SALAKULJETTAJA.
Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty, pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki. Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä, mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkasi sivumennen vankilatovereihinsa, — kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa nurkassa korttia pelasivat, — nämä olivat olevinaan pelin touhussa, mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, — poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan. Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi heidät liian kevyiksi havainnut.
Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen viekkautta ja ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten, pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:
"Kartanon metsästä puita varastaneet, hä…?"
Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.
"Niinkuin naulan päähän!" sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä, kehaisten.
Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä, yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen, ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja väliäpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen, kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan, rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat pikkulinnunpesät suuren aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, — tunkiolla nokkivia kanoja — yhdellä jalalla seisova kukko, — kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa, hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa, kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, kuin olisi kauan elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta, sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, — se oli kauempana vallitusten ja hiekkasärkkien takana.
Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, — ei Kuresaaren kylpyvieraille tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon Kihelkonnan rannalla, — niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien hajun, ja saappaittensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti syveni, — tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, — tavoittaa vyötäisiä… Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja laidat kuvastuvat veteen…
Sen täytyy lähteä, — huomenna, — ylihuomenna, — sen täytyy olla ensi viikolla Memelissä… Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä etsivät, vaanivat, tähystävät, — kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, — hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille… hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.
Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi, hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän livahtamaan vapaaksi vai eikö.
"Risuvarkaita", hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko muuta ruumista kannattava poikkipuu.
"Pojat, hoi, — minkä mittaiseksi te minua luulette?" hän sanoo.
Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti, silmää iskien.
"Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu."
"Oikein", jyrähtää hän hyvillään.
"Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi", kertoo poika rohkaistuneena.
"Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani", hän sanoo ylpeästi, niskaa nytkäyttäen.
"Uusi tuomari kuuluu olevan, — äsken Ylämaalta tullut", toimittaa toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.
Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa.
"Kenen poikia sinä olet?" hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, —
"Vai uusi tuomari!" hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan.
"Sen minä olen Tare-Tiiun."
"Vai niin, vai niin, — vai Tiiun", kertaa Parbu-Jaan koneellisesti.
Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa olisi tehdä sama temppu vielä kerran… Mutta se oli liiaksi tuttu, — kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, — metsäkin jo kaikui sitä… Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan, hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta… Hän istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten nytkin, ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa kapeiksi, tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin puheille: "Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä vieraita, — pitäisi olutta panna ja ristiä, — pääsisikö tästä pariksi viikoksi?" Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta heltyy vihdoinkin: "Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!" Hän tulista ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit ja tuo laivalastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on vankilassa.
Ajatukset palaavat entisiin muistoihin ikäänkuin niistä vauhtia ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen itsearvontuntonsa entiselle tasalle.
Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat, harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun.
Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin, joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise, vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja purjenuorien hankaavaa kihnutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta… rantavahdit. Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, — veteen kaikki! Mutta sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, — ne merkitsevät puita, kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, — ne piirtävät paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla nostavat tynnyrit pohjasta.
Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren, ruskean käden, jonka rystöt ja ja kynnet ovat kuin rautaa, — käden, jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, — joka on kuin syvyyksistä kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi putoaa mereen.
Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä. Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät, ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja, jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja. Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään, — tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut, ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi, tutunhajuisiksi lehdiksi, — kierrettyä tupakkaköyttä!
Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka öisin sammuivat, syttyivät vaihtoivat asentoa aina sitä myöten kuin matka eteni.
"Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?" hän kysyy yhtäkkiä, poikien puoleen kääntyen.
"Minä", vastaa poika tiedoistaan ylpeänä.
Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja varmenee, joku nauraa täyttä kurkkua… Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan otteeseen… Nyt hän sai siitä kiinni… Niin sitä pitää… Hän ei ole vielä ihan varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa on, että jään pinnalle.
Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa, — terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi töllöttämiseksi.
"No, kenen näköinen minä nyt olen?" hän sanoo kääntyen poikiin ja työntäen lakkinsa takaraivolle.
Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta suutaan aukaista.
"Hullu-Matsin", supisee toinen toiselle korvaan.
"Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön olen puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta…. Jos kysytään, niin sanokaa se."
Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi, — ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään käsittämättä.
Vanhempi poika kurkoittautuu yhtäkkiä aivan lähelle Parbu-Jaania.
"Mutta mitä sinä siitä annat?" hän kuiskaa.
Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun, hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen vanhoja vaistojaan.
"Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta", hän heittää hätäisesti pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän. Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen.
Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun häiriytymistä.
"Mitäs täällä on tapahtunut", hän sanoo toruvasti, kuin lapsia häristellen.
Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän.
"Me tahdotaan toiseen koppiin", sanoo vanhempi poika. "Ei me tuon kanssa, — se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua, puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää."
Vanginvartija katsahtaa epäluuloisesti Parbu-Jaaniin.
"Mikäs sen sitten tuli", hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi.
"Mikäs sen pään nyt sekoitti", hän toistaa yhä itsekseen.
"Mennään tuomarin luo", hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja lykäten häntä edellään.
Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda osaansa, huulet liikkuvat koko ajan mutisten käsittämättömiä sanoja.
Oikeussalissa odottaa tuomari, silmälasiherra, kirjureineen.
"Mies on yöllä tullut hulluksi", sanoo vanginvartija nöyrästi, ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä.
Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, — ja katseen kylmyydestä huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi.
"Sepähän nähdään", sanoo tuomari kuivasti.
Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, — Parbu-Jaan kuuntelee sinne tänne vilkuillen.
"Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa on
Memelin leima", sanoo tuomari lopuksi.
"Noh — näe — eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat", sanoo Parbu-Jaan, "säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä kuljettaisi, — johan se niistä tielle tippuisi."
"Mitä sinä loruat?" kysyy tuomari.
"Sitä vaan, että eihän kukaan kahvia säkeissä, — juomaahan se on."
"Etkö sinä kahvia tunne, mies?"
"Mistäs minä herrain herkkuja."
Tuomari katselee häntä vähän aikaa, sanoo sitten:
"Tule tänne, — eikö tämä ole sinun kompassisi?"
Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää kallellaan hän alkaa katsella kompassia.
"Jo nyt on kummat, — vai liikkuu, — no, voi senkin seitsemän, — ihanhan se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?"
"Mies, muista kenen kanssa puhut. Kuka minä olen?"
"Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille."
"Mies, missä sinä viime viikolla olit?"
"Istuin riihituvassa niinkuin Luoja luonut on, — akka pesi ainoaa paitaa."
"Tunnustatko vai et?"
"Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen minä sanon jaa ja amen."
"Sinä siis kävit Memelissä?"
"Kävinpä niinkin."
"Milloin se oli?"
"Ei siitä ole kuin kaksikymmentä vuotta."
"Säästä suutasi, mies."
"Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi."
"Saat mennä. Ei minulla ole aikaa hullujen kanssa."
Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan. Hän käydä löntysti vartijan kanssa salista, — vartija katseli häntä jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän pysähtyi, — katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä, viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet.
Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa, kirkkaana elokuun kuutamoyönä, — tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä, varmoina kompasseina.