton… ei haudantakainen, kuten kirkossa kuulutetut autuudet, vaan käsinkoskettava, maanpäällinen, aistittava ja kuitenkin yliluonnollinen, — seitsemän miljoonaa ruplaa sulassa, keltaisessa kullassa, jokaisen heidän saavutettavanaan. He syntyvät ja kuolevat, ja heidän poikansa syntyvät ja kuolevat, he käyvät karheiksi ja ahavoittuneiksi merellä, ja heidän vaimonsa äestävät kotosalla pieniä soraisia pellontilkkuja ja kulkevat puuauran takana, kuihtuen varhain ja rumentuen raskaasta ruumillisesta työstä, ja vihdoin he kuolevat, tuijottaen karstaiseen lakeen, joka on nähnyt heidän syntyvän. Mutta sillä välin he soutelevat ulapan vihreitä vesiä, Ruotsin meren, jota pitkin heidän etäiset esi-isänsä, rohkeammat ja voimakkaammat heitä, purjehtivat vieraita kaupunkeja polttamaan, ja sama seikkailuhalu panee heidät laskemaan koukkuhakojaan ja luotirihmojaan kultalaivan löytääkseen… He näkevät sen meren syvyydestä kuultavan kultaisin mastoin, kullalla silatuin sivuin…

Yö oli lämmin ja hienosti utuinen, ja katajapehkot olivat hämärässä kuin yhtä monta pehmeätä päänalusta, jotka uneksijaansa odottivat.

YLITSE MUURIN.

Harmaakivimuurien yli, kyllin korkeitten, suojellakseen ohikulkijan silmältä puutarhat, kyllin matalain puitten kumartua ylitse, varisee autioille, öisille kaduille kukkavihma. Katu on täynnä kuolevain kukkain tuoksua. Niinkuin pienet, karanneet sanansaattajat lentelevät tuulentuomat terälehdet ympärillä, lukemattomat, lemuavat viestit muurintakaisista puutarhoista. Oi näitten näkymättömäin kätten tuskin tuntuvia hyväilyjä, sanoja, jotka suhisevat ympärillä, kevyinä ja hapraina kuin tuoksu, — salainen rakkauden tunnustus, yhä uudelleen, yhä uudelleen yölle kuulumattomasti kuiskattu! Tuoksuvia sanoja, jotka ohikulkijaa odottavat keskiöiseltä, merentakaiselta kadulta!

Aamuun on vielä aikaa, ja kaupungin paimen ei vielä ole sitonut virsunrihmojaan ajaakseen kaupungin lukuisan lehmikarjan saraheinää kasvavalle vesijättömaalle. Raatihuoneen tornista ei vielä viito viiri, joka ilmoittaisi varhaisen laivan tulon etäiseen satamaan, eivätkä ratise vielä sõrvelaiset rattaat kampelakuormineen toria kohti, kirjavapukuisten, piippolakkisten vaimojen torkkuessa sukankudin kädessä kalasaavien takana. Yövartijain tuntihuuto kadun kulmassa on vaiennut vuosikymmeniä takaperin.

Minkälainen pieni yksilö parka on tämä nukkuva kaupunki, tuomittu elämään loisena toisista, elinvoimaisemmista elimistöistä, vailla itsenäistä verenkiertoa, loitolla suurista kulkuväylistä, hiljainen, merenpakoinen kaupunki, jossa menneisyys puhuu äänekkäämmin kuin nykyisyys! Pienet valkoiset talot nukkuvat punaiset tiilikattonsa silmille vedettyinä ja vihreät ikkunaluukut suljettuina. Merentakainen uni on rauhallinen ja sikeä, vaikka ovet ja veräjät ovatkin ilman salpaa ja lukkoa.

Heräjä, kunnon kuresaarelainen porvari, katso, kukkatuoksu virtaa kenenkään kysymättä puutarhastasi kadulle! Omenat ja kirsikat jäävät sinulle, mutta tuoksu, vangitsematon, menee kaiken ilman tietä, sekaantuen yön ihanaan ja seesteiseen kuulakkuuteen. Oi näitä vartioimatta jääneitä salaisuuksia, jotka yön tullen muurin yli tulvehtivat, tervehdyksiä tähdettömän alkukesän yön ja kukkivain puutarhain välillä, vähäisten kukkakeijukaisten karkeloa epätasaisella ja huonosti kivitetyllä kadulla, valkeaa kukkasuitsutusta kesän alttarille…

Katu on tyhjä, ja yön kuuleva korva kokoo eksyneet, lentelevät sanat.

VAELTAVA KYNTTILÄ.

Helteistä päivää oli seurannut helteinen yö yli merentakaisen kaupungin. Puutarhojen muurit ja talojen valkeat seinät säteilivät päivällä keräämäänsä paahdetta kadulle, ne jäähtyivät hitaasti, yöilman imiessä kuumuuden itseensä. Yö oli vain kuin pitennetty päivä. Rannalla, veden rajassa, löyhkäsi liejulle ja jodille. Rantalevien ja kaislojen välille seisahtunut vesi mätäni hiljalleen, ja sen väriasteikko vaihteli viheriästä sinipunervaan. Pienet laineet kuljettivat kuun heijastuskuviota uimakojun luota yhä lähemmäksi rantaa, ja taivas laakean vesijättömaan yläpuolella sammui.

Eivät ole unta varten tällaiset yöt! Mitä varten lienevätkään? Eivät myöskään rakkautta varten. Mätäkuun yöt, helteiset, raukeat, keltaisen kuutamon valaisemat, — maa sateenjanosta nääntyneenä, kuivuuden kuumeessa, ruoho kuloksi kuivettuneena, pensaitten lehdet tahmeassa, valkeassa pölyssä, jota ei virkistävä sade viruta. Meri laiskana, tyynenä, vetäytyen yhä edemmäksi rannasta, liejua ja mutaa paljastaen, kooten kirkkautensa jonnekin autereisen taivaan rannan taakse.

Suuret, ilkeät paarmat ampuvat läpi liikkumattoman ilman. Kaikki näivettyy, vesi mätänee, meri kuivuu, taivas on reunoistaan tiukasti maassa kiinni kuin kärpässatimen kupu, ja maasta lähtevä henkäys on täynnä edellisen päivän kuumia höyryjä, myrkyllisiä, kuten kerran keuhkoissa jo kiertänyt ilma.

Kaksikerroksinen rakennus, jonka yläkertaa valkoiset kalkkikivipatsaat kannattavat, on pimeä, mutta ikkunat ovat selkoselällään. Yhtäkkiä syttyy tuli kulmahuoneessa, ja joku liikkuu kynttilä kädessä läpi koko huonerivin. Vaeltava kynttilä! Ikkuna syttyy, toinen sammuu. Ei ehdi nähdä mitään, vain varjoja vilahtaa, suuria, muodottomia, jotka kynttilän liekki herättää eloon seinillä. Ehkä kuolee joku paraikaa, henkisesti tai ruumiillisesti, ja kamferin ja myskin tuoksu virtaa kadulle… Kynttilän liekki liehuu, vaikka tuulta ei ole nimeksikään. Ja taas ammottaa koko ikkunarivi tyhjyyttä ja pimeyttä.

Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivaloista, huohottavaa kuin hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea edes itsestämme… Kynttilä vaeltaa, ikkuna syttyy, toinen sammuu, ja varjot kiipeevät seinillä… Eivät ikinä ole sielumme ikkunat yhtaikaa valaistut. Aavistus herää, mutta ennenkuin siitä on syntynyt ajatus, ei sitä ole enää olemassa, se on jo liuennut takaisin ikuiseen olemattomuuteen, sielun salattuun alkuaineeseen.

Sielumme ikkunat ovat pimeät: sisällä kuollaan.

IHMINEN.

Loiva hietasärkkä oli illan hämärässä harmaa, yksivärinen, ja tähän harmauteen sulivat hiedalle kuivumaan levitetyt verkot, korkeat merileväkasat ja avokitaisten mertojen takana meren kiilloton, tuhkankarvainen pinta.

Jotain tummaa, liikkumatonta, kuin ajopuun kaltaista, kyyhötteli aivan vesirajassa, — nuoren harmaahylkeen, hallin, pää ja eturuumis, jotka se oli kosteille, pyöreille kiville kohottanut. Lähellä harmaita kalastajavenheitä, yöteloille asetettuja, se siinä levollisesti loikoili, pelkäämättä, hievahtamatta, harmaana osana maiseman öisestä harmaudesta, vähäisten virilaineitten huuhtomana, jotka sillä kuin elottomalla esineellä leikittelivät, ennen lopullista maatamenoaan. Aavistamatta rannan asutusta, se kelletteli rannan haileassa vedessä, pitkämatkaisena, eksyneenä tuntemattomalle, ystävälliselle rannalle, jonka harmaus oli unettavaa ja rauhoittavaa.

Yhtäkkiä tuli mäntyjen ja tammien pimennosta tumma haahmo, seisahtui, lakealle hiedalle ehdittyään paneutui pitkälleen, hitaasti ja kuulumattomasti mahallaan ryömien. Minkäänlaista varjoa ei syntynyt, kuun ensi neljännes oli vain kuin valkea sakara, käyrä hopearihma, ja alkukesän lyhyt yö kylmä ja vaalahko. Ajohiekka rapisi tuskin kuuluvasti, alempana, missä se oli hyrskystä ja vaahdosta kostea, se ei edes rapissutkaan. Musta haahmo ryömi hitaasti eteenpäin, kahden suuren merran välitse kalastajaveneitten suojaan ja pysähtyi muutaman kumolleen vajonneen ruuhen taakse.

Koko maisema oli taas eloton. Halli oli yhä hievahtamatta, kivenheiton päässä, etukäpälät ja sileä, ympyriäinen pää hietikolla.

Yhtäkkiä kuului pamahdus, halli käännähti nuolennopeasti ja sukelsi…
Meren pinta oli tyhjä.

Muutama henkeäpidätetty tuokio… Sen täytyy tulla esiin, — elävänä tai kuolleena… Mitään ei näy.

Mutta yhtäkkiä etäällä, verkkoseipäitten tumman rivin ulkopuolella kelluu pinnalla jotain ympyriäistä. Halli ui poispäin, vaivalloisesti, haavoittuneena. Se on pelastunut.

Vihasin ihmistä. Ihmistä, joka tuliluikullaan rikkoo luonnon öisen levon ja vieraanvaraisen rannan ystävällisen vastaanoton, — jonka ensimäinen vaisto on murhavaisto. Hiekka oli armeliaampi, vieraanvaraisempi kosteassa pehmeydessään, millä se kaukomatkaiselle vieraalle leposijan tarjosi, katajat ja männyt ajohiekkaan tunkeutuneine juurineen olivat valmiit varjelemaan, suviyö lähestyi ystävänä ja unta-antavana, meri oli leppoisan hailea, ja mainingit hyväileviä, — ainoastaan ihminen ilmestyi vihollisena, verta janoovana.

Vihasin ihmistä.

NÄKY.

Säikytettyinä katajaiselta laitumeltaan, missä vähäisen, savipohjaisen hetteen ääressä piehtaroivat, lyhyttä kuloheinää lammasten kera jytystäen, — vauhkoina kumeasta jyrinästä, joka maantieltä läheni paksun pölypilven peitossa, syöksyivät saarenmaalaiset hevoset, hiirakko ja kaksi ruosteenkarvaista laukkia yli matalan kiviaidan maantielle, painautuen kiivaaseen ja sokeaan juoksuun. Näin niitten kirmaisevan ohi, matalakasvuisina, sitkeälihaksisina, kuten rodun tunnus kuuluu, silmät kekäleinä, sydän sävähtäen hurjasta, hullusta kauhusta, vaahtoavat sieraimet särpien tomua, joka valkeana kohoo tulikuivasta maasta. Heti heidän kintereillään automobiili, uuden uutukainen, sätkyttävine koneineen ja torven törähdyksineen, uuden ja vielä tiheämmän pölypilven peitossa.

Kilpajuoksu, vinha ja intohimoinen, pitkin Sõrven tasaista, kivikovaa maantietä! Hevoset ovat jo suunniltaan, pyöräpäisiä, heidän viisaat eläinaivonsa ovat lakanneet ajattelemasta, he syöksyvät nyt eteenpäin sokeasta, sisäisestä pakosta, tietämättä enää miksi ja mihin, pakahtumaisillaan, valmiina henkijättöinä tien oheen ojentumaan, tuntematta enää tietä. Tomu laskeutuu kilpajuoksijain takana kuin jauhoitus nummen rokoko-katajiin tien molemmin puolin, nummi ja hete seuraavat välittömästi toisiaan kuten aallon harja ja pohja, tuulimyllyt Salmen kylän kohdalla ojentavat käsivartensa pidättääkseen. Ja kuten usein rannikolla, alkaa aivan selkeälle taivaalle lännestä äkkiä kiehua pilvihuuruja, ikäänkuin jostain pahansuovasta ja näkymättömästä noidanpadasta, kiireesti kattaen äsken kuulakkaan taivaan, juosten kilpaa pitkin taivaan kantta uhkaavina, mustina kuvajaisina.

Ja näitten vihamielisten, vinhojen pilvijättiläisten päällä minä näin näkymättömän Uudenajan Hengen, juuri kun hän seitsensiimaisella sähköruoskallaan aikoi ruhtoa vanhan, esi-isäin pyhittämän puuauran tien ohessa.

Minä peitin kasvoni saarenmaalaiseen raitahuiviin, kuten muinaiseen virolaiseen itkuliinaan, ja murehdin mennyttä Saarenmaata.

TUISKUHIEKKA.

Itse hedelmättömyys heilimöi… Päivä paahtaa hiekkasärkkien autiutta, ja tomuna hienoksi keventynyt hiekka kohoo tuulen mukana ilmaan… Hiekkasärkkien kukkapöly, jonka on määrä hedelmöittää hävityksellä ja tyhjyydellä saari, tuiskuhiekka, rantakalastajan kauhu! Saraheinän juuret eivät pysty sitä kiinnipitelemään, mutta rannalla kytkevät sen tuulen nujertamat petäjät, kasvaen leveyttä pituuden sijaan, lannistaen levottoman hiekan, keräämällä sen kuin kummuksi alleen sadoin sitkein juurin. Kalastajapirtin seinää millä sen hävityshaluinen vapaus sensijaan temmeltää mielin määrin, tupruttaen perunamaat ja laihat laitumet umpeen valkoista, auringonkimalteista jauhoa, jossa ei kortta kasva. Kujiin päästyään se kiihtyy kiipeämään pitkin aitovieriä, loivina, tuulen lakaisemina laineina, joitten hyökyharjaan aidanseipäät uppoavat. Saaren sisä-osiin saakka se kylvää virstamääriä hedelmätöntä kukkapölyään, ja niin syntyvät hiekkalakeudet, joilla hevonen kahlaa raskaasti ja vaivaloisesti, joka askeleella pehmeään ja petolliseen hiekkaan vajoten.

Tuiskuhiekka, mustalainen kaikkien vakavien ja viljavien maalajien, sitkeän saven ja kuohkean mullan joukossa, vapaudelle, ilmalle ja auringolle vannoutunut kulkuri, jonninjoutava tyhjäntoimittaja, kykenemätön tuottamaan muuta kuin värittömän, väkevätuoksuisen rantaneilikan, joka ei kelpaa kenenkään karjanrehuksi! Kaikkien eikä kenenkään, vaihtava omistajaa kenenkään kysymättä, lukuunottamaton kaikissa ostosopimuksissa ja kauppakirjoissa, kaikkiin karttoihin merkitty otsakkeella "kelpaamatonta maata".

Minä olen kai ainoa, joka armastan sinua, ajohiekka!

Minunkin ajohiekkaolemukseni odottaa turhaan, että tuhannet rakastavat ja hedelmälliset ajatukset sen kytkisivät maankamaraan, olkoon se oma tai vieras, minäkin olen kyllästynyt kaikenmailmankansalaisuuteen, minustakin olisi autuaallisempaa muuttua rehelliseksi mullaksi, ja olla vaikkapa vain niukkasatoinen pelto kalastajapirtin pientarilla, joka kasvattaa laihon leiväksi monille.

Mutta niinkuin saarenmaalainen tuiskuhiekka, niin lentää minunkin levottomuuteni, ilman isänmaata, tuottaen vain rantaneilikan, jota ei kukaan näe, koska se ei kelpaa pureskeltavaksi. Ja niinkuin ajohiekka rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta, vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!

LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI.

Hän oli puolihupakko, ikänsä kaiken saarellaan asustanut, ei edes Riiassa käynyt; oli yksi porvarisklubin kantajäseniä, jossa joi ja pelasi joka ilta faaraota, kotona omassa punakattoisessa talossaan elostellen huuhkajainsa ja papukaijainsa seurassa, joita koko talo oli täynnä. Kuten meri oli vetänyt varmat rajat hänen liikuntatarpeelleen, niin oli hänen ajatuksellaan yhtä varmat rajat, joitten yli hän ei päässyt. Hänen aivonsa olivat sekavat ja haaveelliset, kuten viljelemättä jäänyt kolkka, jonka varjoisassa sekasorrossa nokkoset ja takiaiset viihtyvät, vailla selvän ajatuksen suoraviivaisia vakoja.

Hänen suurin intohimonsa, paitsi faaraopeliä, oli käydä satamassa lähteviä laivoja saattamassa. Hän ei koskaan, kuten muut, mennyt tuleville vastaan, hän vain saatteli lähtövuoroisia. Tätä hän nimitti "hyvästijätöksi". Hän tahtoi totutella heittämään hyvästi, se oli hänestä tärkeintä. Se oli hänen elämänfilosofiansa yksinkertainen ydin.

Hän kompuroi jäykillä jaloillaan kolme kertaa viikossa neljä virstaa aamuhämärissä pitkin entistä merenpohjaa, jonka yli lokit nälkäisinä ja ärtyisinä kirkuen lentelivät, niitten siipien paistaessa pikimustilta varjossa vasten nousevaa aurinkoa, keväisin, jolloin lähtevät olivat enimmäkseen mannermaalle siirtyvää työväkeä, ja lähtö toivorikasta, kyyneletöntä. Hän oli siellä myöhäiskesän kuulakkaina iltoina, jolloin ilma itse jo on täynnä hyvästijättöä, ja saaren yllä aavistuksista ja lähestyvästä talven yksinäisyydestä tiheä alakuloisuus, yksinjäämisen autius. Hän näki keltaisten, suurien vankkurien kuljettavan kuormittain poismatkustavia kylpyvieraita, merentakaisen kaupungin vaikeitten, viheriäluukkuisten talojen yhä tyhjetessä, ja villiviinin lehtien muuttuessa veriruskeiksi, ennenkuin ne käpristyivät kokoon mustiksi käärylöiksi, kuin koteloihinsa palanneet perhoset.

Hän ei saattanut erityisesti ketään, mutta hän seisoi laiturilla, nosteli hattuaan ja liehutti nenäliinaansa. Hän seisoi siellä vielä, kun muut jo olivat aikoja sitten palanneet kaupunkiin takaisin. Silloin hänkin vihdoin lähti paluumatkalle, nähdäkseen tyhjentyvien pikkutalojen ikkunoissa, ruukkukasvien takana, naapuriensa ikävystyneet, kyltyneet kasvot, heidän kurkistellessaan vaikenevalle kadulle.

Hän ei saatellut ainoastaan laivoja, hän saatteli samoin muuttolintuja, hän tiesi, milloin eri lajit tekivät lähtöä, ja hän seisoskeli kuihtuneilla apilaniityillä taivasta kohti kurkoitellen, jossa kurkien kiila lensi ohitse, niin että hän taisi kuulla niitten siipien havinan, kuten kuuli elämän humun, joka ei koskaan enää hänen kohdalleen pysähtynyt.

Hän seisoskeli sänkipellolla, mustain peltovaristen pitäessä kiviaidalla syyskäräjiään, — kuin musta, saarella talvehtiva peltovaris hänkin.

Hän opetteli heittämään hyvästi!

Hänen hämärissä aivoissaan oli siis tietoisuus elämän suuresta ja vaikeasta viisaudesta. Heittää hyvästit hilpeälle seuralle, heittää hyvästit rakastetulle ihmiselle, vapaaehtoisesti, ajoissa, ilman katkeruutta, kiittää kaikesta ja mennä eteenpäin. Heittää hyvästi kuolemaan tuomitulle tunteelle, kiitollisena hyvästä, kiitollisena pahasta, — mikä vaikea ja kalliisti opittava taito, inhimillisen rohkeuden mittapuu! Elämämme on alituista hyvästijättöä, ja se päättyy suureen hyvästijättöön ja laivojen lähtöön.

SAARENMAAN KIITOS.

Minä kiitän kaislarantoja, jotka eivät ole maata eivätkä vettä, ja joitten punaisissa ruovonpäissä siniset vesikorennot kiikkuvat, uuden vesilintujen suvun juurimättäissä hautuessa. Minä kiitän hietarantoja, jotka varjottomaan aukeuteensa vangitsevat auringon paahteen, niin että on alati kahden hehkun, kahden kimalluksen välissä, joista toinen tulee taivaasta, toinen maasta. Minä kiitän autiorantoja, puuttomia, merenpakenemia, joille pesii vain Alakuloisuuden yölintu.

Minä kiitän katajia, jotka savuavat keltaista kukkapölyä kuin tulikivijauhetta ja sähähtävät leiskuviksi tulisoihduiksi, kun ne nummella iltansa iloksi tyvestä sytyttää. Palavat pensaat, joista puhuu Saarenmaan henki, kuten muinoin Jehoova! Minä kiitän niitten suojatteja, tarhakäärmeitä, siilejä ja vähäisiä kuorietanoita, ainoastaan kyytä en kiitä, vaan puristan sen puupihteihin ja panen väkiviinapurnukkaan.

Minä kiitän saarenmaalaisia kesäjokia, joitten en kuuna kullan valkeana ole nähnyt juoksevan, en myötä- enkä vastavirtaa. Oi, niitten iilimatojen mustaa ilkeyttä, jotka asustavat saarenmaalaisten jokien saviuomissa! Mutta olkoon se heille anteeksi annettu!

Minä kiitän saarenmaalaisia tuulimyllyjä, sekä levossa että liikkeessä, joitten vastataistelijaksi silmäni turhaan haeskeli Don Quixotea, vaikka varmasti päättelin hänenkin jossain täällä piileskelevän, romantiikan saarella. Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta lokeilta, tiiroilta, kaakkureilta ja muilta, joille minua vielä ei ole esitetty, jos häiritsin heitä niinä aurinkoaamuina, jolloin heille ja myyrille yksinkuuluvalla luodolla loikoilin.

Minä kiitän sinua, Saarenmaan sankari, Suur-Töll, — vaikka et antanutkaan häiritä vuosisataista untasi, kuulin kuitenkin jättirintasi huounnan, joka kerta kun korvani maata kohden kallistin. Näenkö minä vielä noususi?

Minä kiitän sata-ihmeistä Saarenmaata, joka minulle, oudolle ja maattomalle, avasi tylyn kauneutensa salaisuudet!