YKSI KAIKKIEN EDESTÄ.
Se tapahtui kaukaisessa kalastajakylässä, etäällä moisiosta, etäällä kirkosta, vielä kauempana saaren ainoasta kaupungista, hietasärkällä, jonka ainoa ajoittainen vieras, sekin harvinainen, oli eksynyt harmaa halli, paennut Ruhnun ruotsalaisia hylkeenpyytäjiä.
Heinäaikaan alkoi kiertää huhu, että Soorun Andreksessa oli pitaali.
Soorun Andres, kalastaja, jonka savupirtti oli lähinnä verkkopihaa, oli jo useita vuosia tuntenut ajottaista raukeutta, joka viime aikoina kiihtyi pitkin ruumista säteileviksi kivuiksi, samalla kun hänen käsivarsiinsa alkoi ilmestyä ruskeita laikkoja, jotka sormenpäällä painaessa hävisivät muun ihon karvaisiksi. Huolimatta alussa taudistaan sen enempää, hän kävi kalassa kuten ennenkin, sillä hänellä oli elätettävänään, paitsi vaimoa, kolme ala-ikäistä lasta, mutta vuoden päästä paheni hänen tilansa. Haettiin puoskarimuori, joka saunotti hänet perinpohjaisesti, lasten kurkistellessa saunan rikkinäisestä ruudusta, kuinka isää hierottiin. Andres itse ei sanonut mitään, hänen suuri, roteva ruumiinsa oli lavalla avutonna naisten käsissä, hänen alistuessaan talttumuksella kaikkeen.
Hän oli silloin melkein neljänkymmenen vuoden vanha, ikänsä kaiken terve ja vankkarakenteinen.
Hän tervehtyi välillä, kävi taas koko kevään kalassa, mutta tultuaan eräänä alkukesän aamuna apajalta, hän haki täyden vesirainnan ja alkoi veden kalvossa ryppykulmin tarkastella muotoaan, sivellen kädenselällä silmäkulmiaan, joitten iho oli sinertävän kiiltäväksi pingoittunut, niin että kulmakarvat olivat hävinneet. Katseltuaan aikansa mitään puhumatta, hän työnsi jalallaan rainnan kumoon kynnykselle ja käski lyhyesti vaimoaan Tiiua: »Vie pois!»
Senjälkeen hän laitatti itselleen makuusijan lieden ääreen, valitellen herkeämätöntä ja yhtämittaista vilua, ja sieltä hän laajenneilla, lasimaisilla silmillään, joitten luomet riippuivat raskaina ja velttoina, katseli läpi savuhämärän pirtissä liikkujoita.
Ruskeat laikat hänen käsivarsissaan olivat muuttuneet pieniksi, pakottaviksi kuhmuiksi, ja samanlaisia kuhmuja alkoi ilmestyä hänen kasvoihinsakin, turvottaen ne tuntemattomiksi.
Koko kylä kävi häntä katsomassa, naiset usein, miehet harvemmin. Jotkut peloittivat, toiset lohduttivat häntä, kolmannet antoivat neuvoja, ja hän totteli kaikkia, suurella ja alistuvalla kärsivällisyydellä, niellen kaikki ilkeät ja pahanmakuiset lääkkeet, joita hänelle tarjottiin.
Jonkun ajan kuluttua hän taas oli jalkeilla ja teki koko talven kotiaskareita, punoen koppia ja verkkoja korjaten, mutta seuraavana kesänä heinäaikaan, hän taas jäi makuulle, tällä kertaa valittaen kuumetta. Ja hänen kasvonsa olivat oudon kiiltävät, ikäänkuin paisuneet, nahan pingoittuessa yli muuttuneiden piirteiden; samoin hänen kätensä ja jalkansa.
Silloin ymmärsi hän itse, ja muut myöskin, että hänessä oli pitaali, ja yli koko kylän levisi avuttomuuden ja tulevan tuhon tunto, ikäänkuin joku suuri ja armoton vitsaus olisi ollut tulossa kaikille yhteisesti. Ja moni tutkisteli itseään sanan valossa, etsiskellen salaisia syntejään, joittenka tähden heitä nyt kuritettiin, yhteisesti. Äidit, pelkoa täynnä, kylvettivät lapsiaan saunassa, tutkien heidän ruumiinsa päästä jalkoihin, hakien hirvittävän taudin merkkejä ja säikähtyen viattomintakin ihottumaa. Mutta lääkärin tuontia ei kukaan ajatellut, sillä kylä oli perimmäisessä Sõrvessa, hietanummien ja korpien takana, ja siellä oli aina eletty ja kuoltu omin neuvoin, ilman apua.
Andreksen vaimo Tiiu, nuorin, vuoden vanha lapsensa käsivarrella, meni naapurista naapuriin, kunnes oli käynyt koko kylän yltympäriinsä. Sinä iltana oli sankka sumu, johon upposi laakea hietasärkkä verkkoineen ja mertoineen, ainoastaan kylän kolmen tuulimyllyn siivet jäivät kellumaan pinnalle, uiskennellen aavemaisessa, valkeassa vedessä.
Ja Reinun Kaarelin suuri oinas eksyi laumasta ja takertui sarvistaan mertaan ja oli siten koko yön, kunnes aamulla paimenpoika päästi irti vapisevan, pelosta puolikuolleen eläimen, joka huppuroituaan hiekassa katosi metsään.
Ja Teiste Marilla kävi painajainen suuren, tiheän jouhiseulan muodossa, josta tihkui jauhoa, valkeata kuin kalkki, suut silmät täyteen, tukahduttaen hengityksen ja sokaisten silmät.
Koko kalastajakylä valvoi sen yön, paitsi lapsia, etsiskellen Jumalan aivoitusta ja keinoa, joka kääntäisi heistä pois lähestyvän vitsauksen.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kylä valkoisella, kimaltavalla hietasärkällä selvisi sumusta. Mutta miehistä ei kukaan varustautunut kirkkoon, vaan aamusta alkaen he istuskelivat verkkopihalla, jonka hiekkaista neliötä kymmenkunta harmaata verkkovajaa piiritti, tyhjien verkkoseipäitten ojentuessa rivittäin, kuin joukko ohuita ristejä.
He pitivät neuvoa keskenään, hiljaisena ja synkkänä lautakuntana, kutsumatta vaimoja avuksi, tuntien vastuunalaisuuden koko kyläkunnan tuhosta ja menestyksestä, joka oli heidän käsiinsä uskottu. Ja heidän joukossaan oli useita Andreksen kasvintovereita ja läheisiä sukulaisia, mutta melkein kaikki olivat samaa kalastajajoukkuetta, ja heillä oli yhteiset kalavedet ja yhteiset verkot ja merrat.
Mutta puolipäivän aikaan, vaimojen kirkosta palatessa, he antoivat kutsua Andreksen ja osoittivat hänelle paikan ulompana omaa piiriään, muutaman luhistuneen vajan kynnyksellä.
Eikä kukaan heistä halunnut aloittaa, sillä he olivat kaikki tyynni hyviä tovereita, ja vitsaus oli kaikille yhteinen, itsekunkin syntien rangaistukseksi, eikä heistä kukaan ollut varma, ettei se ensi kerralla kohtaisi häntä ja hänen huonettansa, sillä he tiesivät kyliä, joissa oli viisi ja kuusi ja enemmänkin pitaalisia.
Mutta kun he näkivät sairaan kysyvät ja ahdistetut silmät, eivät he voineet kauemmin vaieta, vaan vanhin heistä sanoi, toisten pannessa pois piippunsa:
»Me tiedämme kaikki, ettäs olet pitaalinen.»
Ja taas he vaikenivat, ja taivaalla soutivat säikähtyneet, pakenevat pilvet, juuri heidän päittensä päällitse.
Taas sanoi vanhin:
»Meitä on yhteensä neljättäkymmentä henkeä, lapset yhteenluettuina, ja sinä olet yksin. Eikö ole oikeampi, että yksi kadotetaan, kuin että kaikki kansa hukkuisi?»
»Katso, meidän aivoituksemme ei ole sinua hukata, vaan tahdomme sinua syöttää ja juottaa, kunnes kuolet. Mutta ettet tartuttaisi meitä kaikkia, niin myös vaimoasi ja lapsiasi, niin suljemme sinut Reinun Kaarelin vanhaan talliin ja uskomme, että mielisuosiolla sallit sen tapahtua?»
Eikä kukaan sanonut sanaakaan, ei tuomarit eikä tuomittava, sillä tässä lautakunnassa ei ollut asianajajaa eikä puolustuspuhetta, ja tuuli tuprutti ajohiekkaa auringonkimaltavana pilvenä silmiin, ja lokit lensivät kalantähteitä tähystäen yli verkkopihan, jossa ihmiset julistivat Jumalan tuomiota.
Seuraava päivä oli yhtä kirkas kuin edellinenkin, täynnä meren ja auringon kimallusta. Lapset juoksentelivat aamun alkaen yhdestä mökistä toiseen, pehmeässä ajohiekassa. Reinun Kaarel, kylän toisessa päässä, loi lannantähteitä tallistaan ja kantoi sinne olkia. Suurin osa kalastajia oli jäänyt kotiin, mutta pysyttelihe kotosalla, ilmestyen joskus mökkinsä ovelle, levottomasti tähystellen Reinun Kaarelin pirttiin päin. Naiset toivat vettä toistensa kaivoista ja supisivat, punakirjavat sõrvelaishameet välkkyen auringossa.
Kello yhden aikaan saapui Reinun Kaarel vanhan, valkopartaisen kalastajan kanssa Soorun Andreksen mökille. Ei kumpikaan mennyt sisään. Reinun Kaarel vain raoitti ovea ja huusi: »Tule ulos!»
Ensin ilmestyivät Andreksen kolme vanhinta lasta, kaksi poikaa ja tyttö, pistivät päänsä ovesta ja pakenivat suin päin sisään. Hetken kuluttua he tulivat uudestaan yksitellen ja jäivät risupinon viereen kaikki kolme, uteliaina ja totisina.
Tuvasta ei kuulunut hievahdustakaan. Reinun Kaarel istuutui hakkuutukille ja sytytti piippunsa, ja valkopartainen katseli aurinkoista merta, silmiään siristellen.
Yhtäkkiä tuli Andres kiireesti ulos, kaikkein kuluneimmissa vaatteissaan, ja pieni nyytti kädessä. Nuorin vanhemmista lapsista alkoi ensin huutaa, hänet nähdessään, ja sitten huusivat kaikki kolme, herkeämättä.
»Tiiu, — ota lapset!» käski Andres kähisevällä pitaalisen äänellä.
Mutta lapset olivat jo ennättäneet edelle, ja juoksivat pitkin kujaa kylän toista laitaa kohden, yhä kirkuen, ja heidän edellään kymmenkunta säikähtynyttä lammasta.
Andres lähti edeltä Reinun Kaarelin ja valkopartaisen välissä, ja Tiiu seurasi jäljempänä, huohottaen itkusta ja sylilasta kantaen.
Heidän kulkiessaan olkikattoisten savupirttien ohi, näkyi nurkkauksien takana joka paikassa uteliaita ja totisia kasvoja. Yksi ja toinen liittyi kulkueeseen, jättäytyen jonkun matkan päähän, mutta joukko paljaskinttuisia lapsia juosta kirmasi aivan heidän vieressään.
»Lapset pois!» hätyytti Reinun Kaarel.
Lapset painuivat tuulimyllyn kivijalustan taakse ja sieltä livistivät yli kiviaidan, Reiniin Kaarelin mökkiä kohden.
Andres ei lausunut halaistua sanaakaan, yhtä vähän kuin hänen saattajansakaan. Tien käänteessä pysähtyi valkopartainen ja tarjosi Andrekselle tulta.
Yhtäkkiä tuli Andreksen takkuinen paimenkoira suurella hälinällä ja uikuttaen kuin pahaa aavistaen ja takertui isäntänsä polviin kaksin käpälin.
»Pankaa koira kiinni!» Andres sanoi. Joku jälkijoukosta, joka nyt oli kasvanut ainakin kymmeneen henkeen, tarttui koiraan ja sulki sen läheiseen aittaan, jossa se alkoi kynsiä ovea ja ulista.
Kulkue poikkesi nyt rantanummelle, edeten hitaasti ja synkkänä kuin hautajaissaatto. Ajohiekka vajotti joka askeleella. Pitkin meren rantaa tuli toisia, yhteensä toistakymmentä henkeä, paitsi lapsia.
Reinun Kaarelin pirtti oli aivan kylän äärimmäisessä laidassa, muita suurempi ja paremmin rakennettu. Vanha, käyttämätön ja rapistunut talli seisoi erillään muista uudemmista rakennuksista, puuttomalla aukealla, ovi avoinna.
Vallitsi haudan hiljaisuus, kaukaa vain kuului aittaan suljetun koiran ulina.
»Tahdotkos nyt sitten mielisuosiolla mennä, ja onko se myöskin oma totinen tahtosi?» sanoi valkopartainen.
»On», kuului pitaalisen kurkusta.
Jotkut naisista kävivät tallin ovella sisään kurkistamassa ja peräytyivät kiireesti, mutta pari pientä poikaa pujahti sisään, josta Kaarel heidät käsipuolesta talutti ulos.
Yhtäkkiä kääntyivät kaikkien silmät Tiiuun, joka oli lyyhistynyt maahan istualleen ja itki kimakoin, vihlovin vedoin, rintalapsen kierähtäessä suulleen hiekkaan.
»Kiireesti, kiireesti!» hoputti Reinun Kaarel valkopartaista.
He tarttuivat molemmat Andrekseen, kumpikin olkapäästä ja työnsivät häntä tallin avointa ovea kohden. Mutta Andres, ikäänkuin kooten kaikki entiset voimansa, pudisti yhdellä olkapään sysäyksellä heidät pois ja astui itse ovesta sisään, enää kääntymättä.
Silloin Reinun Kaarel otti kiireesti taskustaan sinne kätketyn irtolukon ja aikoi sulkea oven, kun Andres yhtäkkiä kääntyi:
»Odottakaa, täällä on poika», hän sanoi.
Ja tallin pimeimmästä nurkasta, olkikuvolta, hän sai käsiinsä kuusivuotiaan poikansa, joka oli sinne piiloutunut, pyöröpäisenä ja tuhrusilmäisenä itkusta.
Hän nosti pojan ulos, ja senjälkeen sulki Reinun Kaarel oven, suurella irtolukolla, pistäen avaimen taskuunsa.
He seisoivat kaikki paljain päin, kuin pyhää toimitusta tehtäessä, hartaina kuten esi-isänsä vuosisatoja takaperin toimittaessaan lepytysuhria kiivastuneille jumalille pyhissä uhrilehdoissaan, ja yhtäkkiä alkoi Teiste Mari virren, jota muuten veisattiin vain hautajaisissa, ja he veisasivat sen kaikki seitsemän säkeistöä alusta loppuun, hitaasti ja venyttäen, suljetun tallin edessä.
1913.