OPETTAJA TOUHIO
En sano onko opettaja Touhio mies vai nainen. Jos sanon että hän on mies, luullaan heti, että tarkoitan opettaja A:ta. Jos taas sanon että hän on nainen, pidetään sitä kavalana salaviittauksena opettaja B:ta vastaan. Semmoiset seikat ovat niin vaikeita täällä meidän suurkaupungeissa. Siitä syystä en sano. Enkä myöskään sano onko hän kansakoulun, vai tyttökoulun, vai lyseon, vai yliopiston opettaja. Samasta syystä. Ja oikeastaan nuo ovatkin sivuasioita. Olipa hän mies tai nainen, ei se vähääkään muuttaisi häntä, ei heikontaisi, ei vahvistaisi, ei sulostuttaisi, ei jäykentäisi. Opettaja Touhio sanoo aina itse että miehen ja naisen välillä ei oikeastaan ole mitään eroitusta. Se on vain tyhjää taikauskoa se, että muka on.
Vielä vähemmän se merkitsee, missä hän on opettaja. Pääasia on että tiedämme, että hän on opettaja tuon sanan kaikkein mahdollisimmin laajassa merkityksessä.
Mutta sekään ei sentään ole kaikkein tärkein asia. Opettaja Touhiossa on yksi ominaisuus, joka tekee hänet merkkihenkilöksi: Hän tietää kuinka maailma on parannettava.
Onhan meillä jokaisella himmeä aavistus siitä, että tämä maailma olisi parannuksen tarpeessa. Hyvin harvoilla kumminkaan on selvillä kuinka tuo parantuminen olisi aikaansaatava, vaikka kyllä voisimmekin yhtä ja toista ehdoittaa, joka ehkä hiukan auttaisi.
Mutta opettaja Touhio tietää: Maailma on parannettava esitelmillä.
Siitä syystä hän jakaa ihmiskunnan kahteen ryhmään: hyödyllisiin ja hyödyttömiin, s. o. sellaisiin, jotka pitävät esitelmiä ja sellaisiin, jotka eivät pidä. Ja siitä syystä opettaja Touhio on valinnut elämäntehtäväkseen saada mikäli mahdollista koko ihmiskuntaa pitämään esitelmiä. Ja hänen työnsä kantaa yhä uusia hedelmiä.
Ennenkuin tunsin hänet, ajattelin häntä aina jonkunmoisella kateudensekaisella epäluulolla. Mitä hän nyt oikeastaan oli sen parempi kuin minä ja monet muut? Enkä minä ymmärtänyt että ihmiset niin nöyrästi tottelivat häntä, kävivät esitelmiä kuuntelemassa ja pitämässä. Mutta sitten tutustuin häneen ja ymmärsin. Tapaus oli seuraava:
Olin kerran tohtori Vuoren luona hakemassa apua yskälleni. Koska nyt ei ollut vastaanottotunti, puhelimme kaikenlaisista asioista, m. m. opettaja Touhiosta. Tohtori Vuori, tulinen mies, käytti jotenkin voimakkaita sanoja ilmaistakseen että hän ei ainakaan ihaillut opettaja Touhiota. Minä säestin häntä kykyni mukaan. Tämä sielujemme sopusointu tuntui innostuttavan tohtoria. Hän nousi seisomaan ja lausui tarmolla:
"Toivoisinpa tosiaankin, että hän kerran tulisi minuakin vaatimaan esitelmän pitoon! Kyllä minä vastaisin!"
Ihmisen ei koskaan pitäisi tuolla lailla kerskailla. Sen kuuli Nemesis.
"Kling-kling-kling", kuului ovikellon ystävällinen kilahdus. Hetken kuluttua astui sisään palvelija ja ilmoitti, että opettaja Touhio pyytäisi puhutella tohtoria.
Tohtori säpsähti. Minusta näytti kuin hän olisi aavistanut tulevaa onnettomuutta.
Hienotuntoisesti nousin heti ylös lähteäkseni pois, mutta tohtori pyysi minua jäämään. Ojentautuen suoraksi hän vakuutti mielellään suovansa että muitakin oli näkemässä kuinka hän kaikenlaisia humbugeja kohtelee. Arvelin että onhan se opettavaista, ja jäin.
Tohtori vilkasi peiliin ja asettui ryhdikkääseen asentoon. Ovi aukeni, ja sisään astui opettaja Touhio. Pari sekuntia nuo molemmat katsoivat äänetönnä toisiaan ikäänkuin mittaillen voimiaan. Sitten lyhyen esittelyn jälkeen tohtori pyysi vierastaan istumaan.
Opettaja Touhio loi hitaan ja tutkivan katseen ympäri huonetta ja sitten tohtoriin. Huone ei ollut aivan hyvässä järjestyksessä. Sen saattoi myöskin lukea opettaja Touhion silmistä. Tohtori näytti hiukan hermostuvan. Vihdoin avasi opettaja hiukan vasenta puolta suustaan ja sanoi:
"Tulin kysymään tahdotteko pitää esitelmän ensi sunnuntaina puoli kahdeksan Valon vuosijuhlassa?"
Se on omituista kuinka mitättömän pieneksi ihminen tuntee itsensä, kun se, joka häntä puhuttelee, ei viitsi avata koko suutaan, vaan ainoastaan toisen puolen. Tohtorin hermostus eneni silminnähtävästi.
Kun hän ei mitään vastannut, vetäytyi opettaja Touhion suun sama vasen puoli hiukkasen hymyyn. Se ei enentänyt tohtorin itseluottamusta. Hän koetti kumminkin rauhoittua ja vastasi nopeasti:
"Olen hyvin kiireellisissä töissä nyt, enkä ehdi siis tehdä mitään — se on — tarkoitan — —"
"Jaa — ah", kuului hitaasti opettaja Touhion vasemmasta suupielestä ja hän loi pitkän, läpitunkevan katseen tohtoriin. Sitten hän lisäsi puoleksi itsekseen: "Paljonhan sitä aina on töitä, jos kansan hyväksi jotain tulisi tehdä."
Tohtori näytti nolatulta, mutta virkkoi jotain sanoakseen:
"Ehkä tohtori Kallio joutaisi."
"Paraan te mainitsittekin!" kuului syvästi halveksiva hymähdys.
Tohtori Kallio oli tohtori Vuoren vaarallinen kilpailija avoinna olevasta piirilääkärin virasta. Huomasin että opettaja Touhion halveksiva hymähdys ei tuntunut aivan epäonnistuneelta tohtori Vuoresta. Hän loi minuun nopean katseen, joka näytti sanovan että "kyllä hän sentään jotain näkyy ymmärtävän." Mutta ääneensä hän virkkoi jalomielisesti:
"Onhan tohtori Kallio varsin ansiokas tiedemies."
"Soo-oh", virkkoi opettaja Touhio säälivästi. Ja kun tohtori ei tuohon osannut mitään vastata, lisäsi opettaja: "Mitäs hän on tehnyt kansan hyväksi?"
"Jaa — hm —" alotti tohtori verraten suopeasti, mutta ei jatkanut sen enempää.
Minusta oli jo kauan tuntunut nololta ja väkivaltaiselta luonnon masentamiselta istua noin vallan ääneti. Arvelin että nyt oli otollinen hetki, jolloin minunkin sopisi sanoa jotain, joka osottaisi että ymmärsin asioita. Alotin siis:
"Voihan sitä ihminen tehdä hyötyä ja työskennellä kansan hyväksi, vaikk'ei pidä esitelmiäkään."
"Soo-oh, vai voi", kuului hyvin hitaasti opettaja Touhiosta päin. En katsonut häneen, sillä minusta oli niinkuin rauhallisempi katsoa ulos ikkunasta. Siitä huolimatta tunsin, että hän minulle puhuessaan ei viitsinyt avata edes koko vasenta puoltakaan suustaan. Koetin kumminkin rauhoittaa mieleni ja esimerkkien avulla valaista rohkeata väitettäni. Alotin taas:
"Onhan niitä ollut suuria miehiä maailmassa, semmoisia kuin Goethe ja
Shakespeare ja Byron ja — — —"
Valtava nauru keskeytti minut.
"Ha-ha-ha-haa! Byron, ha-ha-haa! — Goethe — Shakesp — ha-ha-haa!
Ha-ha-haa!"
En ollut koskaan kuullut kenenkään niin vilpittömästi nauravan äsken mainituille suuruuksille. Tunsin itseni niin epämiellyttävän naiiviksi. Tohtori, joka oli ystävällinen mies, tahtoi hiukan parantaa asiaa ja asettua jonkunmoiselle välittävälle kannalle.
"Eihän sitä ollenkaan tiedä", virkkoi hän, "vaikka esimerkiksi Shakespeare olisi pitänyt esitelmiäkin, koska häntä pidetään niin suurena miehenä."
Opettaja Touhio ponnahti seisomaan kuin nuoli ja hänen silmänsä kiilsivät.
"Sitähän minäkin olen sanonut! On todellakin hauska kuulla, että meidän etevä tiedemiehemme tohtori Vuori on tullut samoihin tuloksiin. Juuri siitä voitte pitää esitelmän, juuri Shakespearesta ja hänen — — —"
"Ei — ei — enhän minä — en tahdo semmoista väittää — ja en mitenkään jouda — ja — —" änkytti tohtori kauhistuen.
Opettaja Touhio ojentautui äkkiä suoraksi, astui aivan lähelle tohtoria, loi häneen ankaran katseen ja virkkoi painavasti koko suullaan:
"Sanokaa suoraan tahdotteko vai ettekö tahdo uhrata yhtä ainoata lyhyttä tuntia elämästänne kansan hyväksi?"
Minä huomasin kuinka hikipisarat kohosivat tohtorin otsalle, kun hän syyllisen näköisenä sopersi:
"Tietysti — kyllähän minä aina — mutta —"
"Sitä teiltä odotin! Sallikaa minun puristaa kättänne. Ensi sunnuntaina siis puoli kahdeksan! Minä kyllä pidän huolen ilmoituksista. Hyvästi!"
Ja ennenkuin ennätimme tointua, oli opettaja Touhio hävinnyt.
Syntyi syvä äänettömyys. Vihdoin virkkoi tohtori pyyhkien otsaansa:
"Mitä minä oikeastaan lupasin?"
"Mikäli minä ymmärsin, lupasitte pitää esitelmän Valon vuosijuhlassa ensi sunnuntaina", sanoin lempeästi, sillä minun kävi sääli tohtoria.
"Mikä se on se Valo?"
"En minä suinkaan tiedä."
"Hm —. Ja mistä minä lupasin puhua?"
"Eikös se ollut Shakespearesta esitelmäin pitäjänä?"
"Shakespearesta! Minäkö? Minä lääkärinä pitäisin esitelmän Shakespearesta! Jolta en muutoin pariinkymmeneen vuoteen ole lukenut riviäkään! — Olenko minä joutunut pois järjeltäni?"
"Jaa, en minä suinkaan tiedä", kiiruhdin vastaamaan, ja samalla aloin nopeasti poistua. Tohtorin silmissä paloi jotain, jonka puhkeamista en tahtonut odottaa.
Siitä päivin en ole koskaan puhunut ylenkatseellisesti opettaja
Touhiosta.