PYHÄN ISÄN LÄHETTI.
Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui, että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian silmästä tipahti kyynel Jesus-lapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli ikuinen lamppu hänen edessään sammunut.
Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. »Valmistaudu matkalle!» hän sanoi, »ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea, paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä.»
Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli itsekseen: »jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, — toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin itse paholaisen — abi male spiritus! — viiniä, minä olen niin pyhä mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa.»
Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen matkansa ja sen tarkoitus tiedossa.
Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä ja kerjäten vastaantulijoilta⁻. Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä. Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä oli niitä leikkelemässä ja kuori massa. Hevoskuormallinen sileitä pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa.
»Minnekä noita vitsoja viedään?» kysyi korkea kardinaali.
»Emajoen luostariin.»
»Mitä niillä siellä tehdään?»
»Jokainen munkki pieksee kaksi paria päivässä mäsäksi omaan selkäänsä.»
Kardinaali oli hyvin ihmeissään, mutta oli liian viisas jotain sanoakseen.
Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät.
»Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla», kardinaali ajatteli, ja hänen kävi sääliksi viheliäistä miespoloista.
»Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia», hän sanoi ääneen, mutta huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu.
»En, isä, minä olen Emajoen luostarin veljiä», mies vastasi nöyrästi.
»Mistä asti teillä on tuommoiset puvut?» kardinaali kysyi.
»Jo monta kymmentä vuotta, arvoisa isä», mies vastasi.
»Onko pyhä isä Roomassa ne teille määrännyt?» kardinaali kysyi viekkaasti.
»Ei, me olemme itse ne keksineet lihamme kuolettamiseksi.»
Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka pitkin pituuttaan makasi portin edessä.
»Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä», kardinaali arveli, ja hänen sydämensä täyttyi ilolla.
Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei hievahtanut.
Samalla pisti portinvartijamunkki päänsä esiin komerostaan.
»Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä», hän sanoi. »Hän on yksi veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen luostariin tulijan täytyy tallata häntä.»
Luostarin pihalla tuli apotti kardinaalia vastaan.
»Tulet kaukaa, isä», hän sanoi.
»Niin, olen köyhä kerjäläismunkki ja pyytäisin yösijaa.»
»Jokainen on tervetullut kattomme alle», vastasi apotti, »mutta hänen täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi».
»Mielelläni, arvoisa isä», kardinaali vastasi viekkaasti. »Olen niin paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua.»
Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu.
»Missä veljet makaavat?» kysyi korkea kardinaali.
»Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan», apotti vastasi, ristien silmänsä kuvan edessä. »Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta toisilla on jo Herran voima ruumiissaan.»
Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja seisoi pitkän pöydän ääressä.
Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin pieni kulho.
Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan alkoi mitään kysymättä syödä.
Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita terävien selkä-eviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne pistivät sekä kieltä että kurkkua.
»Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa viiniä tämän palan painoksi», hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.
Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.
»Minulla on kova jano, arvoisa isä», sanoi kardinaali apotille heidän poistuessaan ruokasalista.
»Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen», vastasi ankarasti apotti.
Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen sisälmyksiään.
Hän saapui apotin kerällä luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt, näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.
»Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä», hän kysyi apotilta.
»Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme», apotti vastasi nöyrästi.
Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva. Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.
»Eikö hän väsy, arvoisa isä», kardinaali kysyi kuiskaten.
»Hänen vuoronsa on nyt lopussa», apotti vastasi. »Meillä on tapana, että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen.»
Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan kuvan eteen. »Paavi-ukkoa on pahasti peijattu», hän ajatteli, »tämä luostarihan on kaiken hurskauden huippu, — ei itse isäkään enempää vaatisi.»
Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän kävi.
»Ehkä on sinua puijattu, poikaseni», hän sanoi itselleen. »Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, — ja kukapa meistä täydellinen olisi! — ja lähetti sinut nyt tähän luostariin katumusretkelle, vaikka ei luiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta, ettei säikyttäisi.»
»Nyt en jaksa enään», hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi hänellä pitkin ruumista.
Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti kynttilät entiseen asentoon.
»Suolaisia ne kalat», hän ajatteli. »Voisin juoda joen täyden vettä.»
»Kyllä minä olen suuri syntinen», hän sanoi itsekseen, »mutta että minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni mene.»
Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin virvatulet.
»Nyt kaadun maahan», hän sanoi, mutta samalla joku tarttui häntä kädestä.
Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli ladottu puuhaarikoita.
Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen, mutta irvisti pahasti ensi kulauksella.
»Tämähän on vedellä sekoitettua etikkaa», hän sanoi itsekseen.
»Se on kaljaa», munkki kuiskasi hänen vieressään, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa.
Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa saliin.
»Nyt menemme saunaan», sanoi apotti hänelle.
»Mikä se semmoinen on?» kardinaali kysyi.
»Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan», apotti vastasi kierrellen.
Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä.
»Riisuudu», käski apotti.
Kardinaali totteli väristen.
»Tämä on varmaan piinakammio», hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla.
»Astu portaita myöten parvelle», apotti käski.
Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten.
Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan.
»Mitä he aikovat tehdä? Korventaa minut elävältä?» hän ajatteli.
»Pane pitkäksesi», apotti huusi alhaalta.
Kardinaali heittäytyi oljille.
Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun sulavan.
Toistamiseen kuului läiskäys, vihaisesti pihahti kuuma höyry.
»Jokos riittää löylyä?» apotti kysyi portaitten päästä.
»Jo — jo! Armahtakaa,— minä olen suuri syntinen», kardinaali vaikeroi.
Samalla apotti nousi portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä kihelmöivän nopeista lyönneistä.
»Nyt vihdotaan», apotti sanoi.
»Minä tunnustan, — minä tunnustan», kardinaali huusi. »Kaksi kertaa olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni.»
»Entä vielä», sanoi apotti, vihtoen edelleen.
»Olen käyttänyt salarippiä väärin, — olen valhetellut, varastanut, ylönsyönyt ja ylönjuonut, — naisten kanssa kemuja pitänyt…»
Apotti heitti taas kiululla vettä kiukaalle.
»Kuka sinut lähetti?»
»Minä palan, — armahtakaa! Pyhä isä lähetti.»
»Mitä sinun piti tehdä?»
»Kirota luostari.»
»No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?» apotti kysyi, tarttuen toiseen saunavihtaan.
»Jo riittää… Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä, lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä…»
»Hyvä, — nyt voit mennä.»
Kardinaali kömpi saunan lavalta alas punaisena kuin keitetty rapu.
»Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se», apotti sanoi, »muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville».
Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa.
1905