INGEL.
Ingel, sõrveläinen imettäjä, istuu lapsi sylissä portailla. Sõrveläinen piippolakki kiepoittaa toisella korvalla, hiukan kallellaan, kirjava tupsu heilahtaa pään joka käännähdyksellä, — se on hullunkurinen, veikistelevä päähine, keksitty jonakin ylimielisenä, ilosta pulppuavana hetkenä. Sõrveläinen hame sensijaan uloittuu raskaissa poimuissa kainaloihin saakka, peittäen vartalon muodot kömpelöihin laskoksiinsa, sen mustalla, vakavalla pohjalla juoksee rinnatusten punaisia ja valkoisia juovia.
Imettäjä on voimakasrakenteinen, uhkearintainen nainen, hänellä on lempeät, suloiset kasvot, joitten avonaisissa, varmoissa piirteissä tuntuu saariston ruotsalaisen sekaveren muovailu. Hän istuu liikkumatta, pää hiukan nuokuksissa, silmät puoliavoinna, melkein torkuksissa päivänpaahteesta ja lapsen tasaisesta imemisestä. Jotakin kasvimaista rauhaa on hänessä, kuin suuri, kaunis kasvi, jonka lehdet kuumuudesta lerpattavat.
Hiljaa, hitaasti vuotaa virolainen voima hänestä vierasrotuiseen lapseen. Hänen verensä kiertelee tuon lapsen suonissa, uusia soluja synnyttäen, muodostaen hermoja, jänteitä, lihaksia. Se kiertelee lapsen aivoihin saakka, siihen pehmeään kudokseen, johon mikään ajatus vielä ei ole poimuaan painanut. Hän antaa terveen verensä, koko käyttämättömän pääomansa juosta pieneen, hentoon vesaan, jonka veri sukupolvien kuluessa on vaalentunut.
Mutta hän ei imetä lapseen yhtään katkeraa ajatusta, ei yhtään syytöstä, ei orjan vaistomaista vihaa. Hän on yhtä rauhallinen ja hedelmällinen kuin maa, joka ei kysy, kenelle se viljan idättää, herralle vai orjalle. Hän ei tule ajatelleeksi, ketä hän rinnoillaan kasvattaa, ehkä uuden sortajan heimolleen. Hänelle ei tule mieleenkään, että tuo pieni käsi joskus voisi lyömään kohota.
Lapsi tuskin herää syömään, silmät ummessa se imee rintaa. Se on täysin levollinen, itsetietoinen kuin hallitsija, omistusoikeudestaan varma, kuten lapset, jotka aina saavat syödä kylliksensä. Sen pienet, rusoittavat kasvot kätkeytyvät melkein kokonaan pitsien ja nauhojen varjoon, joita sen pukuun on tuhlattu, se on kääritty silkkiseen peittoon ja liinaisiin kapaloihin, ohuthiuksista päätä peittää nypläystaidon mestariteos, aitopitsinen myssy. Sen kahdeksankuisissa aivoissa on täysi tietoisuus kaikesta tästä mukavuudesta ja huolenpidosta, se ei huoli huutaa eikä olla kärsimätön, se on varma siitä, että sen pieninkin toive täytetään. Varsinkin on imettäjä sen yksinomaista omaisuutta, olemassa vain sitä varten, olento, jolla ei ole mitään merkitystä ilman sitä. Se tietää, ett'ei imettäjä äännähdäkään, vaikka se häntä hiuksista repisi, riuhtaisisi niitä koko pikku kätensä voimalla, imettäjä ei uskalla liikahtaakaan, vaikka se upottaisi vasta saamansa neljä hammasta hänen rintaansa.
Imettäjä siirtää lapsen varovasti rinnoilta helmaansa ja kiinnittää soljella valkoisen röijynsä. Pieni kylmänvärinä kulkee hänen läpitsensä, ikäänkuin tuuli yhtäkkiä olisi häntä koskettanut. Ehkä hän oli nukahtanut, ja mehiläinen häntä unissa pistänyt, ehkä kulki pilvi auringon ohitse. Hän havahtaa täysin hereille, ja hänen ajatuksettomiin silmiinsä palaa sielu takaisin.
Herrasväki oli lähtenyt viikkoisille vierailuille naapuripitäjään. Sen huomaa kaikesta, kamaripalvelija hännystelee joka paikassa ja teeskelee isäntää, haukkuu työpoikia ja mielistelee sisäneitsyttä Vanha puutarhuri leikkelee kääntösaksilla orapihlaja-aitaa tasaiseksi, vihreäksi muuriksi, mutta lepäilee tuon tuostakin ja pistää nuuskaa nenäänsä. Lippukin on laskettu puolitankoon, merkiksi herrasväen poissa-olosta, riippuu rentona pitkissä poimuissa. Puutarhakin on kuin pakosta päässyt, mehiläiset surisevat kahta kovemmin, ja pikkulinnut uskaltavat hiekkapyörylälle asti.
Ingel ei käsitä, miksi hänellä alkaa sydänalassa hiukaista niin oudosti. Ikäänkuin joku nakertaisi siellä pienillä, terävillä hampailla. Ja siitä syntyisi yhä suurempi kolo, yhä suurempi aukko, tyhjä paikka.
Se ei ole nälkää eikä janoa, mutta muistuttaa kumpaakin. Jokin vietti, jokin halu herää hänen olennossaan. Koko ruumiissa tuntuu kuivuus ja raukeus, ikäänkuin pitäisi kiireesti juosta lähteen luo ja kastaa koko päänsä, suunsa, ohimonsa, niskansa kylmään veteen. Mutta varsinkin se tyhjyyden tunne suurenee suurenemistaan, ikäänkuin nälkänä, mutta joka ei tunnu ainoastaan ruumiissa, vaan kaikissa ajatuksissa.
Jotakin on häneltä poissa, hänen ruumiistaan ja sielustaan, melkein kuin käsi olisi hakattu pois tai silmä puhkaistu, niin avuttomalta ja kipeältä tuntuu. Pikkuruinen osa hänestä on poissa. Ja nyt jännittyy koko hänen olentonsa sitä pikkuista osaa kohti, se vetää sitä puoleensa. Hän istuu sävähtämättä paikoillaan, ja kuitenkin hänestä tuntuu, kuin juoksisi hän koko ajan ja etsisi sitä pientä, kadonnutta osaa itsestään.
Se ei auta mitään, että hän on kylläinen, että hänen on lämmin ja hyvä olla. Se tyhjä paikka ei täyty siitä. Hän on kuin sairas yhtäkaikki. Kaikki hänen aistimensa muuttuvat luonnottoman herkiksi, hän on kuulevinaan lapsen itkua Sõrven rannoilta saakka, kaikki saa hänen korvissaan itkun vivahduksen, sadelinnun valittava piipitys ja lehmuksen latvan humina.
Yhtäkkiä hän muistaa kissan kotona, jolta isä poikaset mereen upotti. Kuinka se mateli maha riipuksissa, naukui surkealla nuotilla, etsien poikasiaan. Tai se varpunen, jolta haukka pesän tyhjensi, kuinka se räystään kohdalla tirskutti, kierteli pesää, kutsuen kummallisella kurkkuäänellä poikasiaan.
Luontokappaleitakin vetää oma veri. Ja häntä ei armollinen rouva kertaakaan päästänyt lastaan katsomaan. Sen ainoan kerran hän oli varkain pujahtanut, vitsojen uhallakin, juossut koko matkan kuin henkensä edestä, joka hetki taaksensa takaa-ajajia pälyillen. Hyvä Jumala, kuinka he olivat leikkineet lapsen kanssa, hänelle tuli vieläkin naurusta vedet silmiin sitä muistellessa. Hän oli olevinaan koira ja koetti purra lasta: nyt hauva tulee, hau, hau… Ja sitten hän hyvin hellävaroin otti lapsen käden tai jalan suuhunsa ja rauskutteli sitä hampaillaan varovasti. Lapsi oli kirkaissut ilosta, se oli nauranut ensimäisen naurunsa, kummallisen pienen kiekauksen melkein kuin kukonpoikanen, käpristänyt jalkansa ja kätensä kippuraan ja sitten taas tavoittanut varpaalla hänen suutaan…
Mahtaisiko lapsi vielä ottaa häneltä rintaa? Hänen tuli ihan kuuma sitä ajatellessa, veri kuin sakosi päässä. Kun hän saisi koettaa yhden kerran, yhden ainoan kerran vaan, senjälkeen hän olisi vaikka vuoden lapsesta erillään. Kun hän vaan kerran vielä saisi kuulua lapselle, olla oikein yhtä sen kanssa, samaa ruumista ja sielua, tuntea veren liittyvän vereen…
»Tiiu, — tulehan tänne!»
Tiiu tulee juoksujalkaa lähemmäksi.
»Tiiu, — mene, tuo poika tänne vähäksi aikaa vain, kuuletko!»
»En minä, rouva saa tietää!»
»Rouva tulee vasta viikon päästä, eipä tuo pitäjälle asti kuulle.»
»Kantelevat toiset…»
»Eikö mitä, — viedään lastenkamariin. Tiiu, kuulehan, saat tämän hopeasoljen.»
Ingel alkaa irroittaa paidastaan pientä hopearengasta. Tyttö keikkuu hänen edessään varpaillaan ja katselee hänen sormiaan.
»Ripille kun pääset, annan silkkiä tanuksi sulle, toden totta.»
»Oikeinko kirjavaa?»
»Ostan hopeapitsinkin, — mene nyt aika kyytiä.»
»No, kun ottanet kaiken edesvastuun päällesi. Sano, että itse toit.»
Tyttö hypähtää menemään, kiipee kuin kissa puutarhan muurin yli ja katoaa pellolle. Ingel lähtee lastenkamariin ja panee lapsen sylistään sinisellä silkillä vuorattuun kehtoon, jonka haahkanuntuva-tyynyt vajoavat joka kosketuksesta.
Entä jos lapsi ei ottaisikaan enään häneltä rintaa, jos se alkaisi hylkiä. Puristaisi suunsa myttyyn ja kääntäisi päänsä muuanne. Ehkä olisi lapsi aivan vieras hänelle.
Taikka, — ehkä se on kuollut huonoon hoitoon ja ruokaan. Ei sitä kukaan hänelle sanoisi, vasta sitten aikojen päästä, kun herrasväen lapsi olisi vieroitettu, hän saisi mennä hakemaan pientä hautakumpua Jamman hautuumaalta.
Levottomuus kasvaa hänessä. Hän on ainoastaan yhden kerran näin kipeästi jotakuta odottanut, — sulhastaan, joka oli mennyt asevelvollisuutta pakoon merimieheksi suureen ulkomaalaiseen laivaan. Silloin hän oli juossut Sõrven hietikoilla edestakaisin, häpeän tuskassa, yksinäisenä, hyljättynä, tähystellen laivaa, joka eteni taivaan rannalla.
Tiiu raoittaa hätäisesti ovea.
»Ingel, otahan perillisesi!»
Hän sieppaa tytön sylistä mytyn, kieputtaa sitä pitkin huonetta, puristaa sitä rinnoilleen. Ensimäisenä hetkenä hänellä on kyllin siitä, että lapsi on elossa, ja että hän tuntee sen pienen ruumiin sylissään.
Mutta heti senjälkeen hänessä herää epäilys ja vaistomainen epäluulo niitä vieraita kohtaan, jotka lasta ovat hoitaneet, arvosteluhalu, joka mielellään löytäisi vikoja.
Hän hämmästyy lapsen keveyttä, hän saattaa nostaa sen päänsä tasalle, se ei paina mitään hänen käsivarsillaan. Hän kiikuttaa sitä edestakaisin, ikäänkuin punniten sitä.
Kuinka kepeäksi se on käynyt, — painaako kahtakymmentäkään naulaa…
Niin on kuin höyhentukko…
Nyt hän alkaa etsimällä etsiä puutteita, valittaen ja puoliksi itkien. Hän alkaa irroitella vaatteita lapsen ympäriltä, jokaista tarkastaen ja arvostellen.
»Poika raukka, eikö ne ole paitaasikaan paikanneet, — aivan on repaleissa.»
»Ei ole kai viikkoon vettä nähnyt…»
Hän riisuu lapsen aivan alastomaksi, tutkien sen jäseniä.
Sillä on mustelmia, — tuossa kainalon kohdalla, — ja toinen polven taipeessa.
Herra Jumala, onko ne lyöneet lasta, — taikka antaneet sen putoilla ja kolhia itseään.
»Pojalla on käsikin huvennut niin laihaksi. Nälälläkin ne sinua on pitäneet. Kyllä äiti antaa!»
Hän istahtaa jakkaralle, imettääkseen lasta. Röijyään avatessa vapisevat hänellä sormet pelosta, että lapsi ehkä hylkisi.
Lapsi katselee häneen kummastellen ja totisena. Se on tottunut makaamaan yksin, katselemaan kattoon, tottunut huutamaan, ilman että kukaan sitä kuuli, sille on aivan uutta, että joku sen kanssa puhelee ja puuhaa. Se ei ymmärrä ollenkaan, mitä sen pitäisi tehdä. Se kääntelee levottomana päätään edestakaisin, torjuu käsillään ja jaloillaan. Vihdoin menee siltä suu väärään.
»Eikö poika huolikkaan. Taivaan isä, lapsi ei tahdo enään minulta?»
Hänestä tuntuu aivan, kuin hän olisi kadottanut lapsen, niinkuin se olisi toisen kerran otettu häneltä. Lapsi ei tunne enään häntä, se vieroo ja pelkää, hänellä ei ole enään lasta!
»Otanko soljen pois, — ehkä poju pelkää sitä. Panenko vanhan huivin päähän, — onko se nyt pojun oma äiti?»
»Tahtooko poika ratsastaa, näin: Sõit, sõit Sõrve randa… kapp, kapp kalaranda…»
»Hyvänen aika, ei mikään tässä auta.»
Hän ei saa millään keinoin lasta nauramaan. Vakavana, pikkuvanhana makaa lapsi hänen helmassaan, ikäänkuin sitä jo kätkyessä painaisi heimonsa koko taakka.
»Poika kasvaa suureksi, rupeaa kalastajaksi Sõrveen. Tuo merestä hopeankiiltävää kalaa. Äiti perkaa kalat ja panee aurinkoon kuivamaan.»
Ei sekään huvita poikaa. Ingel on epätoivoissaan, itkeä nyyhkyttää.
Äkkiä tulee hänelle pieni ajatus. Pieni, viaton ajatus.
»Äiti panee pojalle myös kauniit vaatteet, pitsiröijyn ja siniset nauhat.»
Se ajatus naurattaa häntä niin, että hän käsiään hykertää. Hän alkaa penkoa laatikkoa, jossa pikku paroonin vaatteita säilytetään, viskaa sieltä huiskin, haiskin lattialle pieniä mekkoja, silkkisiä, villaisia, pitseistä punottuja, hienoja myssyjä, pieniä silkkiä, peitteitä, kapuloita. Hän alkaa pukea niitä lapsensa ylle, aina uutta etsien, ei mikään ole hänestä kyllin hyvää. Koko laatikon hän myllistää ylösalaisin, hakiessaan lapselle kelpaavaa. Kullasta kudottu mekko sillä pitäisi olla, niinkuin kuninkaan lapsella.
Hän on iloinen kuin nuori tyttö, joka koristeihe kuvastimen edessä.
Tämä on kuin leikkiä, hän pukee kuin suurta nukkea leluksi itselleen.
Vihdoin on lapsi valmis, hieno hiepukka, keikkuu hänellä käsivarrella kuin pitsivauva. Ei tuntisi orjatytön lapseksi, yksinäiseksi raukaksi, niin on kuin paroonin poika. Hän asettaa molemmat lapset vieretysten kehtoon ja vertailee niitä keskenään. Ei ole eroitusta ollenkaan, erehtyä voisi, niin ovat molemmat komeat.
Hän tekee syvän niijauksen, suutelee lapsen kättä: hyvää huomenta, armolliset parooniherrat…
Mitä hän nyt tekisi, alkaisiko riisua taas lasta. Sen vanhat ryysyt ovat levällään vuoteella, hänellä on melkein ruumiillista vastenmielisyyttä niitä kohtaan, ei tahtoisi hyppysen nenälläkään kajota. Niistä leviää vastenmielinen haju.
Jokin uusi ajatus, jommoista hän ei ole koskaan ajatellut, herää hänessä. Miksi pitää toisen lapsista maata ryysyissä ja toisen silkissä?
Hänen päänsä menee kuin pyörälle siitä ajatuksesta. Sellaista hän ei ole koskaan ennen miettinyt, — kuka Jumalan töitä tutkisi. Mutta sittenkin on kummallista, miksi se toinen pikku poika jää tähän pehmeään kehtoon ja myöhemmin hienoissa kengissä kepsuttaa suuria, valoisia saleja ja aina saa kyllikseen syödä, vaikka vaan hanhenmaksaa ja hunajaa haluaisi. Vaan se toinen, hänen omansa, pannaan pimeään savupirttiin ja vuoden, pari se leikittelee Sõrven rannalla ja pyytelee rautakaloja matalikoilla, mutta sitten orjuus alkaa.
Ensin kulkee paimenena karjamailla, moision lehmien jäljessä, kastuu sateella ja palelee syksysyötössä. Sitten tulee työpojaksi moisioon, vaikka vielä on hintelä kasvultaan ja keskimittainen, — tekee miehen työt, kulkee auran kurjessa, heiluu viikatteen varressa. Saa sitten pienen mökin ja maatilkun, mutta ei omakseen, verivuokran siitä moisioon suorittaa, ja kun herra hyväksi näkee, siirtyy taas korpiryteikköön uutisasukkaaksi.
Hän seisoo tuijotellen molempiin lapsiin pelästynein silmin. Äitiys herättää hänessä ennustavan voiman, hän muuttuu kaukokatseiseksi, näkee tulevaisuuden näkyjä. Hänen sydämensä kuin repeytyy rikki, ajatellessaan poikansa kohtaloa.
Vihaa nousee hänessä yhtäkkiä, vaikkei hän vielä tiedä, ketä vastaan se kohdistuu, katkeruutta, kostonhimoa. Hän ei pyydä mitään itselleen, hänet voivat tallata maahan kuin tomuhiukkasen, mutta pojalleen hän vaatii parempaa osaa.
Yhtäkkiä hän on siepannut paroonin pojan kehdosta ja alkanut sitä riisua, säälimättömin käsin, kuumeisella kiireellä. Taivaansiniset vaipat, untuvareunuksiset mekot lentelevät pitkin lattiaa. Lapsi alkaa parkua hänen käsissään, se ei ole tottunut koviin kouriin.
Hän käärii sen ympärille oman poikansa repaleet, jotka tuskin koossa pysyvät, huivin riekaleen, likaisen paidan, pari vanhaa riepua. Hänen lempeä, sävyisä luonteensa muuttuu yhtäkkiä villiksi ja hurjaksi.
Hän alkaa pilkata ja soimata lasta.
»Riepunukke, — räsymekko!»
»Onko nyt hyvä ollaksesi, — makaappas sinäkin kerran työorjan räsyissä.»
Hän nauttii nähdessään lasta moisessa alennustilassa, se on hänelle hyvitystä, korvausta koko hänen heimolleen. Hän syytää suustaan raakoja sanoja, joitten kuulemistakin ennen olisi karttanut.
Hän on parhaassa touhussa, kun Tiiu syöksähtää sisään, hiestyneenä ja kalpeana.
»Nyt kävi hullusti, — saksat tulivat kotiin äkkiä, rouva on jo portailla.»
Ingel selviää silmänräpäyksessä, niinkuin olisi kylmään veteen pistetty. Kiihko ja kuume katoovat yhdessä tuokiossa.
»Minnekkä se toinen lapsi pannaan», hätäilee Tiiu. »Ja voi herranen aika…»
Häneltä pääsee hämmästyksen huudahdus nähdessään paroonin pojan.
»Kyllä sinun selkäsi nyt tarkenee, Ingel rukka, en minä tahtoisi olla sinun nahoissasi.»
Ingei on lysähtänyt vuoteelle istumaan, ikäänkuin ei mitään näkisi eikä kuulisi. Hänellä on silmät puoleksi ummessa, ja otsalle kohoo hikeä, ikäänkuin hän kävisi kovaa taistelua.
»Joutuun nyt, rouva tulee jo, askeleita kuuluu käytävästä.»
Ingel nousee seisomaan. Hän on tehnyt päätöksensä.
»Anna rouvan tulla», hän sanoo hitaasti ja tyynesti. »Rouva pieksää verille ja ajaa maantielle. Antaa piestä ja antaa ajaa. Minä otan lapseni ja menen.»
1904.