TYYTYVÄINEN
Lehtori asteli katua pitkin palaillen kortteeriinsa Patrian hotelliin "Kristillisten kansan ystäväin" vuosijuhlasta. Hän oli vartavasten matkustanut Helsinkiin sieltä kaukaa maaseutukaupungista ollakseen mukana juhlassa. Ja hyväpä oli että oli tullut. Näytti tosiaankin siltä kuin tämä tulisi muodostamaan käännekohdan hänen elämässään. Siltä vallan tuntui. Olipa tosiaankin hyvä, että hän oli tullut.
Ei hän ollut käynytkään pääkaupungissa moneen vuoteen. Oikein tuntui virkistävältä taas. Oikein ylentävältä tuntui.
Lehtori veti turkinkauluksensa ylös.
Pakkanenpa oli täällä Helsingissäkin, mutta eihän sitä muuta voinut toivoakaan näin tammikuussa. Ja tuuli täällä aika tiukasti, mutta niinhän sitä aina tuulee näin meren rannalla. Ja jos on varaa pitää hyvät turkit, niin kestäähän sitä. Eikä ollut pitkä matka hotelliinkaan, muutoin olisi voinut ottaa ajurinkin. Olihan hän, luojan kiitos, siinä asemassa että saattoi ajaakin, jos tahtoi.
Tuossa loisti jo sähkövalokin hotellin ovelta. Oikein olivat mukavia nuo sähkövalot. Ei tarvinnut kenenkään turhaan hakea asuntoaan.
Portieri avasi oven ja lehtori nyökäytti ystävällisesti päätään. Hyvin olivat kohteliaita nuo suurkaupungin portierit. Kumarsivat nöyrästi ja vastasivat kohteliaasti kysymyksiin.
Hitaasti ja nauttien astui lehtori ylös matoitettuja portaita huoneeseensa ja väänsi sähkönappulaa. Oli se toista kuin öljylamput. Valoisa kuin keskellä päivää! Ei hän tosiaankaan vielä malttanut mennä maata. Kovin tuntui hauskalta tämä huone.
Mukavampi oli kumminkin istuskella ilman tärkättyä kaulusta ja etumusta.
— Lehtori rupesi suuren peilin edessä irroittamaan kaulahuiviaan.
Peili kuvasti niin kirkkaasti lehtorin kirkkaat kasvot, jotka hetki hetkeltä yhä enemmän kirkastuivat. Posket olivat suuret, sileät ja pyöreät, silmät suuret, sileät ja pyöreät ja kasvot kokonaisuudessaan suuret, sileät ja pyöreät. Nenä vain oli niin mitättömän pieni että vähemmän tyytyväinen mies ehkä olisi nurkunut. Se vallan hukkui pyöreiden poskien väliin. Mutta ei lehtori sitä surrut. Saman asian se toimitti pienikin nenä, saman asian.
Lehtori irroitti kauluksen ja etumuksen, istautui kiikkutuoliin ja sytytti sikarin.
Tyytyväisyydestä oli puhunut "Kristillisten kansan ystäväin" juhlapuhuja. Kuinka meidän tulisi olla tyytyväisiä eikä niskotella korkeimman tahtoa vastaan. Tämä kansa on hengen kansa ja Herran valittu kansa, joka aina on ollut esimerkkinä kaikille Euroopan turmeltuneille suurkansoille. Pitäisikö meidän nyt ruveta tyytymättömiksi ja napisemaan niitä vastaan, jotka kaikkivaltias on asettanut meidän holhoojiksemme? Ei, olkoon se kaukana meistä! Tyytymättömyyden seuraukset olivat kauheat ja vetivät ylitsensä rangaistuksen. Muistakoon siis kukin ajatteleva kansalainen velvollisuuksiaan.
Se oli viisasta puhetta se. Ja tyytyväinen ainakin hän aina oli ollut. Eipä siltä, että hän siitä tahtoi kerskailla. Tyytyväisyys oli lahja ylhäältä niinkuin kaikki muutkin lahjat.
Ja velvollisuuksiaan hän oli koettanut täyttää, niin paljon kuin puutteellinen ihminen voi. Oli puheissa ja esitelmissä koettanut teroittaa tyytyväisyyden hyvettä vähemmän tietäviin. Oli koettanut kylvää hyviä siemeniä, vaikka usein oli saanut vain kiittämättömyyttä palkakseen. Oikein tuntui virkistävältä, kun joskus sai kokea, että oli niitä semmoisiakin ihmisiä, jotka osasivat panna arvoa toisen työlle. Ihmeellisesti oli kaikkivaltias hänet johtanut tänne "Kristillisten kansan ystäväin" pariin, jossa hän sai tiedon, että häntäkin oli muistettu täällä suuressa pääkaupungissa. Huomenna hänen piti saada kuulla siitä asiasta tarkemmin. Kylläpä oli virkistävä tämmöinen matka.
Lehtori riisui pois saappaat. Oli mukavampi istua tohveleissa.
Mutta missä olivat tohvelit? Ei koko kapsäkissä! Eikös ollut se Liina taas unohtanut panna niitä mukaan!
Kyllä se Liina rukka oli käynyt niin huolimattomaksi että siinä oli kestämistä! Kyllä piti joka hetki muistaa että vaimo on heikompi astia ja että miehen tulee hänen heikkouksiaan kärsimän eikä olla häntä vastaan tyly. Väliin tahtoi kumminkin tuskastua ja toinen mies olisi varmaan tuskastunutkin. Mutta lehtori muisti aina että koettelemukset ovat ylhäältä annettuja.
Kahdeksan vuotta hän nyt täsmälleen oli ollut naimisissa ja kahdeksan oli perillistäkin. Lahjoja ylhäältä nekin.
Mutta se Liina rukka oli vuosi vuodelta käynyt huolimattomammaksi ja muistinsakin vallan menettänyt. Kyllä siinä oli kärsimistä. Jo hän sitä vähän oli pelännyt kahdeksan vuotta sitten. Mutta Liinan vanhemmat olivat tahtoneet uskoa Liinan hänen turviinsa silloin kun se ylioppilas-penikka Liinaa meinaili. Ja oikeassa olivat olleet Liinan vanhemmat. Mikäs siinä Liina rukassa olisi semmoista nuorta huliviliä viehättänyt muu kuin se suuri maallisen tavaran paljous? Eipä suinkaan kauneus. Heh, heh, heh, hee! Ei kauneus varmaankaan. Toista oli ollut Minna Mökkönen. Kaunis ja verevä.
Lehtori hieman punastui muistellessaan niitä aikoja.
Mutta Liina oli hyvästä kodista, johon oli siunautunut runsaasti maallistakin tavaraa. Ja se oli korkeimman tahto että heidän piti yhtyä avioliittoon. Tämä risti oli hänelle annettu koettelemukseksi. Ei ollut se suinkaan helppo risti kantaa. Vaikka hän aina oli kohdellut Liinaa niinkuin ei kukaan muu mies olisi kohdellut. Vallan vapaasti oli Liina saanut lapsia kasvattaa ja hoitaa. Ei ollut hän koskaan isänä siihen puuttunut, vaikka olisi ehkä syytäkin ollut. Eikä ollut hän rahojakaan kieltänyt, milloin vain Liinan vaatimukset olivat kohtuuden rajoissa pysyneet. Mutta huolimattomuus Liinassa kasvoi kasvamistaan. Eikös hän ollut kymmeniä kertoja siitäkin sanonut, että tohvelit ovat aina pantavat mukaan matkoille? Mutta, mitä vielä! Ei tohveleita nyt enemmän kuin viime kerrallakaan! Ei siinä auttanut hyvät puheet eikä pahatkaan.
Lehtori hypähti tuskastuneena ylös kiikkutuolista ja alkoi astua tassutella sukkasillaan toisesta seinästä toiseen. Matto oli pehmeä ja lämmin ja tyynnyttävä.
Ei siitä Liina rukasta enää ollut tähän elämään. Paras olisi jos pääsi pois. Huonoksi oli käynyt ruumiillisestikin. — Hoh-jaa, jos sekin koettelemus hänellä vielä olisi kestettävä että Liina rukka häneltä otettaisi pois, niin ei hän sitäkään nurkuisi. Nöyrästi hän koettaisi sen kestää.
Lehtorin silmät kostuivat ja hän istautui uudestaan kiikkutuoliin.
Sikari alkoi jo loppua. Jopa taisi olla aika mennä levollekin.
Pääkaupungissa tuli niin kauan valvottua. Mutta eihän sitä aina ole
semmoisia juhlia, kuin tänään.
Omituinen se todellakin oli ollut se vuosijuhla ja ylentävä ja virkistävä. Ja huomenna kello 9 ja 10 välillä häntä oli neuvottu käymään puhuttelemassa sitä — mikäs sen nimi nyt olikaan. Hoh-jaa, kyllä hän aina oli ollut tyytyväinen tähänkin asemaansa, vaikka hän tunsi ja nöyryydellä tunnusti että hänellä aina oli ollut kutsumusta korkeampiin tehtäviin. Jos se nyt oli korkeimman tahto, että hänen piti astua vaikuttavampaan asemaan, niin ei hän tahtonut nurkua vastaan eikä niskotella.
Nikolainkirkon kello kuului lyövän kaksi. Jopa oli aika mennä levolle. Kotona hän aina rupesi kello 9 nukkumaan. Luojan kiitos, hänellä oli aina riittänyt unta, ja hyvä oli ruokahalukin.
Lehtori riisuutui lopullisesti ja veti peitteen päälleen.
Hyvätpä olivat nämä rautasängyt ja vieterimatrassit. Semmoisen hän vielä hankkii, jos tulee tänne Helsinkiin muutto.
Lehtori väänsi sähkön sammuksiin, kääntyi kyljelleen, siunasi itsensä ja nukkui.
"AND IT ISN'T THE SHAME, AND IT ISN'T THE BLAME THAT STINGS LIKE A WHITE HOT BRAND — IT'S COMING TO KNOW THAT SHE NEVER KNEW WHY, (SEEING AT LAST SHE COULD NEVER KNOW WHY) AND NEVER COULD UNDERSTAND!"
Oli kerran kaksi nuorta naista. Toinen oli punaposkinen ja voimakas. Toinen kalpea ja hieno. Se punaposkinen ja voimakas nainen rakasti nuorta miestä. Ja mies otti vastaan hänen rakkautensa, sillä se lämmitti hänen mieltään. Mutta oman rakkautensa hän antoi sille kalpealle ja hienolle naiselle.
Sen tiesi se voimakas nuori nainen. Ja hän tunsi tuskaa, suurta, raskasta tuskaa. Mutta hän ei voinut surmata rakkauttaan siihen mieheen. Eikä hän tahtonutkaan. Hän rakasti rakkautensa tuskaakin. Ja rakkaus kasvoi hänessä ja täytti hänen olentonsa suurella lämmöllä, joka peitti tuskan.
Mutta miehen lempi siihen kalpeaan naiseen oli polttavaa tulta, joka tuhosi hänen tarmonsa, imi hänen voimansa. Se ei lämmittänyt, se poltti ja tuhosi.
Mutta kalpea nainen pysyi kylmänä ja verettömänä. Hän oli niin hienon hieno ja kalpea ja kylmä.
Tuota suri se voimakas nuori nainen. Hän ei voinut nähdä sen miehen sortuvan, jota hän rakasti. Rakkaus oli avannut hänen silmänsä näkeviksi ja hän katsoi ja katsoi sen kalpean naisen sydämmeen, eikö siellä syttyisi lempeä siihen nuoreen mieheen. Ja vihdoin hän näki että miehen lempi alkoi lämmittää sen kalpean naisen sydäntä ja loi siihen heikosti punoittavan hohteen. Ja kalpea lemmen kukka puhkesi esiin sen kalpean naisen sydämmessä. Mutta se kukka oli valkoinen kuin lumi ja se huojui hennolla varrella.
Mies näki hämärästi että se valkoinen kukka alkoi puhjeta, ja rajaton, raju riemu täytti hänen rintansa. Vaikka se kukka oli valkoinen kuin lumi ja vaikka sen varsi oli hento ja heikko.
Mutta se voimakas nuori nainen pelkäsi. Hän pelkäsi kukan katkeavan ja kuolevan.
Se kukka ei saanut kuolla, sillä silloin murtuisi miehen onni, sen miehen, jota hän rakasti.
Voimakas, nuori nainen tunsi lämmön kasvavan rinnassaan. Hän tahtoi pelastaa miehen onnen, sen miehen, jota hän rakasti. Hän oli jo antanut niin paljon, että hän sai antaa vielä enemmän sille miehelle, jota hän rakasti. Hän tahtoi antaa oman voimansa valkoiselle lemmen kukalle sen kalpean naisen sydämmessä. Hän tahtoi antaa kaikki mitä hänellä oli, että sen miehen onni pelastuisi, sen miehen, jota hän rakasti.
Ja hän paljasti oman sydämmensä ja viilsi siihen haavan. Syvän haavan. Siitä haavasta vuoti hänen lämmin, punainen sydänverensä. Sillä hän kostutti sitä valkoista lemmen kukkaa, jotta se imisi voimaa hänen sydänverestään ja kävisi punaiseksi.
Ja kalpea lemmen kukka sen kalpean naisen sydämmessä kävi punoittavaksi sen voimakkaan naisen sydänverestä, mutta hetkeksi vain. Sitten se lakastui ja kuoli. Se ei kestänyt sitä lämmintä sydänverta, joka vuosi sen voimakkaan nuoren naisen sydämmestä, sillä se oli sen kalpean naisen kalpea kukka.
Ja se nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, näki kuinka mies murtui, kun se kalpea lemmen kukka kuoli. Hänen tähtensä mies murtui. Se mies, jota hän rakasti, ja jonka onnen hän oli tahtonut pelastaa.
Ja se kalpea ja hieno nainen kävi entistä kalpeammaksi ja hienommaksi, kun lemmen kukka hänen sydämmessään hukkui toisen naisen sydänvereen. Ja hän katsoi kylmästi siihen toiseen naiseen ja varoitti häntä koskaan enää kantamasta sydänvertaan pyytämättä kenellekään. Ei kestä hennot lemmen taimet pyytämättä vuodatettua sydänverta.
Ei tiennyt se kalpea nainen että sydänvertaan ei voi kukaan kahta kertaa antaa.
Se voimakas nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, värisi tuskasta, suuresta, syvästä tuskasta. Ja hän tunsi kuinka hänen elämänsä virtasi pois. Sillä sen elämä on ijäksi mennyt, joka sydänverensä antaa.
Eikä siitä ollut mitään hyötyä kenellekään. Ei mitään.