SISÄLLYS:

Nuori-Viro.
Gustav Suits.
V. Ridala (Grünthal).
Jaan Oks.
A.H. Tammsaare.
Ruth.
Friedebert Tuglas.

Nuori-Viro.

Nuorvirolainen runoilija Gustav Suits nimittää runoissaan lakeaa, kaikkien tuulien lakaisemaa kotimaataan Tuulimaaksi. Nimi on hyvin keksitty; Viro on aikakirjojensa alusta ollut todella Tuulimaa, maantieteellinen portto, jonka jokainen on voinut omakseen ottaa, valloittajien kädestä käteen käypä vaihtotavara, — vuoroin saksalaisten, tanskalaisten, puolalaisten, ruotsalaisten, venäläisten ja taas saksalaisten hallussa, kaikkien naapuriensa, — ei vain maan varsinaisten isäntien, virolaisten. Sen maantieteellinen asema luonnollisena Idän ja lännen välisenä kauttakulkupaikkana on tehnyt sen aina tähän päivään saakka hävittävien sotien tantereeksi. Viro on tähän saakka valitettavasti yksinomaan saanut kokea asemansa hankaluutta; sen viimeiset kehitysvuosikymmenet ja tämänpäiväiset vaiheet eivät yllätyksellisyydessä ole suinkaan jääneet edeltäjistään missään suhteessa jäljelle.

Mutta samalla Viro saa kiittää mailmansodan väkevää valonheittäjää, että se tästälähin on olemassa eurooppalaisessa tietoisuudessa eikä vain Euroopan kartalla. Olemattomuutensa hämärästä se on yhtäkkiä vedetty suurvaltiollisten neuvottelupöytien ääreen, meluisiin parlamenttiväittelyihin; nämä pari sataa penikulmaa Itämeren etelärannikkoa tulevat kaikesta päättäen vielä rauhanneuvotteluissakin aiheuttamaan verettömiä turnajaisia. Miten hyvänsä langenneekin Viron valtiollinen arpa, joka tapauksessa Viro on tästälähtien oleva Länsi-Eurooppaa. Eurooppa on tullut Viroon, tosi kyllä, sodalla ja miekalla.

Tällaisena ajankohtana saa aivan erikoisen valaistuksensa se virolainen sivistysvirtaus, jonka keskeisimpänä pyrkimyksenä on ollut juuri eurooppalaisuus, lujien siteitten, joskin vain henkisten, luominen Länsi-Eurooppaan päin, akkunoitten ja ovien avaaminen eurooppalaiselle kulttuurille.

Pinnallisesti katsoen voi henkinen liike, joka Noor-Eestin, Nuoren-Viron, nimellä jo toista vuosikymmentä on hedelmöittänyt virolaista kirjallisuutta ja sivistyselämää, näyttää Viron oloissa tuiki irralliselta ilmiöltä. Voi tuntua käsittämättömältä, mitenkä näennäisesti vailla varsinaisia edellytyksiä yhtäkkiä syntyy liike, jonka suuntaviiva tähtää ylikulttuuriin ja muotohienostukseen, suinkaan suoranaisesti jatkamatta virolaisia talonpoikaissivistystraditsioita; jonka iskusanoilla: eurooppalaisuus, yksilöviljelys, estetismi, on niin outo ja yksinäinen kaiku keskellä ensimäisen polven nousukasyhteiskuntaa. On mahdollisesti hetkeksi taipuvainen pitämään nuoren kirjallisen polven myötääntuomaa henkistä kuormitusta vain maahantuonti- tai kauttakulkutavarana, enemmän tai vähemmän elimellisesti vieraana Viron henkiselle aatevarastolle, siirrettynä suorastaan suuremmista ja kehittyneemmistä kulttuureista, — siksi siteettömänä ympäristöönsä tai lähimpään sivistysmenneisyyteen esiintyy ensi katsannolta nuorvirolainen liike.

Epäilemättä onkin nuorvirolaisuudessa paljon yleistä, kansainvälistä kulttuurihapatusta, jonka harva kulttuuri itse kustantaa, vaan joka kulkee lainana maasta maahan. Mutta puhua Noor-Eestin kehityksellisestä juurettomuudesta olisi suuresti liioiteltua. Yhtä hyvin kuin jokainen yksilöllisen elämän yllättävinkin ilmaisu on seuraus usein maanalaisesta, mutta silti oleellisesta kehityskulusta, samoin puhkeavat sivistyselämällisetkin ilmiöt vain kehityksen pakosta. Joskaan Noor-Eesti ei ehkä ole kasvanut virolaisista kirjallisista traditsioista, se on kuitenkin eroittamattoman elimellisesti kasvanut virolaisesta maakamarasta, se on pohjimmiltaan osa samaa henkeä, joka muodostuu Liivinmaan ja Tallinnanmaan lakeuksilla, tässä erikoisesti virolaisessa ilmastossa, missä kaikki täällä on tuomittu kypsymään, — tai mätänemään.

"Uudenaikuisen taiteen probleemi on Virossa samalla uudenaikuisen kulttuurin probleemi" kirjoittaa nuorvirolainen Gustav Suits. Nämä sanat osuvat ytimeen. Noor-Eesti ei ole suinkaan mikään yksinomaan kirjallinen liike, se merkitsee päinvastoin kokonaista sivistysvirtausta. Ja voi olla, ehkä on eräänlainen virolaisen psyyken täysi-ikäisyyden merkki, että se nuorvirolaisen liikkeen kautta pyrki käsiksi eurooppalaisen sivistyksen saavutuksiin, ensi kertaa vailla saksalaisen tai venäläisen kulttuurin holhousta.

Viro on viimeiset pari vuosikymmentä elänyt syvälle menevää murroskautta, josta lähimpänä seurauksena on koko virolaisen yhteiskunnan erittäin kaoottinen ilme.

On epäilemättä jotain kaoottista ja muodotonta jo itse virolaisessa sivistyskehityksessä, jotain henkisen salto-mortalen luonnottomuudesta ja vaarallisuudesta.

Havainnollisemmin tuskin voinee tämän kehityksen äkkinopeutta kuvittaa, kuin rinnastamalla, kuten on tehty, kaksi tosiasiaa, kaksi julkitapahtumaa Tallinnan n.k. venäläisellä torilla. Viime vuosisadan 60-luvulla kärsi tällä torilla julkisen raipparangaistuksen joukko Anijan pitäjän talonpoikia, joitten ainoa rikos oli, että he olivat uskaltaneet saapua lähetystönä Tallinnaan anomaan uuden, työorjuuden poistamista koskevan lain pikaisempaa käytäntöön sovelluttamista. Tasan puolivuosisataa myöhemmin, Anno Domini 1913, saman torin varrella, vain muutaman sadan askeleen päässä entisestä rangaistuspaikasta, vietettiin vastarakennetun virolaisen teatteri- ja konserttipalatsin Estonian juhlallisia vihkijäisiä, joita läsnäolollaan kunnioitti Tallinnanmaan hallinnon silloinen korkein edustaja.

"Venäläiseltä torilta Estoniaan, siinä Viron kansan kehitys puolen vuosisadan kuluessa", sanoo näitten tapahtumain rinnastaja, virolainen sosialisti M. Martna. Mikään teoreettinen mahdottomuus ei ole, että joku samoista lainheitoista talonpojista, jotka viisikymmentä vuotta takaperin viruivat raippalavitsoillaan, olisi ollut samettiin ja silkkiin ja kuosikkaisiin hännystakkeihin puettujen lastensa ja lastenlastensa kanssa kuuntelemassa Tanskan prinssin Hamletin sanoja omalla kielellään.

Sivistyksellinen kuolonhyppy, — epäilemättä! — pakollinen, kuten koko kiireellinen kehitystempokin. "Tie, jota käymme, on väistämätön, ja sen takia oikea tie", kirjoittaa nuorvirolainen Friedebert Tuglas. Kahden suuren, voimakkaan ja päälle tunkeutuvan kulttuurin puristuksessa, alati likistettynä kuin alasimen ja vasaran väliin, on virolaisuus ollut pakoitettu tekemään äkkihyppäyksensä, jonka seurauksia se yhä vieläkin potee.

Tämä itsessään jo ylen nopea ja sentakia kansallisen elimistön tasapainolle vaarallinen kehitys tapahtui sitäpaitsi aivan poikkeuksellisissa oloissa. Sen on ollut kehitystä luonnottomissa ja epäterveissä olosuhteissa, kehitysviivan alituista ja väkivaltaista katkeamista, jatkuvan, vapaan kehityksen keinotekoista ja ulkonaisilla pakkokeinoilla aikaansaatua typistystä. Ei tarvitse muuta kuin ajatella, kuinka pitkän aikaa Virossa on vallinnut n.s. päinvastainen selektsio: kaikki kykenevimmät, aloitevoimaisimmat, kehitysmahdollisimmat ainekset ovat miltei säännöllisesti irtauneet virolaisen kansallisuuden rajoista ja yhtyneet toisiin kulttuuriaineksiin; jäljelle jäävä osa on ehdottomasti ollut ala-arvoisempaa laadultaan. Sanomattakin on selvää, että tämän kulttuurikehityksen saavutukset ovat olleet enemmän tai vähemmän pinnallista laatua, ja ettei sisäinen kehitys ole aina jaksanut käydä yhtä rintaa ulkonaisen kanssa.

Kuitenkin voi tässäkin kaoottisessa sivistyskehityksessä eroittaa jo useampia latoutumia, sivistyskerrostumia, jotka olivat ehtineet muodostua ennen Noor-Eestin esiintymistä. Noor-Eesti on henkisesti ja sivistyksellisesti toista, oikeammin kolmatta, polvea, ja sen kehityksellinen velka edellisille polville epäilemättä suurempi, kuin mitä nuorvirolaiselta taholta tähän saakka on tahdottu tunnustaa.

Ensimäinen varsinainen sivistyskerrostuma syntyi Virossa jo kansallisen herätyksen aikoina. Se oli tosin monessa suhteessa vain suoranainen vironnos silloisesta baltilaissaksalaisesta kulttuurista, kuten oli käännöstä suurin osa silloisesta virolaisesta kirjallisuudestakin, uskollisesti saman baltilaisen kulttuurin vanavedessä kulkeva, kauan aikaa hieman teologista, ettei sanoisi lukkarikoulumestarillista sävyltään, huolimatta parista todella suuripiirteisestä persoonallisuudesta, joitten nimet, kuten Kreutzwaldin ja Koidulan, eroittamattomasti ovat siihen liittyneet. Tältä sivistyskerrostumalta puuttuu epäilemättä vielä sekä syvyyttä että laajuutta; puhua sen yhteydessä sivistyksellisestä kokoomuksesta olisi tällä asteella vielä ennenaikaista. Viron ensimäistä kansallista nousua kannattamassa ei ollut vielä mikään itsetietoinen sivistynyt sääty, vaan ainoastaan yksityisiä, hyvin erimääräisen sivistyksen saaneita henkilöitä eri säätyluokista, ja sen koko ilme tunteileva, romanttinen, täynnä kansallista vaahtoviinilyriikkaa.

Monta vertaa laajemman ja monipuolisemman kulttuurikerrostuman loi sensijaan jo se polvi, joka vuosisadan vaihteessa sai Virossa aikaan uuden kansallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen nousun.

Tällä "tarttolaisella renessanssilla", joka välittömästi seurasi venäläistyttämiskauden saeculum obscurumia, kuten Tuglas sitä nimittää, oli alun alkaen aivan toinen henkinen ilme kuin kansallisella romantiikalla, Jannsenin ajoilla miespolvea takaperin. Sen sivistysilmasto ensinnäkään ei ollut enää sama suljettu baltilaissaksalainen. Venäläisen koulun, venäläisen yliopiston kautta oli saksalaiseen kulttuurihenkeen tuntuvasti sekaantunut slaavilaisen hengen, slaavilaisen kulttuurin vaikutus, useissa suhtein ehkä pikemmin kielteinen kuin myönteinen, mahdollisesti henkisiä tautejakin synnyttävä, mutta joka tapauksessa kuitenkin ahdasta baltilaista näköalaa laajentava. Tarttolaisen nousukauden ideologia ei eroa ehkä niinkään suuressa määrin heräämisajan ideologiasta, mutta näitten kansallisten aatteitten toteuttamistapa on perinpohjin toinen. Viron uusi nousu on kokonaan vapaa kaikesta kansallisesta tunteilusta, hyvin järjestetty, lujapohjainen ja reaali, kuten lakitieteellinen mielikuvitus. Se on aika, jolloin lakitieteen kandidaatti Jaan Tõnisson ottaa Viron tärkeimmän sanomalehden Postimiehen haltuunsa, henkilöllisyys, sekoitus yleisälyä ja häikäilemätöntä kansantribuunia, ja rautaisella tarmollaan alkaa järjestää kansalliseen sekä yhteiskunnalliseen työhön virolaisen yhteiskunnan eri aineksia.

Voi syyllä lukea varsinaisen virolaisen sivistyneistön synnyn vasta näiltä ajoilta; vasta nyt pääsee viro sivistyneitten piirien käyttö- ja kotikieleksi, mikä kuitenkin osaksi kai on johtunut venäläisen koulun hävittävästä vaikutuksesta ennen niin yleiseen saksan kielen taitoon. Tämä aika pani käyntiin monet uudenaikuisen virolaisen sivistyskoneiston osista, se sai pystyyn virolaisen teatterin, virolaisen korkeamman koulun, virolaisen kirjallisuuden seuran, virolaisen museon. Sitä on syyllä syytetty kaikkiaatteisuudesta; se taisi samana päivänä laskea teatteritalon ja osuuskaupan kulmakiven; perustaa yhtaikaa tieteellisen aikakauskirjan ja siipikarjakannatusyhtiön. Mutta se pani pohjan virolaiselle vauraudelle; virolaisten raha- ja luottolaitosten perustaminen, osuustoiminnan järjestäminen ympäri maata, maanviljelyksen saattaminen nykyaikaiselle kannalle, maanviljelysseurojen yhä tarmokkaamman toiminnan kautta, jossa tarttolaisilla jokavuotisilla maanviljelysnäyttelyillä on ollut niin suuri osansa, — kaikki on ollut kohottamassa yleistä varallisuuden tuntua, mikä nykyiselle Virolle on niin ominaista.

Jos tarttolainen nousuaika sivistyspyrkimyksessään vielä tietoisesti nojautui maataviljelevään väestöön, talonpoikaisluokkaan, niin oli muuan toinen henkinen ilmiö, joka Virossa sekin parin viime vuosikymmenen kuluessa on ollut havaittavissa, ilmeisessä ristiriidassa sen kanssa. Se on Virossa hitaasti, mutta varmasti kansallisen rakennustyön rinnalla tapahtuva kaupunkilaistumiskulku, urbanisatsio, ja sen yhteydessä välttämättömyyden pakosta seuraava jakautuminen luokkarajan perustalla, sosialismin aatteitten leviäminen. Oltuaan pitkät ajat miltei yksinomaan feodalistisille perusteille järjestetty maataviljelevä yhteiskunta, on Viro vähitellen alkanut sekin vuorostaan muuttua kapitalistiseksi yhteiskunnaksi. Nuoren-Viron eri kirjailijat, — B. Linde, W. Ridala, Fr. Tuglas, — ovat useissa kohdin huomauttaneet tästä kehityksestä sekä sen suuresta, mullistavasta merkityksestä Viron koko henkiselle elämälle.

Bernhard Linde kirjoittaa:

"Virolaisen elämän tausta oli muuttunut: kulttuurielämä keräytyi yhä suuremmassa määrin kaupunkeihin. Kaupungeissa alkoi sivistynyt aines kasvaa ja keräytyä. Porvarillinen sääty laajeni. Maalaisväestön yksinvaltius alkoi vähetä, kaupunki, ollen lähempänä yleismailmallista kulttuuria ja muuttuneen taloudellisen elämän tärkeimpänä edustajana vaati osansa."

Friedebert Tuglas panee etupäässä painoa juuri uuden, syntyvän kaupunkikulttuurin henkiseen ja sielulliseen puoleen:

"On syntymässä uusi kulttuuri, uusine psykologioineen ja elämänkäsityksineen: on syntymässä korkeampi kaupunkikulttuuri. Kaupungit kasvavat, kaupungit alkavat elää itsenäistä elämää, sulattaen itseensä kansainvälisiä vaikutuksia. Mutta ehkä ei ole kaupunkien kasvaminen siinä määrin tärkeä, kuin juuri kaupunkilaishengen, ajatustavan, kaupunkilaispsykologian tunkeutuminen maalle sanomalehden, kansanvalistuksen, politiikan ja kaikkien muitten uuden ajan aatteiden kautta. — Syntyvät aivan uudet yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset suhteet, muodostuu joukko uusia olemassaolonehtoja, entisten uskonnollisten, siveellisten ja valtiollisten arvojen tasapainon täydelleen muuttuessa."

Kaikki nämä kirjavat tekijät yhteensä ovat luoneet sen sivistyskaaoksen, josta virolainen yhteiskunta paraikaa yrittää selviytyä. Virolaisen yhteiskunnan kaoottisuutta kuvaavat sattuvasti Gustav Suitsin sanat v. 1905 Noor-Eestin ensimäisen albumin johtavassa kirjoituksessa: "Yksi huutaa: Isänmaa, toinen: taloudellinen kehitys, kolmas: Internationale, — yksi kumartaa isoisä Kantia, toinen huutaa avuksi isä Marxia ja Haeckeliä."

Poikkeuksellisen kehityskulun arvet ovat selvästi näkyvissä kaikissa virolaisen sivistyselämän ilmiöissä, mihin katsoneekin. On syntynyt aivan erikoinen yhteiskunta, nousukasyhteiskunta, jonka poikkeuksellisuus on siinä, että ensimäistä polvea toistaiseksi edustaa sivistynyt sääty kokonaisuudessaan, ilman eroitusta.

Kaikki haitat, kaikki puutteet, mitkä säännöllisesti seuraavat ylen äkillistä sivistystason nousua, tuntuvat Virossa. Tällainen ensimäisen polven yhteiskunta on vapaa kaikista perinnäissiteistä, niin hyvistä kuin huonoistakin, mikään ei sitä sido. Se ei voi kasvaessaan kiteytyä minkään valmiin, jo ammoin olemassa olleen kulttuurikristallisoituman ympärille; siltä puuttuu tykkänään tuki, jonka pysyväinen sivistysaines tarjoo.

Sen vaistoissa on epäilemättä vielä jotain suuressa määrin alkeellista, samoin kuin sen tarpeet ovat suureksi osaksi yhä primitiivistä laatua. On kuin ei olisi sen suorastaan fyysillinen nälkä sanan varsinaisessa merkityksessä vielä täysin tyydytetty. Virolaisella yhteiskunnalla on tällä hetkellä voimakkaat ruokahalut, täyttymätön ahmattius, vahvat rahankeruuvaistot. Sen hyvävainuisimpien jäsenien haltuun siirtyy silloin tällöin taas jokin vuosisatainen ritarimoisio, se ostelee huomaamatta toisen kaupunkitalon toisensa jäljestä, valloittaa verenvuodatuksetta valtuustovaaleissa toisen kaupungin toisensa jäljestä.

Yhtä kaoottinen ja selkiytymätön kuin virolainen yhteiskunta on samalla virolainen psyyke. W. Ridala kirjoittaa: "Tällaiset murrokset ovat yhdistyneet sairaalloisiin huumetiloihin. Syntyy niinsanottuja yhteiskunnallisia kriisejä, ei vain taloudellisia, vaan psyykillisiäkin, jotka eivät ole järkyttämättä koko kansan sielua. Koska me parastaikaa olemme juuri tällaisessa ajankohdassa, niin voivat useat rotumme perusominaisuuksista pysyä peitossa, ja pinnallisemmat esiintyä kielteisinä." Voi puhua muinaisvirolaisesta psyykestä, joka aikoinaan eli sotaisena ja vapautta rakastavana itsenäisyyttään puolustavien pakanaheimojen sydämissä, joka runoili orja-aikojen lyyrilliset paimenrunot, joka eli orjuuden aikuisen vaatekuosin ja puuhaarikoitten ehtymättömällä kekseliäisyydellä luodussa väriloistossa ja koristekirjailussa. Mutta muuten on virolainen psyyke vaikeasti määriteltävissä. Se ei ole mitään valmiiksi kiteynyttä, varmamuotoista, päinvastoin, se tuntuu usein fluidumilta, epämääräiseltä ja yllättävältä. Sen ilmestysmuodot ovat tuiki erinlaisia ja toisistaan poikkeavia. Se on yhä vielä sulatusahjossa, vasta muodostumassa sekin, täynnä vieraita aineksia, tietämätön omasta minästään, hapuileva, ristiriitainen, usein hämmästyttäviin muotoihin pukeutuva. Sen voisi kokonaisuudessa sanoa sairastavan neuroosia, niin läikehtivä on sen ilme. Suomalaiseen verrattuna tahtoisi väittää, että virolainen temperamentti on monta vertaa hermorikkaampi ja samalla hermoherkempi, niin, siinä voisi edellyttää enemmän aineksia hienostumiseen ja ylikulttuuriin kuin edellisessä.

Tästä kaoottisesta, ristiriitaisesta ensimäisen polven yhteiskunnasta on Noor-Eesti syntynyt, yhtaikaa sekä sen tuloksena että sille lingottuna vastalauseena.

Ei voine kuvitella Noor-Eestiä ympätyksi suorastaan Jannsenin aikuiseen talonpoikaissunnuntaikulttuuriin; sensijaan se tuskin voisi nykyisessä muodossaan olla olemassa ilman tarttolaista nousukautta, sen suorittamaa sivistyksellistä ja kansallista kasvatustyötä, sen luomaa taloudellista hyvinvointia. Nuori-Viro on kaikesta näennäisestä vastakohtaisuudestaan huolimatta sittenkin tavallaan tämän Tartosta lähteneen sivistyskerrostuman suoranainen jatko, sen erikoishaarautuma.

Yhtä varma on, että Noor-Eesti tarvitsi syntyäkseen muuttunutta henkistä ilmakehää, minkä kaupunkilaistumiskulku oli ehtinyt Virossa luoda. Vasta kaupunki-ilmastossa taisivat juurtua ja versoa kaikki ne hienostuksen ja yliviljelyksen idut, mitkä piilivät uuden sukupolven verissä, vasta kaupunkien kiireemmin tykkivä elämä vastasi heidän elimistönsä suurempaa herkkyyttä, vasta virolaisessa kaupunki-ympäristössä taisi kehittyä sellainen romanttinen tarpeettomuus- ja ylellisyysihanne, mikä kuultaa nuoren kirjallisen sukupolven teoksista.

On jotain, mikä muodostaa arvaamattoman tärkeän tekijän kaikissa henkisissä liikkeissä: sielullinen, psykologinen momentti. Nuorvirolainen Friedebert Tuglas on epäilemättä oikeassa kirjoittaessaan: "Esteettiset ryhmitykset ovat määrätyn sivistyksellisen kehityksen ja psykologisten olosuhteitten tuote. Niitten puhkeaminen on pikemmin intuitiivista kuin tietoista laatua. Ne edellyttävät vallankumousta tunteissa ja ajatuksissa. Ne edellyttävät uutta henkeä ja uutta verta. Yhdellä sanalla, uutta polvea."

On hyvin mahdollista, että Noor-Eestinkin kehityksessä juuri sielullinen momentti on tärkein ja ratkaisevin sekä samalla mielenkiintoisempi kaikkia niitä uusia esteettisiä, kirjallisia ja kielellisiä propleemeja, mitkä nuori kumouksellinen liike toi myötään. Noor-Eestin kautta esiintyy Viron henkisessä elämässä juuri uusi polvi, uudenaikainen henki, uudenaikuinen ihminen.

"Nuoren-Viron esiintyminen, — se on oikeastaan syytös ympäristöämme ja menneisyyttämme vastaan", kirjoittaa Noor-Eestin äsken ilmestyneessä kymmenvuotisessa juhlajulkaisussa Friedebert Tuglas.

Juuri tämä syyttävä ja kapinallinen piirre on Noor-Eestille alun alkaen luonteenomainen. Se on ensi hetkestään vasemmistoliike, oppositsiossa syntymästään saakka.

On tosin vaikea kuvitella vuoden 1905 nuorison keskuudessa syntynyttä henkistä liikettä, jolla ei olisi tavalla tai toisella kumouksellinen leima, vaikkapa yhteiskunnalliset ja valtiolliset uudistuspyrkimykset eivät suoranaisesti olisi kuuluneetkaan sen ohjelmaan.

Aika itse oli kuin yksi ainoa suuri vastalause. Ei edes maaliskuun suuri vallankumous kaksitoista vuotta myöhemmin, joka kuitenkin johti aivan toisiin tuloksiin, voi vetää vertoja tälle yhteiskunnallisen ja valtiollisen vapauden hengen ensimäiselle nousulle. On huomattava, kuinka suuri osa juuri nuorisolla oli kumouksellisessa liikkeessä. Ennen vallankumouksellisten katumielenosoitusten uhrit olivat enimmäkseen nuoria ylioppilaita ja heidän naistovereitaan, vaarallinen permannonalainen kiihoitustyö, kumouksellisten julistusten ja lentokirjasten painatus ja levittäminen oli suureksi osaksi juuri nuorison, koulujen yläluokkalaisten, ylioppilaitten ja työläisnuorison käsissä.

Tartossa keräytyy jo pari vuotta ennen 1905 vuoden vallankumousta johonkin katonalaiseen kamariin joukko lukion tai reaalikoulun yläluokkalaisia, lukemaan käsinkirjoitettua lehteä, väittelemään kirjallisista ja ei-kirjallisista kysymyksistä, myöhemmin neuvottelemaan rahallisen avustuksen hankkimisesta sairaalle runoilijalle Juhan Liiville. Nämä koululaisten illanvietot ovat Noor-Eestin varsinainen alku. Noor-Eestin synty on siten tavallaan yhtynyt Juhan Liivin nimeen; Noor-Eesti on "löytänyt" Juhan Liivin ja hänen sairaan runoutensa, hiukan samaan tapaan, kuten nuoret ranskalaiset romantikot pelastivat unhoituksesta André Chénier'n kuolemaantuomittujen vankilassa kirjoittamat runot. Samat lukiolaiset panevat toimeen juhlia virolaisten kirjailijain muistoksi ja toimittavat painosta pari kolme vihkoa kirjallista julkaisua Kiired (Säteitä), jonka tarkoituksena on "edistää hyvää virolaista kirjallisuutta" ja "pysyä ulkopuolella kaikkien puolueitten ja kirkollisten (!) hankausten". Samoihin aikoihin tapahtuu etäisen Saarenmaan vähäisessä pääkaupungissa Kuresaaressa miltei samaa: muodostuu lukiolaisten keskuudessa kirjallinen yhtymä, joka harrastaa yhtaikaa sekä romaanisia että suomensukuisia kieliä ja kylpyvieraitten unohtamien kirjojen avulla tutustuu mailmankirjallisuuteen!

Näitten varhaiskypsien ja kirjallisten lukiolaisten joukossa voi jo tavata kaikki Noor-Eestin varsinaiseen kantajoukkoon kuuluvat nimet: Gustav Suits, lyyrikko ja samalla koko liikkeen henkinen johtaja ja ideologi; Friedebert Mihkelson-Tuglas, Nuoren-Viron lahjakkain prosaisti; Anton Hansen-Tammsaare, myöhemmin impressionististen ylioppilasnovellien tekijä; Bernhard Linde, Noor-Eestin monivuotinen sihteeri; kuresaarelaisista Johannes Aavik, virolaisen kielenuudistusliikkeen perustaja ja Willem Grünthal-Ridala, samoin kielenuudistaja ja virolaisen saariston runoilija. Paitsi sitä on Noor-Eestiin liittynyt aikojen kuluessa satunnaisesti joukko nimiä, jotka yhtä satunnaisesti taas ovat karisseet pois, tai sellainen reunamuoto, sivustatyyppi, kuin äsken kuollut kirjailija Jaan Oks, taikka sitten sarja nuorempia kykyjä, kuten Aleksander Tassa, Johannes Semper, Sophia Vardi.

Keskikoulujen oppilaitten keskuudessa alkanut liike laajeni keväällä v. 1904 Noor-Eesti nimiseksi kustannusyhtiöksi, joka seuraavana vuonna julkaisi Noor-Eestin ensimäisen Albumin. [Noor-Eestin kustannustoiminta on paitsi aina parin vuoden väliajoilla julkaistuja albumeja ja muita yhteisjulkaisuja, käsittänyt joukon nuorvirolaisten kirjailijain alkuperäisiä teoksia, käännöksiä mailmankirjallisuudesta, pari suurempaa tieteellistä teosta ja kansantajuista tietokirjallisuutta. Sen tärkeimpiä julkaisuja on vv. 1910-1911 ilmestynyt Noor-Eestin aikakauskirja, jota kuitenkin taloudellisten vaikeuksien vuoksi ilmestyi vain kuusi numeroa. Paitsi sitä on Noor-Eesti pannut toimeen kirjallisia vuosikokouksia puheineen ja esitelmineen.]

Noor-Eestin esiintyminen tapahtui heti vastarinnan merkeissä. Gustav Suits on piirtänyt pikakuvan Noor-Eestin alkuajan nuorista "uhmaajista ja etsijöistä" runossaan Vanad noored (Vanhat nuoret), jotka tulivat "läpi tuulen ja rankkasateen katonalaisista kamareistaan". Sama kirjailija kuvaa kirjallisen nuorison mielialaa Noor-Eestin ensi aikoina seuraavin sanoin:

"Ihmeellisen ja paljoa lupaavan Götterdämmerungin olivat synnyttäneet kuluneen vuosikymmenen valtiollisen ja taloudellisen nousuajan heräävät liikehtimiset uuden vuosikymmenen alussa. Harvinaisen käymisen olivat Lännen ja Idän runoilijat ja ajattelijat herättäneet sen uuden sukupolven valveutuneimmissa päissä, joka 1905 paikkeilla, nuorukaisina vielä, esiintyy Virossa, siihen asti tuntemattomalla innostuksella. Meidän nuoruutemme taivaalle kajastuivat tulipaloisina Venäjän vapaustaistelun punaiset alkuheijastukset, ja Darwinin, Marxin, Nietzschen, Brandesin, Ibsenin, Tolstoin, Gorkin, Hauptmannin, Juhani Ahon ja lukemattomien muitten aikalaisten teokset, murtautuessaan yli Viron rajan, toitottivat maan älyllisen nuorison korviin ankarata tuomiotaan yli elämän ja kirjallisuuden."

Noor-Eestin ensimäisen kirjaston nimiluettelo, johon Suits vielä samassa henkäyksessä lisää Goethen, Heinen, Turgenjewin, Dostojewskyn, Byronin, Shelleyn, Hugon, Balmontin ja Brjussovin, d'Annunzion ja Edgar Allan Poen, alkaen klassillisesta kirjallisuudesta venäläisen dekadenssin edustajiin saakka, on hyvin kuvaava. Siinä ei ole edustettu mikään määrätty kirjallinen virtaus, vaan korkea taiteellinen taso semmoisenaan, ei niin selvästi määrätty aatesuunta, kuin kehitysajatus, vapaa ja kapinallinen ajatus. Mutta joka tapauksessa se merkitsi aivan toista henkistä menutä kuin se, minkä baltilainen kulttuuri tähän saakka tapasi tarjota, aivan toisten kirjallisten ihanteitten päämääräksi asettamista kuin ne, mitkä tähän asti olivat virolaiselle kirjallisuudelle häämöittäneet.

Virolainen kirjallisuus oli tosin Noor-Eestin esiintymishetkellä lakannut olemasta vain hyllyllinen hengellisiä, saksalaisten sielunpaimenten virheellisellä vironkielellä toimittamia postilloja, jokunen maallisempi tarina "rakkaan maarahvaan ratoksi ja opetukseksi", joukossa, kuten vielä sata vuotta takaperin. Päinvastoin, virolaisen kirjallisuuden olemassaolo oli jo vuosikymmeniä ollut kieltämätön tosiasia. Se oli jo ehtinyt elää sekin, kuten virolainen sivistyselämäkin, kaksi tärkeätä kehityskautta, kansallisromanttisen ja realistisen. Se oli tuottanut Koidulan isänmaallisen lyriikan, Kalevipoeg-eepoksen ja Kreutzwaldin vanhuuden eepillisen Lembitu-runoelman. Se oli kokeillut historiallisromanttisen novellin ja kyläkertomuksen alalla. Se oli tuottanut Anna Haavan luonnonraikkaan rakkausrunouden. Sillä oli näytettävänä Ernst Petersonin naturalistiset tendenssinovellit ja Eduard Wilden siihenastinen laaja, hyvin eriarvoinen romaanituotanto, jonka kunnioitettavan huipun muodosti työorjuuden aikuinen trilogia Mahtran sota — Kuinka Anijalaiset Tallinnassa kävivät — Profeetta Maltsvet. Sillä oli leppoisten kylänovellien ja maalaisnäytelmien luoja August Kitzberg ja sairas runoniekkansa Juhan Liiv, jonka traagillisen runottaren mielipuolisuuden yö on innoittanut.

Mutta kaikesta huolimatta oli tämä kirjallisuus kokonaisuudessaan enemmän tai vähemmän talonpoikaiskirjallisuutta sekä aiheenvalinnaltaan että tasoltaan. Se oli kirjoitettu lukijakunnan suurta enemmistöä silmällä pitäen, jonka muodosti maalaisväestö ja kaupunkien virolainen pikkuporvaristo; virolainen harvalukuinen ja hajallaan asuva sivistyneistö ei ollut se lukijakunta, jonka henkistä näkökulmaa kirjailija olisi koettanut tyydyttää. Ne yksityiset, joitten henkiset tarpeet ylettyivät tämän tason yläpuolelle, saivat hakea tyydytyksensä muitten kielien välityksellä. Sen aihepiiri rajottui miltei yksinomaan virolaisen maakylän ja maalaiselämän kuvaukseen, se oli kansankirjallisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä. Milloin se yritti laajentaa rajojaan kuvaamaan esim. maa-aatelistoa, se epäonnistui melkein säännöllisesti, sillä sen näkökulma oli silloinkin yksinomaan virolaisen talonpojan. Sensijaan se ei tehnyt edes mainittavampaa yritystäkään kuvatakseen paraikaa muodostuvaa, keskellä murrostaan kamppailevaa virolaista ensimäisen polven sivistyneistöä.

Se oli kirjallisuutta, joka oli helposti saatavissa milloin minkin aatesuunnan palvelukseen, jota käytettiin ahkerasti uskonnon, isänmaallisuuden, kansanvalistuksen ja raittiusasian ajamiseen. Friedebert Tuglas vertaa virolaista kirjallisuutta kerjuriin, joka itse koditonna oli pakoitettu hakemaan suojaa kaikenlaisten aatteitten turvassa.

Siltä puuttui miltei tykkänään tyylin ja tekniikan tietoinen viljelys. Se ei ollut ehtinyt luoda ainoatakaan taiteellisesti kehitettyä, yksilöllistä tyyliä. Sen parhaimmatkin saavutukset kärsivät taiteellisen kulttuurin puutteesta ja teknillisistä virheistä. Sen luojille oli tuntematonta tietoinen, päämäärästään selvä, taiteellinen työ, he loivat, kuten luo asianharrastaja, paremmalla tai huonommalla onnella. Lyriikka, joka taidepitoisuudessa ehdottomasti oli etusijalla, ei tehnyt sekään poikkeusta. Sekä Koidulan että Anna Haavan ja vielä suuremmalla syyllä Juhan Liivin runojen teho riippuu aivan toisista tekijöistä kuin runoteknillisestä valmiudesta. Vielä kirjavampaa ja huolimattomampaa tyylittömyydessään oli suorasanainen kirjallisuus, siihen luettuna Eduard Wildenkin proosa, joka kuitenkin satoisan jälkisuvensa aikana on, osaksi juuri Noor-Eestin vaikutuksesta, onnistunut kehittämään itselleen sekä taiteellisen että omintakeisen tyylin.

Nuoren-Viron perimä kieli taas oli sekin kehittynyt yhtä epäterveissä ja epäedullisissa olosuhteissa, kuin sitä käytävä heimokin. Se oli kieli, ainoina kirjallisina viljelijöinään kolmen vuosisadan aikana vieraskieliset papit, joitten kaksikielisyys tuntui sen vierasvoittoisuudessa ja virheellisyydessä, — kieli, jota ei vielä koskaan oltu opetettu yhdessäkään kansakoulua korkeammassa koulussa, joka oli suljettu pois tärkeiltä elämän aloilta, jonka käyttäjistä yksikään ei ollut saanut tietoperäistä opetusta edes äidinkielensä oikokirjoituksessa. Totta kyllä, viron kieli oli viimeksi kuluneen vuosisadan aikana päässyt edes hengellisestä aituuksestaan, sen oikokirjoitus oli joutunut perinpohjaisen uudistuksen alaiseksi ja karsiutunut pahoin häiritsevästä saksanmukaisuudesta, sen oli täytynyt uudenaikuisen sanomalehden palveluksessa pakostakin luoda ja liittää itseensä kaikenlaisia sille ennen tuntemattomia puhtaasti käsitteellisiä sanoja; se oli kieltämättä suuresti notkistunut kaunokirjallisessa käytännössä. Mutta se oli sittenkin korkeampaa kirjallista käyttöä varten vielä puutteellinen kieli, sen lauseoppi täynnä häiritseviä ja rumentavia, lauserakenteeseen syvälle juurtuneita saksalaisuuksia, sen morfologia epäjohdonmukaisia ja toistensa kanssa kilpailevia muotoja. Ja ennen kaikkea, sen kirjakieleen päässyt sanavarasto oli niukka, köyhä jo sanatyvistäkin, saati sitten vähänkin käsitteellisemmistä sanoista.

Friedebert Tuglas kirjoittaa kielestä puhuessaan:

"Kaikkein parhaimmalla tahdollakaan emme enää tule toimeen tällä kielellä. Henkemme tuntee sen rajoissa ahtautta, vilua ja pimeyttä, kuten savupirtissä. Se ei vastaa meidän muotoamme, sisällystämme, poljentoamme. Joka askeleella on kuin tunteemme esiintyisi siinä, ikäänkuin repaleihin verhottuna."

Epäilemättä on juuri psykologinen momentti tässäkin tärkein ja ratkaisevin. Nuori polvi tunsi ahtautta, eikä vain kielen alalla; ei elämä eikä kirjallisuus vastannut sen veren uutta ja kiihkeämpää poljentoa. Sille ei suonut rauhaa, kuten Gustav Suitsin sanat kuuluvat: "heleämmän, avaramman ja rikkaamman elämän palava, nimetön ikävöinti".

Nuoren-Viron kumouksellisuus tuntuu ehkä vähemmän niissä peitsentaitoissa, joilla aloitteleva nuorvirolainen arvostelu yritti kaataa siihenastiset virolaiset suuruudet, virolaisen kylärealismin edustajat, Ernst Petersonin ja Eduard Wilden, taikka purevassa hammastelussa, jota taistelutapaa varsinkin nuorvirolaiset kronikoitsijat ovat kirjallisia vastustajiaan kohtaan käyttäneet. Mutta Noor-Eestin asettamat vaatimukset olivat jo sellaisinaan täysin kumouksellisia.

Murrosajat, jolloin uusi sukupolvi aloittaa taistelun henkisestä hegemoniasta, — taistelun, jossa se poikkeuksetta aina ennemmin tai myöhemmin pääsee voitolle! — merkitsevät miltei aina samalla uutta kirjallista suuntaa. 1830-luvun Ranskassa järjestyy nuoren romanttisen koulun rintama kaavoihin kangistunutta klassillisuutta vastaan; joitakuita vuosikymmeniä myöhemmin ovat evolutsio ja realismi taistosanat, mitkä muitten muassa Nuori-Suomi lippuunsa kirjoittaa; vielä vuosikymmen, ja Heidenstamin, Eevertinin ja Selma Lagerlöfin Ruotsissa tapahtuu kirjallinen vallankumous, tällä kertaa uusromantismin voitoksi ja naturalismin tappioksi.

Voisi tosin, jos tahtoisi, puhua nuorvirolaiseen virtaukseenkin nähden uusromantismin voitosta siihen saakka vallinneesta realismista. Mutta puhtaasti kirjallisena liikkeenä ei Noor-Eesti suinkaan ole likipitäinkään yhtenäinen, homogeeni ilmiö. Se ei ole minään kehityskautenaan asettanut koko liikkeelle yhteistä, ahtaasti kirjallista ohjelmaa, taikka vain aivan ylimalkaisin ääriviivoin; se ei ole milloinkaan luonut sitovia kirjallisia vaatimuksia, ei mitään uusromanttista eikä symbolistista katkismusta. Kuten Joh Aavik huomauttaa, ovat siihen lukeutuvat kirjailijat mitä kirjalliseen uskontunnustukseensa tulee, sangen kirjavaa joukkoa, edustaen mitä erilaisimpia kirjallisia aineksia ja suuntia. Klassillisuuteen taipuva V. Ridala on esim. epäilemättä aivan yhtä etäällä impressionistisesta A.H. Tammsaaresta, kuin kumpikin yhdessä uusromanttisesta ja symbolistisesta Friedebert Tuglasesta. Noor-Eestin kirjallisen sävyn voisi lyhyimmin määritellä yleistävällä sanalla modernismi. Mainingit Länsi-Euroopan vuosisadanvaihteen suurista sivistys- ja taidevirtauksista olivat nyt vihdoin, pienoiskoossa tosin, ehtineet Baltian meren matalille rantamille.

Nuoren-Viron ohjelma on kasvanut itse liikkeen keralla; se on vaihtanut sävyä, kuten itse liikekin. Kahdelle iskusanalleen se sensijaan on pysynyt uskollisena: eurooppalaisuuden ja esteettisen kulttuurin vaatimukselle.

Eurooppalaisuuden vaatimus esiintyy ensi kertaa jo Noor-Eestin ensimäisen albumin johtavassa kirjoituksessa, jossa on helppoa tuntea Gustav Suitsin nuoruuden mahtipontinen tyyli:

"Enemmän kulttuuria! Enemmän eurooppalaista kulttuuria! Olkaamme virolaisia, mutta muuttukaamme samalla eurooppalaisiksi!"

Kun Gustav Suits viisi vuotta myöhemmin kirjoittaa toimituksen alkusanat Noor-Eestin aikakauskirjan ensimäiseen numeroon, on Noor-Eestin tietoisuus kulttuurilähetyksestään suuresti kasvanut, mutta eurooppalaisuuden vaatimus on yhä etualalla.

"Uuden aikakauskirjan Noor-Eestin pyrkimys on edustaa Virossa nykyaikaisen kulttuurin virtauksia, tarkoituksella luoda uusia yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia elämänarvoja."

— — "Virossakin on alkanut tuotannonsuhteitten eurooppalaistuttaminen ja ihmisten ajatus- ja tunne-elämän uudenaikaistumiskulku. Kuten taloudellinen Viro vähitellen oppii ottamaan käytäntöön uudenaikuisen tekniikan apukeinoja, järjestelmällisiä maanparannussuunnitelmia, keinotekoisia lannoitusaineita ja uusia viljalajeja, muuttaakseen maanviljelyksen perinpohjaisemmaksi ja tuottavammaksi, samoin oppii ja täytyy kirjallisen Viron oppia uudenaikaisen kirjallisen tekniikan itsetietoista käyttelyä, uusien tyylien ja mielialojen viljelyä — —"

"Noor-Eestin aikakauskirjan kaikkein ensimäiseksi ja kaikkein keskeisimmäksi johtosanaksi olkoon n.s. rahvaanhyödyn sijaan kulttuurihyöty."

— — "Yhä eteenpäin eurooppalaisesti viljellyn älyn ja omintakeisesti kehitettävän yksilöllisyyden tunnustähden alla: in hoc signo vinces, näissä merkeissä voitat, Noor-Eesti!"

Tämä eurooppalaisuuden vaatimus merkitsi ennenkaikkea juuri kulttuuripiirin "maantieteellistä" laajennusta, kuten sitä sattuvasti on nimitetty. Virolaisen sivistyksen oli avauduttava muillekin kulttuureille, kuin tähän asti miltei yksinvaltiaille saksalaiselle ja venäläiselle. Sen sivistyksellisten ainesten maahantuonnin, jota Noor-Eesti suunnitteli, tuli käsittää Virolle paikassa ja ajassa kaukaisempienkin ja tähän asti vieraitten kulttuurien saavutuksia. Viron oli jouduttava kosketukseen gallialaisen, romaanilaisen, anglosaksilaisen ja skandinaavilaisen hengen kanssa sekä lujitettava sidettään siihen kulttuuriin, jonka kanssa jo kansallisen herätyksen ajoilta oli olemassa kosketuskohtia, ja joka Virolle sekä maantieteellisesti että rodullisesti oli lähinnä, suomalaiseen.

Vetäessä muutamia, vaikkapa pintapuolisiakin vertausviivoja Nuoren-Suomen ja Nuoren-Viron, Noor-Eestin välillä, näitten kahden virtauksen, joita ajassa eroittaa kaksi vuosikymmentä ja paikassa niin ja niin monta meripenikulmaa, on mieltäkiinnittävää, miten suuri vetovoima ranskalaisella kulttuurilla on kumpaankin ollut. Parisi oli Nuoren-Suomen kirjailijoitten ja taiteilijoitten pyhiinvaelluspaikka, Ahosta ja Kasimir Leinosta alkaen, Edelfeltiin ja Galleniin saakka; ja nuorvirolaiset uusromantikot tekivät vuorostaan sinne toivioretkensä, useimmat tosin vain hengessä ja totuudessa. Nuorsuomalaisten realistien oppiessa tekniikan salaisuuksia Daudet'lta ja Maupassant'ilta, on Nuoren-Viron kirjailijoilla sensijaan esikuvina ja opettajina ranskalaiset symbolistit ja dekadentit. He kääntävät Baudelairea, Rimbaud'ta, Sully Prud'hommea, Verlainea. Heidän kirjoituksissaan, sekä kaunokirjallisissa että esteettisissä, voisi varsinkin juuri nuorvirolaisuuden kukoistusaikana tuntea gallialaisen hengen epäämättömän sävyn. Sellainen Noor-Eestille niin luonteenomainen kirjoitelma, kuin Randveren (Joh. Aavik'in) Ruth, eräänlainen tuiki älyllisesti rakettu ylinaisen ihanne, johon on keskittynyt koko nuorvirolainen ylikulttuurivaatimus, on täynnä ranskalaista henkeä, joka uloittuu itse lausepoljentoonkin.

Mahdollisesti oli tämä ranskalaisen älyllisyyden, ranskalaisen muotokiinteän kulttuurin suosiminen ikäänkuin itsestään esillepuhjennut reaktsio juuri Virossa äsken niin tuntuvaksi käynyttä slaavilaista vaikutusta vastaan, kaikkea kaoottista, löyhää, muodotonta, kuritonta, mikä venäläisen hengen mukana oli seurannut.

Nuorelta-Suomelta ei Noor-Eesti oikeastaan ole lainannut muuta kuin nimensä sekä albumiensa ulkoasun, aatteellisesti se sensijaan on monta vertaa lähempänä nuorsuomalaista realismia seurannutta uusromanttista virtausta suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaiken, mikä on antanut luonnetta ja loistoa suomalaiselle uusromantiikalle, elämän ja taiteen koristeellinen, dekoratiivinen käsittely, tyylittelypyrkimys, yksilöllisyyden ja persoonallisuuden hellittämätön oikeutusvaatimus, sensualismi, — kaiken tämän voi samoin tavata Noor-Eestin taiteellisista ja kaunokirjallisista pyrkimyksistä, enemmän tai vähemmän selviksi vaatimuksiksi kiteytyneinä.

Sama tärkeä asema, mikä esteettisen kulttuurin kysymyksellä on ollut suomalaisessa uusromantiikassa, on sillä, kuten sanottu, ollut nuorvirolaisessakin kirjallisuusvirtauksessa alusta alkaen. Se on ollut epäilemättä vielä keskeisempi, vielä polttavampi, muuan koko liikkeen elinkysymyksiä, niin, V. Ridala on kieltämättä oikeassa väittäessään, että vasta Noor-Eestin ajoista asti on Virossa kirjallisuus muodostunut esteettiseksi probleemiksi, oltuaan siihen saakka milloin loogillinen tai eetillinen, milloin valtiollinen tai yhteiskunnallinen.

Tämä esteettisen kulttuurin vaatimus on ennen kaikkea kohdistunut taideteoksen muotoon. Kuten uudistavat solut kiiruhtavat kipeään kohtaan elimistössä, samoin on Noor-Eestikin käyttänyt suuren osan uudistusvoimastaan luodakseen perinpohjin uudelleen virolaisen kirjallisuuden kipeän kohdan: puuttuvan ja vaillinaisen tyylikäsitteen. Vuosikausia ovat nuorvirolaisten kirjoitukset yhä uudelleen, kuten Tuglas huomauttaa, teoretisoineet ja agitoineet osoittaakseen, kuinka ala-arvoinen, epäkypsä, epäkulturelli virolaisen kirjallisuuden siihenastinen muoto todenteolla on ollut. Nuoren polven tunnussanaksi tuli muodonpalvonta, "Muodossa juuri ilmenee taiteen johdonmukainen, loogillinen edistys. Aihe on vain rautainen luuranko. — Vasta taiteellinen muoto muuttaa käsitteellisten aatteitten teräslangat haaveellisiksi köynnöskasveiksi." (Tuglas.)

Nuorvirolainen muotoviljelys aloitti kirjojen ulkoasusta. Heidän kirjansa ilmestyvät alusta alkaen asussa, jollaista virolaisten kirjakauppojen vaatimattomat näyteikkunat eivät ennen olleet aavistaneetkaan, he tilasivat taiteilijoilta kirjojensa kansilehdet, koristivat ne vinjeteillä ja frontispiseillä, painattivat ne kalliille, hienolle paperille, varustivat albuminsa taiteellisilla kuvajäljennöksillä. Nuorvirolaisen kirjakulttuurin huvittavimpia muistomerkkejä on loistopainos Juhan Liivin runoista, taiteilija Kr. Raud'in muinaisvirolaisilla tanu- ja vyöaiheilla ehkä liiankin tuhlaavasti koristama teos, ja Noor-Eestin aikakauskirja, erinomaisen hieno ja aistikas julkaisu, ulkoasultaan verrattava mihin eurooppalaisen kirjallisuuden tuotteeseen tahansa.

Mutta tämän muodonpalvonnan tärkein päämäärä ja muuan Noor-Eestin kaikkein hedelmällisimpiä alotteita oli epäilemättä persoonallisen, yksilöllisen tyylin vaatimus, joka niin hellittämättömänä kaikuu läpi kaiken, niin kielteisen kuin myönteisen, mitä Nuoren-Viron eri kirjailijat ovat kirjoittaneet. Niin eroava kuin heidän taidekäsityksensä muuten usein lieneekin, tässä asiassa he ovat eroamattomasti yhtä. Ensimäisinä virolaisessa kirjallisuudessa he asettavat vaatimukseksi tietoisen valinnan, sisällyksestä ja aiheesta kasvavien sisäisten lakien seuraamisen, muodon ja sisällyksen vuorovaikutuksen ja sopusoinnun.

Heidän vastarinta-asenteestaan yhteiskuntaan sekä kirjallisiin ja taiteellisiin ilmiöihin nähden syntyy itsestään arvostelu. Ennen Noor-Eestiä ei voi puhua virolaisesta arvostelusta missään varsinaisessa merkityksessä. Nuori kirjallinen polvi sensijaan loi kritiikin, kirjallisen sekä yhteiskunnallisen; vasta heidän kirjoituksissaan voi havaita pyrkimyksen asettaa eri ilmiöt toistensa sekä ajan yhteyteen. Kaikki läpeensä he ovat jonakin kehitysjaksonaan kriitikkoja, usein tosin varsinaisen luomiskykynsä kustannuksella; Suits, Ridala, Tammsaare, Tuglas, yksinpä kaoottinen Jaan Okskin, palvelevat aina ajottain Runottarista älyllisintä: kymmenettä. On vaikea sanoa, pakoittivatko olosuhteet ja aika esiin tämän nuorvirolaisille niin luonteenomaisen kriitillisen suonen, tämän teoretisoimisen tarpeen. Mahdollisesti se kasvoi kuin välttämättömyyden pakosta, olosuhteissa, joissa yksinkertaisimmatkin, alkeellisimmatkin esteettiset käsitteet vaativat selvitystä. Mutta epäilemättä on älyllisyys tunnusmerkillistä koko virolaiselle nuorelle polvelle semmoisenaan, eräänlainen eittämätön ja selvä intellektualismi.

Mutta he eivät olisi virolaisen kirjallisuuden myrsky- ja kiihkokauden edustajia, jollei älyllisen piirteen kanssa rinnan läpi koko heidän sekä teoreettisen että kaunokirjallisen tuotantonsa kulkisi yhtä eittämätön romanttinen piirre. Se ilmenee ennenkaikkea johdonmukaisuudessa, millä he kaikki järjestänsä pakenevat todellisuutta. Se on sama piirre, joka saksalaisessa romantiikassa loi Novalis'en sinisen kukan runouden, joka pakoitti ranskalaiset romantikot etsimään aiheita Korsikasta ja Espanjasta tai Itämailta, joka vei Heidenstamin Endymionin asuinsijoille ja Selma Lagerlöfin Vermlannin tarurikkaisiin metsiin tai Palestinan legendamaille. Ei voine kuvitella yhtäkään romantismin tähtien alla syntynyttä kirjallista virtausta vailla tätä piirrettä. Todellisuus, Realiteetti, kuten he sen isolla alkukirjaimella merkitsevät, ikäänkuin pahansuovan jumaluuden, on heille vain toisarvoinen, ala-arvoinen käsite, läpeensä vihamielinen, alentava ja kahlehtiva. Kaikki he luovat sen rinnalle tai yläpuolelle oman, uuden mailmansa, joko, kuten Randvere-Aavik, rakentamalla keinotekoisen ylinaisensa jäsen jäseneltä, tai turvautumalla fantastiikkaan, kuten Tuglas, tai muinaisuuteen ja merentakaisuuteen, kuten Ridala.

Romanttinen piirre nuorvirolaisuudessa on samoin, kuten sanottu, tarpeettomuus- ja ylellisyysihanne, joka saavuttaa huippunsa juuri Randveren Ruthissa ja Friedebert Tuglasen tunnustusromaanissa Felix Ormussonissa. Se on esteettinen individualismi viimeisiin johtopäätöksiinsä vietynä, ihmisihanne, josta on eliminoitu pois kaikki yhteiskunnalliset ja yleensä sosiaaliset vaistot, oppi yksilöstä koko elämän ja näkyväisen sekä näkymättömän mailman keskipisteenä, yksilöjumalointi, Zarathustraa virolaisessa sanamuodossa.

Sanoutua irti yhteiskunnasta, vaikkapa vain ajottaisesti, se oli epäilemättä muuan tämän nuoren kaunosieluisen polven äärimmäisimpiä taistelukeinoja, — polven, joka itse nousukkaina, aloitti kapinan nousukasyhteiskuntaa vastaan tai kuten virolaisen psykiaatterin J. Luigan sanat kuuluvat, vasten "ylitalonpojan tukevaa ja unisen hidasta otsaa".

Noor-Eestin tietoinen tyyliviljelys on alusta alkaen käynyt käsi kädessä n.s. nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen kanssa, joka on kasvanut esiin aivan samoista perussyistä, mistä tyylilliset ja muodolliset uudistusvaatimukset olivat lähtöisin.

Georg Brandes kirjoittaa tutkielmassaan J.P. Jacobsenista:

"Kieli muistuttaa soittokonetta, joka silloin tällöin on viritettävä uudelleen. Pari kertaa vuosisadassa tapahtuu tavallisesti tällainen uudelleenviritys. Sillä samoin kuin ei yksikään sukupolvi voi tyytyä ajattelemaan edeltäjäinsä ajatuksia, samoin ei voi mikään kirjallinen ryhmä käyttää kieltä, jota edellinen ryhmä kirjoitti. Sen pitää ja täytyy oppia loppumattoman paljon edeltäjiltään, mutta itsestään sen on ponnistuksella tai ponnistuksetta luotava oma kielensä, ja ensi askel siihen on kielen uudelleenviritys."

Nämä Brandesin sanat tulevat tahtomatta mieleen ajatellessa nuorvirolaista kielenuudistusta. Jos ne pitivät paikkansa 1870-luvun Tanskassa, jos Holbergin ja Oehlenschlägerin kieli osottautui riittämättömäksi tulkitsemaan J.P. Jacobsenin värehtivää tunneasteikkoa, kuinka paljon suuremmassa määrin olikaan kielen uudelleenviritys tarpeen 1900-luvun Virossa!

Ja taas on psykologinen momentti mitä tärkein. Kielenuudistus suuremmassa mittakaavassa ei koskaan voi olla puhtaasti muodollinen kysymys, vaan siinä pyrkii esille uudet sisäiset arvot, kohonnut kulttuuritaso, uuden sukupolven muuttunut sielunelämä. Voi olla varma: joka kerta kun kieli jonkun kansan kirjallisuudessa perinpohjaisesti ja näköjään väkinäisesti pyrkii uudistumaan, sekin ikäänkuin vallankumouksen suorittaen, se samalla merkitsee syvälle käypiä muutoksia ja murroksia saman kansan sielunelämässä ja sivistystasossa. Kielenuudistus on tavallaan sekin yhteiskunnallispsykologinen ilmiö.

Niin on nuorvirolainenkin kielenuudistuspyrkimys alun alkaen syntynyt nuoren polven muuttuneesta, laajentuneesta ja hienostuneemmasta sielullisesta rakenteesta, sen ajatus- ja tunne-elämän erivivahduksellisuudesta, jalomman soittokoneen tarpeesta, kuin tähänastinen virolainen talonpoikaisviulu, ja käytännöllisesti katsoen kaikenlaisten siihen asti käyttämättömien kielellisten alueitten, esteettisten, filosofisten, psykologisten, viljelykseen joutumisesta.

Nuorvirolaisessa kielenuudistusliikkeessä on epäilemättä siinäkin pisara romantiikkaa. Se ei suinkaan ole mikään tieteellisen rauhallinen kamariliike, rajoittuva kielellisten aikakauskirjojen lehdille, ei mikään tiedemiesten välinen veretön kamppailu, aseina sanatyvet ja päätteet. Sitä on päinvastoin alusta asti käyty kaiken yleisön kuullen ja osaaottaen, hellittämättömällä propagandalla, ihmisiä kahteen leiriin jakavalla kiihkolla, joka on mahdollinen vain tähän saakka valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti niin toimettomuuteen tuomitussa elimistössä, kuin Viron. Vuosikausia se on jaksanut pysyä päivänkysymyksenä, todellisena le plat du jour Viron henkisessä elämässä.

Voi tosin sanoa Noor-Eestin kokonaisuudessaan ottaneen osaa uuden kielen luomiseen, mutta sen varsinainen alkuunpanija oli kuitenkin Noor-Eestin keskuudessa muodostunut erityinen kielenuudistusryhmä, ennen kaikkia Helsingissä opiskellut nuori filologi Joh. Aavik, ja häneen läheisesti liittynyt, sekä teoreettisesti että kaunokirjallisesti yhtä jyrkkäsuuntainen V. Ridala, puhumatta useista nuoremmista filologeista ja kirjailijoista.

Aavikin ensimäinen ohjelmakirjoitus Noor-Eestin albumissa sisältää jo nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen suuntaviivan, joskin se kohdistuu aluksi vain sanastoon. Kieltä on rikastutettava kaikilla mahdollisilla apukeinoilla, sekä omilla että vierailla, sen derivatsiokykyä kehitettävä ja käytettävä, sen murteet perinpohjin tutkittava ja niitten sanarikkaus johdettava verenvähyyttä potevaan kieleen. Paitsi sitä on suomenkieltä, "luuta luustamme ja lihaa lihastamme", pidettävä ikäänkuin edistyneempänä vironkielen murteena, josta mielin määrin voi ottaa tarpeellisia sanoja, ainakin silloin, kun ne äänteellisesti siihen sopiutuvat. Ja loppujen lopulta, vastoin yksipuolisen purismin vaatimuksia on vieraskielisille sivistyssanoille avattava vapaa pääsy kieleen.

Tätä ensimäistä ohjelmaansa Aavik on vuosien kuluessa sekä toteuttanut että monella tavalla laajentanut. Vuodesta 1912 alkaen hän on herkeämättä pitänyt yleisön mielenkiintoa vireillä, tarjoillen sille kielikysymystä suuremmissa tai pienemmissä annoksissa. Hän on kirjoitellut jokapäiväisiin sanomalehtiin kevyitä kielellisiä pakinoita, hän on pitänyt esitelmiä ja puheita kieliasiasta sekä kielikursseja. Virolaisen Kirjallisuuden Seuran aikakauskirja Eesti Kirjandus sisälsi kauan aikaa hänen pitempiä kirjoituksiaan ja uudistusehdoituksiaan, jotka myös ilmestyivät erityisinä lentokirjasina, puolittain tieteellisessä, puolittain helppotajuisessa muodossa. Perustetaan erityinen kustannusyhtiö Reform kielikysymyksiä käsittelevää kirjallisuutta varten; erityinen äänenkannattaja Keeleline Kuukiri (Kielellinen kuukauslehti), suomalaista Virittäjää muistuttava, alkaa ilmestyä. Ja Aavik ryhtyy ajanmukaiseen sekä kekseliääseen keinoon; saadakseen vastahakoisetkin tutustumaan kielenuudistukseen, tai kuten hänen sanansa kuuluvat, "samoin kuin sairaat lapset nielevät vastenmielisiä, mutta hyödyllisiä rohtoja makeassa juomassa", hän julkaisee kokonaisen sarjan fantastisia kauhukertomuksia ja rikosjuttuja, käännöksiä Hanns Heinz Ewersin, Edgar Allan Poen y.m. teoksista, yhteisellä nimellä Hirmu ja õuduse jutud (Kauhun ja kaameuden tarinoita), joihin hän sovittaa sekä sanallisia että lause- ja muoto-opillisia uudistusehdoituksiaan, sanaselitysten seuratessa viivan alla.

Kielen sanastollisella rikastuttamisella on edelleenkin tärkeä sija nuorvirolaisessa kielenuudistusliikkeessä. Ainoastaan suhtautuminen varsinaisesti vieraskielisiin lainasanoihin on vuosien kuluessa muuttunut valikoivaksi ja vähemmän sallivaksi, sensijaan arvioi Aavik suomenkielestä ensi aluksi lainattavien tyvisanojen luvun ainakin kolmeksi sadaksi.

Käytännössä onkin viime vuosikymmenen kuluessa ehditty siirtää viroon joukko suomalaisia lainasanoja, samoin kuten virolaiset murteet ovat saaneet luovuttaa monta uutta ja usein sattuvaa tai kaunista sanaa, varsinkin etelävirolainen, tarttolainen ja võrulainen murre, sekä Ridalan runouden kautta, saarenmaalainen.

Kielenuudistusliikkeen vaatimukset lauseopin alalla kohdistuvat etupäässä lukuisain germanismien poistamiseen, etupäässä oman virolaisen sanajärjestyksen palauttamiseen, josta Aavik huomauttaa kirjoituksessaan Kõige suurem germanismus Eesti keeles (Viron kielen suurin germanismi), muoto-opin alalla taas kaikenlaisten muotojen ja päätteiden lyhennykseen sointuisuuden ja kauneuden takia.

Mutta Aavik ei ole suinkaan tyytynyt näihin ilman suurempaa vastarintaa voitettuihin saavutuksiin. Noor-Eestin kokonaispsykologian kannalta ei ole mielenkiintoa vailla juuri tämä vähäinen fantastinen piirre keskellä tieteellistä työtä, romantismin henki keskellä kieli- ja lauseoppien kuivia sääntöjä. Koko Noor-Eestin pyrkimys on ollut "tehdä mahdoton mahdolliseksi", kuten Gustav Suitsin sanat kuuluvat. Ja niin singahuttaa Aavik toisen utopistisen uudistusehdoituksen toisensa jäljestä, mahdollisesti aivan oikein vaistoen inhimillisen sielunrakenteen lait: saadakseen maltillisemmat uudistukset vastaanotetuiksi, on jännitettävä vaatimukset yli kaikkien mahdollisuuksien rajojen.

Aavikin kielellinen rohkeus on esim. neologismien luomisessa seurannut täysin subjektiivista mielijohdettaan. Viron kielestä puuttuu vastine sanalle jalo; Aavik tekaisee silloin sanan jaunis, jolla itse asiassa ei ole muuta elämisoikeutusta kuin että se on loppusoinnussa "kaunis" sanan kanssa! Aivan samalla tavalla hän muodostaa sanan veendumus = vakaumus, sekä siitä johtuvan tekosanan olemattomasta ja mielivaltaisesta tyvestä, joka hänessä jonkinlaisen soinnullisen, mutta täysin henkilökohtaisen assosiatsion kautta herättää mielikuvan kyseessä olevasta käsitteestä. Itse hän tunnustaa mainittuja sanoja luodessaan ottaneensa kaikki kielessä löytyvät kerakkeet ja ääntiöt toisen toisensa jäljestä ja soinnutelleensa niitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa yhdistelmissä, kunnes mielestään osui oikeaan. Hän luo keinotekoisia superlatiiveja, yrittää palauttaa kirjakieleen jo toisiksi vaihtuneita ääntiöitä, keksii epämukavan genetiivin sijaan uuden ihmeellisen prepositsion, sanalla sanoen, antaa kielelliselle mielikuvitukselleen ja subjektiiviselle sointukuulolleen vapaan vallan.

Romantiikan sävyä on myös Aavikin kirjoitustavassa, joka ei suinkaan aina pysy ankaran tieteellisyyden aisoissa, vaan luo hehkuvia herätyskirjoituksia, joissa vallitsee miltei profeetallinen paatos, ikäänkuin olisi kysymyksessä jonkun ihmiskuntaa autuuttavan aatteen ajaminen. Noor-Eestin IV albumissa hän kirjoittaa: "Kielellinen viljelys! Kielenuudistus! Kielen puhdistamisen, järjestämisen, rikastuttamisen, kaunistamisen väistämätön tarve! — — Kielikysymys muuan kiireellisimmistä nykyisessä sivistyselämässämme! Kielen erinomainen tärkeys kansalliselle viljelyksellemme! — — Millaisia vasaroita, millaisia kiiloja, millaisia rautakankia pitäisikään käyttää takoakseen virolaisen rodun tylsiin aivoihin eräitten kielellisten korjausten ja uudistusten päivänselkeä, pääsemätön, johdonmukainen pakko?"

Nuorvirolainen kielenuudistusliike on epäilemättä ollut väistämätön, yhtä väistämätön, kuin koko muukin ylen kiirehditty virolainen sivistyskehitys. "Ensin kieli, sitten kirjallisuus", panee Aavik erään kirjasensa motoksi. Ja tämä tietoisuus nykyisen kielen riittämättömyydestä menee niin pitkälle, että juuri Aavik itse, jonka kaunokirjallisesta kyvystä on selviä todisteita, ehdoin tahdoin luopuu kaikesta kaunokirjallisesta toiminnasta "kunnes uusi kieli on käyttökelpoinen!"

Suuren sivistyksellisen päämäärän rinnalla, minkä nuorvirolainen kielenuudistusliike itselleen on asettanut, on sen heikkouksilla, kuten liiallisella subjektivismilla, fanaattisuudella, tieteellisen tukipohjan paikottaisella puuttumisella, vähäarvoisempi merkitys, samoin kuten sillä kieltämättömällä tosiasialla, että virolaisissa kielioloissa nykyhetkenä, juuri uudistusehdotusten ylirunsauden takia, vallitsee eräänlainen hämmennys ja vähäinen anarkia. Se ei ole muuta, kuin kielen liian nopean kasvun aiheuttama kuumetila, kuten Ridala sitä nimittää, itsestään ajan kuluessa tasaantuva, mutta toivottavasti jättävä liikatulvansa jäljeltä hedelmällisen, kasvuvoimaisen maaperän tulevaisuuden viron kielelle, jolloin Aavikin unelman mukaisesti "virolainen lause, nyt vielä kömpelö ja väritön, mestarin kynästä rytmillisesti polveilee ja notkuu, taipuisana ja sointuisana, ylpeänä ja värikkäänä, omaperäisenä ja sivistyksellisenä yhtaikaa".

Virolainen kielenuudistusliike on täynnä nuorvirolaista henkeä: kapinaa, subjektiivisuutta ja romantiikkaa.

Niinkuin jo sanottu, Noor-Eesti ei ole suinkaan mikään irrallinen ilmiö, huolimatta eurooppalaisista ilmajuuristaan ja perin romanttisesta pyrkimyksestään ulkopuolelle todellisuuden rajojen, niin taiteessa kuin elämässä. Jollei siinä olisi mitään muuta Virolle luonteenomaista, niin ainakin sen kehityskulku, tyypillinen virolaisille sivistysilmiöille. Noor-Eestinkin yllä on, kaikesta sen tietoisesta kulttuuripyrkimyksestä huolimatta, nuoren, liian nuoren, liian tuulisen viljelyksen kirous, liian levottoman, tosin hedelmällisen, mutta tasaiselle kehitykselle vaarallisen ajan paine.

Olisi luonnotonta, ellei henkinen rintama, joka heti alusta alkaen asettui oppositsioon ympäristöään vastaan ja samalla niin yliolkaiselle — usein epäoikeutetulle! — kannalle kaikkiin siihenastisiin saavutuksiin nähden, — jonka aatteista useat olivat niin epämukavia pikkuporvarilliselle rauhalle, — joka usein, kuten näytti, ehdoin tahdoin koetti ärsyttää esiin vastustajansa, loppujen lopulta olisi niitä saanutkin. Gustav Suitsilla olisi tuskin enää syytä valittaa, kuten vielä Noor-Eestin aikakauskirjan ensi numerossa, olevansa vaarassa muuttua ihmishalveksijaksi vastustajain puutteessa! Muistuvat mieleen Hermann Bahrin sanat vihollisista: "Tarvitsen vihollisiani. Vasta viholliseni panevat minulle rajat, ja vasta rajat osoittavat, mitä minussa on."

Mieltäkiinnittävää on: Noor-Eestiä on monta vertaa harvemmin ahdistettu varsinaisilla kirjallisilla aseilla, kuin kaikenlaisilla yhteiskuntahygieenisillä, sosiaalisilla ja kansallisilla peitsenpistoilla. Juuri sivistys-ilmiönä, on Noor-Eesti herättänyt ankarimman vastarinnan, kun sensijaan Gustav Suitsin toivottama taistelu kirjallisesta ylivallasta on toistaiseksi jäänyt tulematta, muitten kirjallisten suuntien taiteellisen heikkouden takia.

Noor-Eestin ensiaikainen yritys asettua kokonaan valtiollisten ja yhteiskunnallisten puolueitten yläpuolelle toi sille vastustajia sekä oikeiston että vasemmiston leireistä. Sosialistinen vasemmisto vainusi taantumuksellisuutta ja porvarillisuutta nuor-virolaisten esteettisessä individualismissa; kansallismielisten ryhmää taas loukkasi Noor-Eestin ainakin näennäinen kansainvälisyys ja kansalliskysymyksen syrjäyttäminen. Vielä senkin jälkeen, kun Noor-Eestissä yhä selvempi yhteiskunnallinen suunta yhteen aikaan pääsi voitolle, ei varsinainen ammattisosialismi lakannut karsastelemasta sitä entisellä epäluulollaan.

Suurin vastustus on kuitenkin kohdistunut Noor-Eestin ylikulttuuripyrkimykseen. Noor-Eestin ylimyksellisissä tendensseissä, sen ylihienostuksessa on nähty vaara koko virolaisen kulttuurin terveelle kehitykselle, yritys istuttaa turmeltumattomaan talonpoikaismaaperään vanhojen sivistyskansojen jo aikansa elänyttä ja rappeutunutta kulttuuria, hävittävää, kuten "indiaaneille paloviina". Noor-Eestiä on nimitetty "virolaisen elämän seitsemänneksi paiseeksi", "sivistyssairaudeksi", sitä on syytetty degeneratsiosta ja dekadenssista, sairaalloisen erotiikan kumartamisesta ja pornografisista tarkoitusperistä. Niin, mistä sitä oikeastaan ei ole syytetty! Yksin sen eurooppalaisuuskin on tehty epäluulon ja naurunalaiseksi, on tahdottu nähdä siinä vain kevyt vaappaus, valmis karisemaan joka kosketuksesta, toisin sanoen, Noor-Eestiä on syytetty samasta puolikulttuurista, jota vastaan se heti alusta aloitti leppymättömän taistelunsa.

Todella kipeään kohtaan ovat osuneet epäilemättä ne, jotka jo pitemmän aikaa ovat huomauttaneet eräänlaisesta vaarallisesta väsähtämisestä, mikä on seurannut Noor-Eestin toivorikasta ja vauhdikasta alkua. Ei ole jätetty alleviivaamatta Noor-Eestin useitten kirjailijain todella silminpistävän vähäistä tuotteliaisuutta, heidän vieraantumistaan kotoisista aiheista, heidän varsinaisen luomisvoimansa vaihtumista hedelmättömäksi, elämästä poispäinkääntyneeksi, estetisoivaksi älyllisyydeksi, verenvähyyttä potevaksi kaunosieluisuudeksi. On huomautettu, eikä suinkaan syyttä, tuntuvasta epäsuhteesta Noor-Eestin teoreettisten vaatimusten ja ohjelman sekä toiselta puolen käytännössä toteuttamisen välillä.

Ei voi kieltää: lupaukset ovat todella olleet saavutuksia suuremmat, useampia vastaisuuden valtakirjoja on annettu, kuin mitä ehkä koskaan ollaan tilaisuudessa takaisin lunastamaan. Kokonaisuudessaan katsottuna kertautuu Noor-Eestissäkin ilmiö, joka on luonteenomainen useimmille henkisille liikkeille Virossa, suurta ponnistusvauhtia, suurta alkunopeutta seuraa ikäänkuin liiallisen hankauksen aiheuttama vauhdin talttuminen. Kuinka silmiinpistävä onkaan Virossa tämä henkinen keskenkatkeaminen, keskenjääminen, kälvetystauti niin yksilöitten kuin yksilö-yhtymienkin elämässä! Viron lyhyt sivistyshistoria on täynnä täyttymättömiä lupauksia, loppuunkäymättömiä teitä.

Liivinmaan hedelmällisillä lakeuksilla kasvaa rehevästi ja täysimehuisesti vain apila ja ruis, mutta kaikki vähänkin maanpintaa korkeammat yritykset potevat verenvähyyttä ja kitukasvuisuutta. "Olemme toden teolla pieni ja köyhä kansa, ja meidän on pakko aloittaa liian matalalta, niin ettemme ehdi korkealle", kirjoittaa Gustav Suits. Kuolevaisuusprosentti Viron vähänkin huomattavampien henkisten työntekijäin joukossa on korkea; suuri osa Viron taide- tai sivistyselämän merkkihenkilöitä en kuollut joko aivan nuorina tai kesken parhainta työkauttaan. Vain virolaisen kulttuurin lyhytikäisyydestä ei riipu vanhojen, kunnianarvoisaan, arvovaltaiseen ikään päässeitten julkisten toimihenkilöitten tähänastinen miltei täydellinen olemattomuus, vaan myös saman kulttuurin ennenaikojaan kuluttavasta laadusta. Vaadittu ruumiillinen ja henkinen ponnistus on useille ollut ylivoimainen, olosuhteet liian epäedulliset, elimistön varasäästöt liian vähäiset ja nopeaan loppuunkulutetut. "Virolaiset eivät ole ehkä koskaan koko historiansa aikana eläneet sielullisesti niin traagillista aikaa", kirjoittaa muuan virolainen. Virolaisista sivistysriveistä lankee yhtämittaa työntekijöitä, kuin näkymättömän kuulan kaatamina. Sairastuvat keuhkot, sairastuvat aivot. On paljon ristejä sekä kuolleitten että elävien kohdalla Viron viime vuosikymmenien aikakirjojen lehdillä.

Sekä yleiset että yksilölliset kehitysehdot eivät ole olleet
Noor-Eestille suotuisia.

Henkisenä vastarintaliikkeenä se oli kytketty itseään monta vertaa suurempiin voimayhtymiin, joitten liikehtimiset määräsivät ajan sävyn. Niinkuin se oli puhjennut esille Venäjän ensimäisen suuren vapausaavistuksen aamuna, niin se sai myös runsaan osansa valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta taantumuksesta, joka niin jyrkästi seurasi 1905 vuoden lyhyttä ja myrskyisää nousukautta. Harvoin on kai minkään maan nuorison sielulliselle joustavuudelle asetettu suurempia vaatimuksia, kuin silloisen Venäjän vapaamielisen nuorison, siihen luettuna myös nuorvirolainen. Äsken manifestiriemukulkueet kaduilla, pari kuukautta myöhemmin katuvarustustaistelut, Virossa erityisesti satojen moisioitten poltot ja niitä seuraavat rankaisuretkikunnat raippoineen ja joukkohautoineen. Äsken vielä toive vihdoinkin toteutuvasta valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta vapaudesta, muutaman kuukauden kuluttua maanpako, vankila, kuolemantuomiot. Tämä nuoriso sai tottua nopeisiin ja hämmästyttäviin näyttämövaihdoksiin. Sen tarmo oli pingoitettu äärimmilleen kuin jousen jänne, mutta nuolta sen ei ollut sallittu lingota. Mutta mikä vielä monta vertaa vaarallisempaa: sen henkinen sisältö muuttui lyhyessä ajassa niin sanoakseni käyttökelvottomaksi, kuten arvonsa kadottanut raha. Koko sen henkinen aatevarasto leimattiin valtakunnan turvallisuudelle vaaralliseksi räjähdysaineeksi. Tämä nuoriso joutui omituiseen ja vaaralliseen tilaan: se ei eräänä päivänä enää tiennyt, mitä tehdä itsellään ja "henkisellä pakaasillaan", sana, jota nuorvirolaiset kirjailijat niin mielellään käyttävät. Juuri tämä henkinen kuormitus oli pakostakin purettava ja sälytettävä uudelleen, — tai yksinkertaisesti jätettävä tien oheen. Niitten kohtalo, jotka säästyivät maanpaolta ja vankiloilta, ei ollut kadehdittavampi, heidän murroksensa oli epäilemättä yhtä tuskallinen. Turmiollinen patoutuma, tukkeutuma syntyi tämän nuorison vapaassa kehityksessä. Liian nopeasti ehkäisty elintarmo etsi vääristyneitä, äärimmäisyyksiin vieviä ilmauksia toisilla aloilla: niin voi muun muassa selittää sen miltei patologisen erotiikan laineen, joka heti vallankumousvuosien jälkeen teki tuhoaan venäläisen nuorison keskuudessa. Affekti, kiihoitustila oli olemassa, se vain vaihtoi esinettä. Mutta nuorison parhaassa osassa, sen lahjakkaimmissa ja kauimmaksi pyrkivissä hengissä, tapahtui sensijaan auttamaton jäähtyminen ja yksinäistyminen.

On itsestään selvää, että taantumus ei voinut olla vaikuttamatta lamaannuttavasti sellaiseen vapaan kehityksen perusajatukselle rakettuun liikkeeseen kuin Noor-Eesti. Puhumattakaan siitä, että muutamat sen jäsenistä ovat täysin mieskohtaisesti saaneet tuntea taantumuksen seurauksia ajottaisen vapautensa menettämisen ja maanpakolaisuuden muodossa, — sekä Tuglas että Ridala ovat istuneet tutkintovankeudessa! — tai vaikeudessa saada tointa kotimaassaan. Mutta vielä selvemmät ovat ne sisäisen masennus- ja taitekauden merkit, mitkä vähillä poikkeuksilla ovat havaittavissa miltei kaikissa Noor-Eestin edustavimmissa kirjailijoissa.

Ajan aiheuttama välttämätön reaktsio esiintyi Noor-Eestissä ehkä ennen kaikkea yksipuolisuutena, millä se yhteenaikaan yritti sulkea pois kaikki muut elämänarvot, paitsi puhtaasti esteettiset, — eräänlaisena lasikupuestetisminä, ansariromantiikkana. Paljon Noor-Eestin tuotteissa esiintyvästä teennäisyydestä, konstruoidusta, paperisuudesta voi panna juuri irti-todellisuudesta huudon laskuun, joka ikäänkuin komentosanana kaikuu kaikista nuorvirolaisista kirjoitelmista pari vuotta jälkeen suuren vallankumouspohmelon.

Nuorvirolaisuuden ajottaiseen väsähtämiseen on kuitenkin muitakin ja ainakin yhtä painavia tekijöitä, kuin yleisen valtiollisen taantumuksen johdosta muuttunut mailmankuva.

Gustav Suits huomauttaa Noor-Eestin edenneen differentsoivaa viivaa pitkin nopeammin kuin ne sivistyneet kerrokset, joihin se nojautui, toisin sanoen, että Noor-Eestiltä alun alkaen on tavallaan puuttunut tarpeellinen kaikupohja, laajemmassa merkityksessä myös varsinainen kannattajayleisö. Viron nousukasilmeisellä yhteiskunnalla, vähälukuinen, pitkin suurta isänmaata hajautunut sivistyneistö siihen luettuna, on ilmeisesti viime vuosikymmenen kuluessa ollut alkeellisempia ja hengenpitimiksi välttämättömämpiä tarpeita tyydytettävissä, kuin se kauneudenjano ja kauneuden palvonta, mikä Noor-Eestissä on ruumiillistunut. Virolainen sivistysyhteiskunta on kuin uutisrakennus, jonka peruspalkkeja paraikaa lasketaan, sillä ei vielä ole sijaa kiehkuraisille koristekuvioille.

Se on murtoajan tragiikkaa sekin. Ja murtoajan, jonka taitteet ovat monta vertaa jyrkemmät ja tuskaisammat niin nuoren ja epäterveissä oloissa kehittyneen kulttuurin elimistössä kuin Viron.

On epäilemättä jotain kohtalokasta henkisen kehitystempon erinlaisessa nopeudessa. Sekä yksilöihin että ryhmäliikkeisiin nähden se merkitsee samaa yksinjäämistä. Noor-Eestillä, henkisellä suuntaviivalla, joka häikäilemättömästi suuntautui yli virolaisen talonpoikaiskulttuurin, on edelläkävijäliikkeitten tavallinen vaara: joutua liian irralleen koko sen kansan ja rodun sivistyskehityksestä, johon se sentään eroittamattomasti kuuluu. On todennäköistä, että Noor-Eestiltä itseltään on puuttunut todellinen versova, väkevä kasvuvoima. Mutta on yhtä todennäköistä, ettei Viron henkinen maaperä vielä ollut kyllin muokattu sentapaista yliviljelystä varten, mihin Noor-Eesti pyrki.

Yleisessä tilintekotunnelmassa, joka paraikaa vallitsee Noor-Eestissä pitkin koko rintamaa, tunnustuksia tehtäessä itselle ja muille, voi selvästi havaita, että Noor-Eesti itse on yhtä tietoinen heikkouksistaan kuin konsanaan sen vastustajat.

V. Ridala, joka jo aikaisin näkyy aavistaneen ne vaikeudet, mitkä
Noor-Eestillä oli voitettavinaan, kirjoittaa jo vuonna 1911:

"Samoin on väärin kuvitella, että hienostunut taide voisi yhdessä yössä, kukaties mistä, yliluonnollisesti puhjeta kukkaan; siihen tarvitaan pitkällistä energian kokoamista ja sen sulattamista monien sukupolvien aikana. Ei tulla suoraan auran kurjesta ja kirjoiteta ihmeteltäviä kirjallisia ja tieteellisiä teoksia, siihen tarvitaan pitkä sarja tosin vaikeasti havaittavia, mutta kuitenkin tarpeellisia esitöitä ja edellytyksiä, joita vuosikymmeniä — ja satoja — on valmistettava."

Pessimistinen, heräävän itsearvostelun henki puhuu kauttaaltaan kaikista nuorvirolaisista takaisinkatsauksista.

Gustav Suits, jonka ohjelmakirjoituksissa Noor-Eestin mielialavaihdokset aina ensinnä tuntuvat, kirjoittaa johdattaessaan mieleen vuoden 1905 aikoja:

"Emme olleet silloin vielä kokeneet vastakohtaisuutta ihanteen ja sen todellisuuteen siirtämisen välillä. Emme aavistaneet vielä, että tavoittaessamme saavutettavaa ja saavuttamatonta tulisimme tuntemaan kaikki hillitsemättömän ja antautumattoman totuudentunnon rajat ja kaikki hermoja hiillyttävät olemattomuuden hurmiot, ja että vuodet saapuisivat, jolloin ihmiset ja olot piirittäisivät meitä, kuin yhä vihaisempana lähestyvä koirien ketju."

"Elämä on leikkinyt innostuksellamme, kuten tuuli pilvillä."

Myöskin skeptillisen ja aina hieman ivallisen A.H. Tammsaaren sanoissa on sama pohjasävel:

"Asiamme eivät ole kunnossa, nimittäin Noor-Eestin asiat. Tahdoimme poimia tähtiä, mutta tähdet tuikehtivat yhä sinisellä taivaalla. Annoimme sangen kevytmielisesti joukon sitoumuksia, mutta niitten lunastaminen on raskas tehtävä."

Aivan vapaa ei Noor-Eesti myöskään ole sille niin usein lingotusta syytöksestä, että se eurooppalaisuuden vaatimuksessaan on ehdoin tahdoin vieronut kaikkea kotoista. Epäilemättä Noor-Eesti ei ole läheskään tyhjentävästi käyttänyt niitä rikkaita henkisiä varastoja, mitkä Virossa taiteilijalle ja kirjailijalle kuin itsestään avautuvat. Kunkin kansan historialliset vaiheet ja kehitys luovat vuosisatojen kuluessa kuin kerrostumia, jotka tarjoavat taiteelliselle geologille runsaita löytöjä, sitä rikkaampia, mitä moninaisempia ovat niihin sisältyvät tyypit ja kohtalot. Erittäin rikkaat ovat nämä kerrostumat Virossa. Kaikessa muussa suhteessa on Viron onneton historia ollut maalle haitaksi, ainoastaan yhdessä ei: taiteellisen raaka-aineiston runsauteen nähden, jonka tämä henkinen ja ruumiillinen vuosisatoja kestänyt kaaos on luonut. Voi syyllä surra ja surkutella sitä yhteiskunnalliselta ja rotukehityksen kannalta, mutta taiteellisiin, kirjallisiin aiheihin nähden on Viro luvattu maa, rikas yksilöistä ja rikas kohtaloista. Jyrkät, synkät, levottomasti läikehtivät varjot, äkilliset murtumiset, kuumeiset voimanpingoitukset, henkiset kulkutaudit, — kuinka paljon tämäntapaisia ilmiöitä voi tavata Viron hermostuneessa elimistössä! Kuinka paljon aineksia tragiikkaan sekä komediaan, lyyrillisiin legendoihin ja uudenaikaisiin kohtalonovelleihin, draamaan ja satiiriin!

Mitään löytöretkeilijän työtä tässä suhteessa ei Noor-Eesti ole suorittanut. Mutta toiselta puolen on Noor-Eestin vastustajilta jäänyt huomioonottamatta, että hehkuvin isänmaallinen lyriikka sitten Koidulan vapaushymnien on juuri Gustav Suitsin luomaa. Liekkö yksikään Viron aikaisemmista runoilijoista siinä määrin eläytynyt virolaiseen maisemaan, kuin nuorvirolainen Ridala saarenmaalaiseen rannikkoonsa? Ensimäinen taiteellinen yritys kuvata uutta virolaista kaupunkipsykologiaa on A.H. Tammsaaren. Onko Jaan Oks kansallinen, en tiedä, joka tapauksessa hän on virolainen okaineen ja ruotineen. Juuri nuorvirolainen Joh. Aavik on ensimäisenä huomauttanut vanhan virolaisen kansallisrunomitan kauneuksista ja suosittanut sitä uudelleen käytäntöönotettavaksi myöskin uudenaikuisessa tunnelmarunoudessa. Ja samoin on Friedebert Tuglasen näennäisesti niin kansainvälisessä tuotannossa rotuyksilöllinen aines syvemmässä kuin ensi katsannolta voisi olettaa.

Paljon on Noor-Eestissä epäilemättä ollut pinnallista, naiivia, kehittymätöntä, puolieräistä, pienoiskokoista. Pyrkimys ylihienostukseen on vienyt sen usein sensijaan sievisteleväisyyteen; J. Luiga ei ole suinkaan väärässä syyttäessään Noor-Eestiä eräänlaisesta precieux-sävystä. Pyrkimys muotokulttuuriin on vienyt sen useammin kuin kerran muodon yksipuoliseen, sisällyksettömään palvontaan; parnassolainen henki ei ole aivan vieras Noor-Eestille.

Mahdollisesti juuri tunto sisäisestä väsähtämisestä ja hedelmättömyyden vaarasta on määrännyt nuorvirolaisen liikkeen viimeaikaisen kehityksen. Tuntuu jo kauan ikäänkuin murroksen oireita ilmassa, yhä suurempi yksilöityminen, joka samalla merkitsee hajautumista, on alkanut Noor-Eestin keskuudessa. Näyttää siltä, ikäänkuin kehitysten suuntaviivat, jotka hetkeksi yhtyivät yhdeksi sädekimpuksi, veisivät taas erilleen, toiset oikealle, toiset vasemmalle. Jo ennen mailmansotaa tunkeutuu entisten esteetikkojen suljettuun piiriin joukko yhteiskunnallisia, radikaalisia aineksia, jotka koettavat saada kirjallisen vasemmiston yhtymään valtiollis-yhteiskunnalliseen vastarintaan. Perustetaan v. 1914 aikakauskirja Vaba Sõna, Vapaa Sana, luomaan yhteistä pohjaa taiteelliselle ja yhteiskunnalliselle radikalismille. Mutta tämä Noor-Eestin laajentamisyritys ei onnistunut sen paremmin, kuin että vuosi takaperin kaikki nuorvirolaiset ydintendenssit, kirjallinen subjektivismi, esteettinen kulttuuri, taas kahdenkertaisella voimalla pääsisivät puhkeamaan uudessa Siuru nimisessä kirjailijayhtymässä, huippuunsa vietyinä ja kaikkivoipaisen sensualismin värittäminä.

Mahdollista on myös, että Noor-Eestissä tapahtuvassa hajaannuksessa kertautuu vastarintaliikkeitten tavallinen kohtalo, liikkeitten, jotka kyllä hetkeksi kykenevät keräämään mitä erinlaisimpia aineksia juuri vastarintalippunsa ympärille, mutta joitten myönteinen ohjelma, varsinaisen vastarinnan murruttua, kuitenkaan ei ole kyllin kokoava niitä pysyttääkseen.

Noor-Eesti merkitsee kokonaisuudessaan uutta ja vapauttavaa näkölinjaa. Se on ollut, kuten Gustav Suits sanoo "ylpeä ja uhkarohkea koe. Se on ollut kokeilua itsensä kanssa, uudella ja rohkeammalla runoudella, itsetietoisemmalla tyylikäsityksellä, kirjojen paremmalla ulkoasulla, sivistyneemmällä yleisöllä, sanalla sanoen, Virossa tähänasti edustamattomilla, korkeammilla kulttuurivaatimuksilla."

Voi olla, se on ehkä ennen kaikkea juuri näkölinja, suuntaviiva. Paljon sen työstä tulee epäilemättä olemaan edelläkävijän tasoitustyötä. Se on yrittänyt rakentaa siltaa Eurooppaan, — voi olla, että osa sen työstä tulee olemaan yhtä vedenalaista ja näkymätöntä kuin silta-arkut. Mutta joka tapauksessa, keskellä talonpoikaisyhteiskuntaa, jossa feodalismin aaveet vielä kuoltuaankin kummittelevat, keskellä nousukasyhteiskuntaa, jonka enemmistö näkee unia Egyptin lihapadoista, se on uskaltanut pystyttää kauneuden lipun, uhrata sille jumaluudelle, joka vain aniharvoin palkitsee palvojansa tämän mailman hyvyydellä. Ensi kertaa on Virossa niin peruuttamattomasti, niin tietoisesti julkilausuttu uudenaikuisen hengen vaatimus päästä osalliseksi mailman suureen, kansainväliseen kulttuuriyhteyteen. Noor-Eestissä ilmenee — henkiselle alalle vietynä — sama Viron aikakirjoissa alati ja yhä uudelleen puhkeava pakko vapautua menneisyyden sekä nykyisyyden paineesta.

Viljellä muitakin kuin hyötykasveja tässä "perunoita kasvavassa maassa", joksi J. Luiga vähemmän kohteliaasti kotimaataan nimittää, se on ollut Noor-Eestin tehtävä.

Liian laajassa, liian kaukomääräisessä ohjelmassa ei piile Noor-Eestin heikkouden syy. Päinvastoin, se, ettei Noor-Eesti ole häikäillyt asettaa itselleen ja samalla koko virolaiselle taiteelle mahdollisimman korkealle tähtäävää päämäärää, on tulevaisuuden silmissä varmasti oleva sen suurimpia ansioita.

Se on tuonut Viron henkiseen elämään suuren joukon uusia sivistysaineksia, esteettistä kulttuuria, niin, esteettisen kysymyksen semmoisenaan. Se on puolustanut taiteen ja kirjallisuuden vapautta ja oikeutusta taiteen itsensä vuoksi. Se on taiteessa asettanut vaatimukseksi yksilöllisen tyylin. Se on asettanut liikekannalle kielen tähän asti miltei käyttämättömät varajoukot, murteet. Mitään varsinaisesti uutta, uusia aatteita, uusia näkökohtia, uusia näköaloja mailmankirjallisuuden näkökannalta ei Noor-Eestin liike ole luonut eikä voinutkaan luoda. Se on pikemmin ollut niitten hedelmällisten aatevirtausten virolaisiin oloihin sovelluttamista, jotka muualla Euroopassa jo olivat ehtineet luoda uusia kulttuuriarvoja. Mutta kaikki nämä aatteet, kaikki nämä säteet mailmankeskuksien suurista polttoauringoista ovat täällä taittuneet aivan erikoisesti virolaisen särmiön läpi. Ne on värittänyt virolainen temperamentti. Ne ovat saaneet vivahduksensa, yksilöllisen värityksensä samasta virolaisesta psyykestä, joka tuntuu Suitsin suorunoudessa, Ridalan saarenmaalaisissa maisemissa, Jaan Oksin epätoivoisessa sarkasmissa, Tuglasen novellien painajaistunnelmassa. Ja koko Noor-Eestin liike harhaotteineen, liikaiskuineen, liioitteluineen, on saman yhä selvemmin kiteytyvän virolaisen psyyken ilmaisu, joka kaikesta ulkonaisesta paineesta, kaikesta sisäisestä sekasorrosta huolimatta kulkee selkiytymistään, kristallisoitumistaan kohden.

Noor-Eesti liittyy oleellisesti niihin eri aikoina, eri maissa, eri nimellisinä esiintyneihin liikkeisiin, joihin, niin erinlaisia tarkoitusperiä kuin ovat ajaneetkin, kuitenkin aina on kätkeytynyt kauniimman tulevaisuuden kangastus ja järkkymätön oppositsio olevaa vastaan.