KREIVITÄR WARWICK.
Juna kiitää vinhaa vauhtia Essexin kenttien halki. On ruusujen paras kukkimisaika. Ohi vilahtavat tutut englantilaiset maisemat, yhtä ystävälliset, yhtä ikivanhan kulttuurin hiomat kuin ovat asukkaatkin tässä siunatussa maassa. Ruusujen tuoksu tuntuu avonaisten junan ikkunoiden läpi, ja tuolla etäällä ovat kentät täynnä loistavanpunaisia unikkoja. Olin juuri lukenut päivän lehdet ja nähnyt niistä, kuinka hirvittävät ajat olivat idässä, niissä vesikauhun saastuttamat susilaumat levittivät kauhua Venäjän laajoilla maaseuduilla. Itä ja Länsi! Niiden etäisyys toisistaan on ääretön! Voiko koskaan koitua se aika, jolloin ne toisiaan ymmärtävät?
Vauhti alkaa vähentyä, ja nyt näkyy radan vieressä ruusuaita täydessä kukassaan. Muistin sen hyvin viime vuodesta ja tiesin, että juna kohta seisahtuu pienellä Easton Lodgen pysäkillä. Pari kolme matkustajaa astuu ulos vaunuista, ja auton kuljettaja, jonka myöskin muistin edellisestä vuodesta, lähenee minua ja ottaa matkalaukun sekä vie sen pieneen kahdenistuttavaan autoon. "Kreivitär lähetti oman autonsa, jota hän aina itse kuljettaa", selitti kuljettaja, ja minä ymmärsin että se oli pieni, herttainen ystävällisyydenosoitus minulle. Pyysin kuljettajaa ajamaan hiljaa, sillä tiesin, että tie oli satumaisen kaunis, enkä tahtonut, että syöksyisimme tuulen nopeudella eteenpäin.
Tie kierteli sadoissa mutkissa ikivanhojen tammien ja lehmuksien suojassa. Suuri puisto tuntui vieläkin suuremmalta, kun alituisesti käännyimme, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Tuolla häämötti laaja tenniskenttä puiden takana. Siis olimme parin minuutin kuluttua perillä. Auto seisahtui kohta päärakennuksen eteen, ja suuressa aurinkoisessa eteisessä — vai miksi sitä sanoisin — odotti valmiiksi katettu teepöytä. Paitsi teepöytää oli samassa eteisessä vielä kaksi jättiläispöytää täynnä sanomalehtiä, aikakauskirjoja sekä uusimpia, huomiota herättäneitä kirjallisia tuotteita. Mitä muuta saattoi ihminen toivoa! Hovimestari ilmoitti, että kreivitär saapuu kohta, heti kun parhaillaan esitettävä Shakespeare-näytäntö oli lopussa. Siitä kerron myöhemmin enemmän.
Vähän ajan perästä tulikin kreivitär. Viime vuodesta, jolloin olin hänet viimeksi nähnyt, hän ei ollut muuttunut vähääkään, ellei hän ehkä ollut nuortunut ja vielä entisestään kaunistunut. Sillä kaunis hän on yhä vieläkin, vaikka on jo 65 vuotta täyttänyt. Hän oli nuoruudessaan Viktorian hovin kuuluisin kaunotar, ja kovin vähän ovat vuodet häneen koskeneet, vaikka tukka onkin lumivalkeaksi muuttunut. Sama kuninkaallinen ryhti ja sama sanomattoman miellyttävä käytös kuin ennenkin. Maailmannainen kiireestä kantapäihin.
Istuessamme teepöytään hän ilmoitti, että meillä oli nyt kokonainen tunti käytettäväksi aivan kahdenkesken, jotta saimme keskustella rauhassa vaikka mistä. Kiirehdin heti käyttämään hyväkseni lupausta ja kyselin "vaikka mitä". Kaikkein ensiksi tahdoin saada tietää seikasta, mikä minun, ja varmaan monen muunkin, mielestä tuntui käsittämättömältä: Kuinka tuosta kauniista, rikkaasta hovien suosikista oli koitunut sosialisti? Se ei ollut hänessä mikään muodin oikku, sillä hän oli sosialisti jo William Morrisin aikana ja — sen tiesivät kaikki — oli saanut paljon kärsiä vakaumuksensa tähden.
"Mielelläni kerron sen teille", aloitti kreivitär, ja pehmeällä, Sarah Bernhardtin "kultaista" ääntä merkillisesti muistuttavalla äänellä hän alkoi kertoa "kääntymyksestään".
Kreivitär Warwick syntyi hyvin rikkaassa kodissa, missä häntä ympäröi kaikki se mukavuus ja loisto, minkä rikkaus ja ylhäinen asema saattoi luoda. Jo aivan nuorena hän tapasi kuningatar Viktorian, joka mieltyi suuresti tuohon kauniiseen, vilkkaaseen tyttöön ja pyysi häntä alituisesti hoviinsa. Hänen lapsuutensa ja aikaisin nuoruutensa kului siis Englannin loistavissa hovi- ja ylimyspiireissä. Jo lapsena hän kuuli ympäristössään puhuttavan kahdenlaisista ihmisistä, niistä, jotka kuuluivat hänen piiriinsä, ja niistä, jotka olivat tuon piirin ulkopuolella ja joita ei koskaan voinut ylimysten pariin päästää. Lapsessa heräsi kiihkeä uteliaisuus saada selville, mitä nuo tuntemattomat olennot oikeastaan olivat, ja hän alkoi kysellä. Hän sai selville, että ne olivat köyhiä ja että niiden piti tehdä hyvin kovaa työtä voidakseen elää. Pikku tyttö ei ollutkaan aivan tavallinen ylimyslapsi, joka tyytyy siihen, että tuollaisista köyhistä olennoista, jotka eivät yhtään ymmärrä ylimysten elämää ja oloa, on paras pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Hän tahtoi itse nähdä ja kokea.
Kun lapsesta kasvoi neitonen, hän alkoi tosiaankin ottaa selvää köyhän väestön oloista. Hän näki itä-Lontoon kurjuudenpesiä ja kaivostyöläisten ankaraa elämisentaistelua. Hänessä heräsi, halu auttaa. "Minä kuuluin kaikkiin hyväntekeväisyysseuroihin, joista suinkin sain kuulla, ja lopuksi tarjouduin työhön pelastusarmeijankin kanssa", lady Warwick kertoi hymyillen. Koko paljon apua hän saikin aikaan, mutta tyytyväisyyttä hän ei saavuttanut. "En ymmärtänyt mikä minua vaivasi", hän selitti. "Mielestäni olin tehnyt kaiken voitavani. Mitä vielä saatoin tehdä?"
Siihen aikaan Robert Blatchford julkaisi "Clarion" lehteään, ja kreivitär Warwick tilasi sitä. Vaikka hän löysi siinä paljon, mikä asioita selvitti, ei se kumminkaan riittänyt. Sitäpaitsi monet muut puuhat vetivät hänen mielensä pois yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kuningatar Viktorian lempiunelma oli naittaa nuori, rikas ylimystyttö nuorimmalle pojalleen, Albanyn herttualle. Tyttö oli kumminkin jyrkästi tuota tuumaa vastaan, ja jonkin ajan kuluttua terveydeltään heikko prinssi kuoli. Siihen aikaan oli neitosen maine hovin kuuluisimpana kaunottarena levinnyt laajalle, ja kosijoita vilisi hänen ympärillään. Niistä hän valitsi Warwickin jaarlin, jonka suku oli Englannin vanhimpia ja vihaisimpia ja jonka rikkaus oli sopusoinnussa suvun ylhäisyyden kanssa. Nuori pari muutti asumaan Warwickien sukulinnaan Warwick Castleen, ja kreivitär jatkoi hyväntekeväisyyttään entiseen tapaansa ja yhtä vähän tyydytystä tuntien.
Sattui sitten ratkaiseva muutos hänen elämässään. Talvi 1892 oli tavattoman ankara Englannissa, ja työttömyys kasvoi mitä hirvittävimmässä määrässä. Nuori kreivitär tahtoi "auttaa". Päätettiin pitää suuret pukutanssiaiset Warwick Castlessa. Sinne kutsuttiin kaikki, mikä Englannissa oli rikasta ja ylhäistä, hovipiireistä ylhäisimpään maa-aatelistoon saakka. Pukuja ommeltiin viikkokausia ympäri maata, toinen toistaan komeampia. Alan taiteilijat ahersivat keksien uusia naamiopukuja, ja mielikuvituksen ihanimmat luomat tulivat käytäntöön.
Warwick Castle on suuri vanha linna, jossa helposti on tilaa usealle sadalle hengelle, ja loistava seurue täytti pian vanhan linnan historialliset salit. Kaikki suuret sanomalehdet olivat lähettäneet kirjeenvaihtajansa kertomaan komeudesta, ja kun sitten lehdet saapuivat Warwick Castleen juhlan jälkeen, olivat kaikki yksimielisiä siitä, että sellaista juhlaa ei ennen oltu Englannissa nähty. Pukujen loisto, virvokkeiden ylellisyys, kaikki oli ennenkuulumatonta rikkaudessa ja runsaudessa.
Kreivitär oli noussut ylös aikaisin ja istui linnan laajassa eteisessä lukemassa lehtiä. Eihän hän voinut sille mitään, että sydän sykki tavallista nopeammin hänen lukiessaan noita ylenmääräisiä ylistysvirsiä. Juhlan täydellinen onnistuminen ja sitä seuraava ylistys tuotti hänelle iloa ja tyydytystä…
Kun hän siinä nojautui sohvan selkämykseen, tuli hän työntäneeksi sanomalehtiä hiukan syrjään, ja niiden välistä putosi jotakin lattialle. Hän kumartui katsomaan mikä se oli, ja siinä makasi Blatchfordin "Clarion" hänen edessään, ja ensimmäisellä sivulla siinäkin hän näki otsakkeen: "Warwick Castlen suuret pukutanssiaiset." Kaunis kreivitär hymyili… Kas vain: Blatchfordkin tahtoi kantaa kortensa kekoon ylistyshymnien viehättävään kuoroon! Hän istui mukavasti lukemaan…
Mutta mitä tämä oli? Kalpeana ja silmät säihkyen kreivitär hypähtää tuoliltaan ja soittaa rajusti palvelijaa. "Hevoset on valjastettava heti! Minun pitää ennättää ensimmäiselle junalle, joka lähtee Lontooseen!" Säikähtynyt palvelija juoksee toimittamaan asiaa, ja kun kreivittärellä on hattu päässä ja takki yllä, ovat hevosetkin oven edessä. Kreivitär käskee ilmoittamaan vieraille, jotka vielä nukkuvat sikeätä unta, että hän tulee kotiin muutaman tunnin kuluttua. Siihen saakka hän toivoo heidän huvittelevan parhaiten. Yhä vielä puristaen Clarionia kädessään hän ajaa vinhaa vauhtia asemalle ja ennättää ajoissa Lontoon junaan.
Junassa hän lukee vielä kerran kirjoituksen, ja silmät täyttyvät suuttumuksen kyynelillä. Tuo kurja Blatchford! Kuinka hän uskaltaa tuollaista kirjoittaa! Katkerasti ivaten hän kertoo, kuinka ylhäisö huvittelee pukutansseissa, sillä aikaa kuin työväki on nälkään nääntymässä… Eikö hän tiedä, että nuo pukutanssit ovat antaneet työtä sadoille henkilöille jo kuukauden ajan? — Nuori kreivitär ei voi tyyntyä. Suuttumus kasvaa kasvamistaan…
Vihdoin ollaan Lontoossa. Kreivitär ajaa niin nopeasti, kuin hevonen voi juosta, suoraan Clarionin toimitukseen, jonka osoitteen hän on sanomalehdestä löytänyt. Vaunut seisahtuvat vanhan talon edustalle Fleet Streetin sanomalehtikorttelissa. Kreivitär kysyy, onko Blatchford tavattavissa, ja hänelle ilmoitetaan, että tämä lienee kyllä toimistossa, viidennessä kerroksessa. Kreivitär melkein juoksee ylös hirveän kapeita, jyrkkiä portaita viidenteen kerrokseen ja koputtaa ovea. Ääni sisältä pyytää astumaan huoneeseen, ja tuossa kirjoituspöydän ääressä istuu Blatchford aivan yksinään. Vilkas kreivitär viskaa Clarionin hänen eteensä ja kysyy, kuinka hän uskaltaa tuollaista kirjoittaa! Eikö hän tiedä, kuinka paljon noista pukutansseista on ollut hyötyä juuri työttömille ja apuatarvitseville. Tuo kirjoitus on täynnä tahallista solvausta ja myrkkyä…
Blatchford istui rauhallisesti tuolillaan, kunnes kreivittären sanatulva loppui. Sitten hän pyysi vierastaan istumaan hetkeksi. Huoneessa ei ollut kuin yksi tuoli, nimittäin juuri se, Ma Blatchford itse oli istunut pöytänsä ääressä, mutta hän nosti sen kohteliaasti kreivittärelle ja istui itse pöydälle. Siinä hän sitten alkoi selittää sosialismin aakkosia kauniille vieraalleen. Kokonaisen tunnin hän puhui yhtämittaa, lämmeten yhä enemmän, yltyen yhä kaunopuheisemmaksi. Huoneen ainoalla tuolilla istuva kuuntelija kylmeni ja lämpeni, kiihtyi ja innostui. Se oli hänen ensimmäinen herätyksensä näkemään totuutta. Ei auttanut pintapuolinen "hyväntekeväisyys", systeemi oli muutettava. Opettaja ja oppilas erosivat ystävinä, ja se ystävyys kesti koko elämän.
Siitä päivästä alkoi kreivitär Warwick täydellä todella tutkia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän tunsi kipeästi, kuinka tärkeätä hänelle oli tavata muita samalla alalla työskenteleviä, mutta missä ja miten? Sanomalehdistä hän näki, että Hyndmanin perustamalla sosialidemokraattisella liitolla oli suuri kokous Manchesterissa. Eipä muuta kuin lähteä sinne! Sinne hän läksi, meni kokouspaikalle ja lähetti sisään nimikorttinsa. Kohta saapui paikalle ukko Hyndman, silmät pyöreinä ihmettelystä. Mitä kaiken järjen nimessä tuolla loistavalla ylimyksellä oli tekemistä työväen kokouksessa? Lady Warwick selitti asiansa, ja ukko Hyndman ihastui ikihyväksi. Hän saattoi sisään vieraan ja asetti hänet istumaan viereensä puhujalavalle. Se oli ensimmäinen kerta, mutta ei suinkaan viimeinen, sillä yhä useammin vuosien kuluessa istui lady Warwick Hyndmanin vieressä puhujalavalla.
Muistan hyvin, kuinka ensikerran näin lady Warwickin valokuvan William Morrisin kuvan vieressä Hyndmanin tulisijan hyllyllä. Kysyin häneltä, kuka tuo harvinaisen kaunis nainen oli, ja ukko kertoi innostuneena lady Warwickin vakavasta työstä ja suuresta vaikutusvallasta. Siihen aikaan minun oli hyvin vaikea uskoa tuota ylhäisimmän ylimyksen sosialismia, ja muistan, kuinka itsekseni hymähdin, että tuo oli taas sitä samaa englantilaista hullutusta, jota ei missään muualla voi käsittää. Tavallaan on vieläkin myönnettävä, että tuollaiset ilmiöt ovat englantilaisia, eikä niitä muualla samassa muodossa tapaa, mutta en enää tahtoisi käyttää sanaa "hullutuksia", sillä taivas ties, eikö tuo kaikki ole korkeamman kulttuurin ilmaisumuotoja kuin mitä me idän ja lännen välillä oleskelevat ihmiset voimme käsittää. Meillä on vielä pitkä matka, ennenkuin lännen saavutamme!
"Menkäämme kävelemään puutarhaan", sanoi emäntäni, "niin emme tule häirityiksi". — Edellisenä vuonna olin kerran ollut neljä päivää Easton Lodgessa, ja puutarha oli silloin tuntunut minusta maalliselta paratiisilta. Olin utelias näkemään, oliko aika mitään muuttanut. — Aika muuttaa aina puutarhoja. Tämäkin oli käynyt entistä kauniimmaksi. Nythän oli ruusujen kukkimisaika. Menimme ensin ruusutarhaan, joka oli viime vuodesta laajennettu ja jossa väriloisto melkein häikäisi silmiä. Ruusutarhoissa ei voi puhella. Siellä voi vain katsella. Siirryimme sieltä lammikon luo, missä vesililjat, valkoiset, keltaiset, kaikenväriset, kukkivat. Istuimme kivisohvalle, sille, niillä entisaikojen Walesin prinssi, sittemmin Edward seitsemäs, niin mielellään istui kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten.
"Tietysti teille on kerrottu suhteestani Edward seitsemänteen, eikö totta?" aloitti emäntäni. En voinut sitä kieltää. Huomatuista henkilöistä juorutaan Lontoossakin, varsinkin kuninkaallisista. Tavalliset ihmiset kyllä saavat olla rauhassa, ja lontoolaisten hyväluontoisuus vie voiton juoruamishalusta…
Emäntäni hymyili omituisesti: "Ei se ole totta, mitä olette kuullut", alkoi hän. (Minä en ollut sanonut hänelle sanaakaan siitä, mitä olin kuullut, mutta tietysti hän arvasi, sillä mainittu juoru on aivan yleinen.) "Me olimme aina ystävät, hänen kuolemaansa saakka, ja vielä kuninkaanakin ollessaan hän vietti monet päivät Warwick Castlessa, tai vielä mieluummin täällä Easton Lodgessa, milloin vain hänellä oli aikaa. Loppuvuosinaan hän alkoi elää liian iloista elämää, ja sitä hänen terveytensä ei kestänyt…"
Sanoin hänelle kuulleeni, että hän oli ainoa nainen, jolla koskaan oli ollut vaikutusvaltaa Edward seitsemänteen. Hän hymyili: "Lienee minulla ollut sitä hiukan, sillä sain hänet m.m. henkilökohtaisesti tutkimaan työväen asiaa ja hän rupesi jäseneksi komiteaan, jonka tuli tutkia köyhäinhoitoa koskevia lakeja. Mutta voitte uskoa minua, vaikka se ehkä tuntuu uskomattomalta, että suhteemme oli kahden hyvän ystävän, ei muuta. Huhu, jonka mukaan suhteemme oli kahden rakastajan, ei ole totta. Yhtä vähän saatoin häntä rakastaa kuin hänen veljeään."
Uskoin häntä, sillä hänessä on merkillinen totuuden leima, Suorapuheisuudellaan ja totuudenrakkaudellaan hän on hankkinut itselleen monta vihollista, mutta myöskin monta sellaista ystävää, joiden ystävyys on arvokas ja arka. Se, että hän ei koskaan rakastanut kuninkaallista ystäväänsä, ei estä sitä osaa huhusta olemasta totta, joka kertoo, että Edward nuorena prinssinä oli syvästi rakastunut tuohon 'sukkelaan ja nerokkaaseen kaunottareen, niin että kuningatar Viktoria käytti kaiken voimansa saadakseen hänet niin pian kuin suinkin pois hovista ja onnellisiin naimisiin. Se ei ollutkaan vaikeata, ja Warwickin jaarlin sanottiin riemusta loistaneen, kun hän vei nuoren kaunottaren linnaansa.
Tiedämmehän kaikki, että luontoa, sellaista koskematonta, villiä, neitseellistä luontoa kuin Suomessa, ei ole tuossa tiheään asutussa saarivaltakunnassa. Kaikki on ihmiskäden muovaelemaa, kaikki on suurta puistoa, ei erämaata. Kun sitten tuollaiseen ihmiskäden muovaelemaan puistoon laitetaan vielä monta vertaa enemmän muovaeltu puutarha, niin ollaan jo niin etäällä alkuperäisestä luonnosta, että tuskin voi kuvitella sellaista paikkaa olevankaan, missä puut saavat kasvaa niinkuin itse tahtovat ja missä kivet ja kannot, purot ja lätäköt ovat huiskin haiskin, juuri niinkuin Ukko Ylijumala ne on lystikseen ylt'ympäri heitellyt.
Easton Lodge on kuin pieni Versailles. Lammikko, jossa vesililjat kasvavat, on keinotekoinen, muodoltaan tarkasti määritelty, ja sen keskeltä kohoaa suihkukaivo. Kävelyteitä rajoittavat tasaisesti, neliskulmaisesti leikatut puistoaidat, jotka päättyvät heleänkeltaisiin, pyöreihin palloihin, jotka nekin tietysti ovat keltalehtisestä puusta pyöreiksi leikellyt. Siellä täällä on tummanvihreitä ja keltaisia pyramidinmuotoisia puita, jotka muodostavat määrättyjä kuvioita. Ja tuolla kohoavat komeat ruusupylväät…
Ihmeellinen on ihmisluonto. Luulisi kaiken tuon tympeyttävän Suomen metsissä kasvaneen henkilön mieltä, mutta niin ei ole asian laita. Siinä on jotakin tyynnyttävää, jotakin kaunista. Ihminen hallitsee luontoa herrana, muodostaa sen mielensä mukaan. On kuin näkisi maailmannaisen juhlapuvussa, avokaulaisena, hihattomana, hiukset käherrettyinä, hiukan punaa poskilla… Se ei tietysti ole luontoa, mutta sillä on oma viehätyksensä, ja joskus se on merkillisen tyynnyttävää…
Kysyin, kuka oli suunnitellut tuon puutarhan, ja emäntäni selitti, että hän oli sen itse suunnitellut miehensä, Warwickin jaarlin, avustamana. Sattui niin, että eteläafrikkalaiset timanttikaivokset, joissa kreivittärellä oli osakkeita, tuottivat odottamattoman suuria rikkauksia eräänä vuonna. Kreivitär päätti silloin käyttää osan rahoista luodakseen puutarhan, joka täytti kaikki hienostuneen makuaistin vaatimukset. Niin syntyi Easton Lodgen puutarha.
Käännyimme taas politiikkaan. "Ei ole aivan oikein sanoa, että olen sosialisti", selitti kreivitär, "sillä oikeastaan olen kommunisti". — Taisin hiukan hymyillä ja sanoin jotakin Leninistä. "Ei, ei, te erehdytte vallan. Bolshevikki en ole, sillä bolshevikit eivät ole kommunisteja!" Arvattavasti näytin elävältä kysymysmerkiltä, sillä emäntäni alkoi selittää, pehmeällä, sointuvalla äänellään: "Oikean kommunistin täytyy aina olla rauhan puoltaja. Kommunismi ja sota eivät sovi yhteen. Mutta parlamentarismi ei tietysti myöskään sovi yhteen kommunismin kanssa. Saattaako ajatella mitään mielettömämpää kuin brittiläinen alahuone, jossa kuusisataa jäsentä tekee — niin, mitä he oikeastaan tekevät? Ei mitään. Puhuvat, laskevat leikkiä, estävät ahkeria ihmisiä jotakin tekemästä." — Kreivitär tuli vallan kaunopuheiseksi selittäessään parlamenttien mahdottomuutta. En voinut olla hänelle mainitsematta, kuinka tuo parlamentteja vastustava aate on voittanut alaa Englannissa. Se on melkein tullut tunnusmerkiksi niille, jotka tahtovat yhteiskunnallisia parannuksia — ei suinkaan vain niille, jotka kokonaan vaativat koko järjestelmän muutosta. Ei kukaan kumminkaan näytä olevan aivan selvillä siitä, mitä olisi asetettava vanhentuneen parlamentin sijaan.
Tästä seikasta lady Warwick hiukan myöhemmin kirjoitti minulle: "Minusta näyttää, niinkuin kasvatus (joka nyt on muutamien harvojen etuoikeus), tultuaan yleiseksi, voisi johtaa järkevään toistemme ymmärtämiseen sekä antaisi meille kansan tahdon valitseman diktatuurin…"
Lady Warwickin ajatuksenjuoksu on epäilemättä johdonmukainen, kun se johtaa hänet kommunismiin eikä sosialismiin. Ylimys ja sosialisti eivät oikein hyvin mahtane sopia saman aivokopan sisään. Toisen tai toisen pitäisi siirtyä syrjemmälle. Mutta kommunisti ja ylimys — mikä heitä estäisi yhtymästä! Kuitenkin on oikeuden nimessä myönnettävä, että lady Warwick koettaa elää oman vakaumuksensa mukaan, ja hänen oma erityinen kommunisminsa on hänelle täyttä totta. Tärkein seuraus hänen vakaumuksestaan on se, että hän on lahjoittanut komean Easton Lodgen Ammattiyhdistyksille, jotta sinne perustettaisiin Työväen Yliopisto. Perinpohjainen kasvatus ja seurauksena siitä parlamenttien häviö ja "kansan valitsema diktatuuri", — siinä lady Warwickin valtiollinen ihanne.
Tämä lahjoitus tapahtui jo yli puoli vuotta sitten, mutta opisto ei voi aloittaa työtään ennenkuin vuoden päästä, sillä paljon kysytään vielä valmistuksia. Työväen opisto, Ruskin College, Oxfordissa, tulee kai yhdistettäväksi Easton Lodgen opistoon, ja siksi täytyy rakentaa lisää huoneita. M.m. tulee rakennettavaksi makuusuojat kahdellesadalle oppilaalle ja samoin uusi ruokasali, johon helposti mahtuu kaksisataa henkeä. Nykyinen rakennus on kyllä suuri ja komea ja sisältää kolmisenkymmentä huonetta, joista useat ovat suuria saleja, niin että luentosaleja ja opettajien asuntohuoneita lienee riittävästi. Huomattavin tuon linnamaisen rakennuksen huoneista on mielestäni suuri kirjastosali, jonka seinät lattiasta kattoon ovat täynnä kirjoja. Kirjasto siirtyy kokonaisuudessaan opistolle.
Kysyin kreivittäreltä, mihin kaikki taiteelliset huonekalut, joita peittävät William Morrisin piirtämät kankaat, joutuvat, ja sain vastaukseksi, että kaikki, mitä opisto voi käyttää, saa jäädä paikoilleen. Loput ottaa lady Warwick kaupunkitaloonsa Lontooseen. Sinne siirtyvät myöskin vanhat, komeat, suvun esi-isiä esittävät maalaukset.
Kirjoitukseni alussa mainitsin, että saapuessani Easton Lodgeen emäntäni oli katsomassa Shakespeare-näytäntöä. Olin varsin utelias kuulemaan lähemmin siitä, varsinkin kun juuri ennen lähtöäni olin saanut sähkösanoman, jossa kreivitär pyysi minua kiirehtimään sinne juuri sinä päivänä, sillä "oli viimeinen Shakespeare-viikko". Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tuo nimitys sisälsi, ennenkuin sain selityksen.
Kreivitär Warwick oli jo monen vuoden kuluessa järjestänyt tuollaisia "viikkoja", joista oli sekä hyötyä että huvia niihin osaaottaville. Ja keitä nuo osaaottavat olivat? Pääasiallisesti läheisten kansakoulujen opettajia. Jo kauan oli lady Warwickia vaivannut se ajatus, että kansakoulujen opettajilla maaseudulla oli ankara työ, aina vain ankara työ, ei mitään muuta. Heillä ei ollut aikaa eikä varoja hakea virkistäviä huveja suurista kaupungeista, vaan heidän piti vuosi vuodelta istua paikoillaan ajamassa aakkosia lasten aivoihin. Mitä piti tehdä, jotta heille hankittaisiin edes jotakin virkistystä? Lady Warwick päätti järjestää joka vuosi yhden viikon vartavasten kansakoulunopettajien virkistykseksi. Parina ensimmäisenä vuonna ne eivät onnistuneet niin hyvin kuin hän oli toivonut, sillä hän oli järjestänyt ne lupa-aikoina, ja silloin opettajat olivat niin lopen väsyneet, että moni heistä ei yrittänytkään tulla Easton Lodgen viikolle. Muutos oli välttämätön. Lady Warwick sai silloin aikaan sen, että opettajille järjestettiin viikko lukukauden aikana. Koulujen hallitus käsitti, kuinka hyödyllinen ja virkistävä tuollainen viikko! tietysti on rasittavassa työssä oleville opettajille, ja salli heidän siksi keskeyttää työnsä viikoksi.
Nyt Easton Lodgessa käydessäni oli opettajien viikolla nimenä "Shakespeare-viikko", sillä joka päivä oli luento Shakespearesta sekä kaksi Shakespeare-näytäntöä. Luentoja piti Cambridgen yliopiston luennoitsija, tohtori Wyatt, ja näyttelemässä oli Englannissa hyvin tunnettu näyttelijäseura "Ben Greetin Shakespeare-näyttelijät". Näyttelypaikkana oli Easton Lodgen suuri puisto tai, jos satoi, suuri, teatteriksi muutettu vanha viljalato. Satuin tulemaan juuri ajoissa nähdäkseni "Myrskyn", ja mielelläni tunnustan, etten milloinkaan ole nähnyt sitä niin vaikuttavasti näyteltävän. Ylimalkaan on asetettu niin, että jokaisella "viikolla" on oma aineensa ja oma sävynsä, mutta koko viikolla on aina sama luonne, jotta opettajat ennättävät saada jonkinmoisen kokonaiskuvan käsiteltävänä olevasta aineesta.
Tuollaiset viikot eivät ole ainoat, joihin Easton Lodgea vuoden kuluessa käytetään. Siellä on alituisesti n.s. kesäkouluja, jotka Englannissa ovat erittäin suosittuja oppimis- ja virkistymistilaisuuksia. Parina vuonna on jo työväenpuolueen vasen siipi, Itsenäinen Työväenpuolue, koko elokuun ajan pitänyt kesäkoulua, jossa sen parhaat luennoitsijat ovat esitelmöineet ja jossa sitten on keskusteltu päivän polttavista kysymyksistä.
Lady Warwick tulee asumaan Easton Lodgessa elämänsä loppuun saakka, sillä hän on rakennuttanut pienen kodin itselleen lähelle suurta päärakennusta. Hänen yksityiskotinsa on harvinaisen kaunis, täydellinen ylimyskoti. Suurin osa siitä on alkujaan ollut parinkymmenen ratsuhevosen tallina, mutta on nyt muutettu korkeaksi, valoisaksi saliksi, jossa jokainen huonekalu on taideteos ja jonka seiniä koristavat komeat sukukuvat. Lisäksi on rakennettu makuuhuoneita, ruokasali y.m. Hevoset ja tallit ovat saaneet siirtyä kauemmaksi.
Lady Warwick oli entisaikoina tunnettu ratsastaja ja metsästäjä. Hän ratsastaa vieläkin mielellään, mutta metsästää hän ei enää voi, koska hän pitää eläinten ampumista ylhäisön huviksi aivan vääränä. Sama aatesuunta on hänestä myöskin tehnyt kiivaan rauhanaatteen ajajan. Sota-aikana hän asettui jyrkästi Englannin sotaan sekaantumista vastaan ja joutui sen vuoksi vihoihin m.m. vanhan ystävänsä Hyndmanin kanssa, sillä Hyndman oli alusta alkaen innokas sotapukari. Kreivittären piti siksi erota Hyndmanin sosialidemokraattisesta liitosta, johon hän oli niin kauan kuulunut. Kaikki, jotka tuntevat Hyndmanin tavattoman despoottisen, luonteen, pitävät sitä sulana onnena, sillä se veti lady Warwickin pois tuosta hirvittävän ahtaasta ja suvaitsemattomasta Hyndman-piiristä ja antoi hänelle ikäänkuin hengitysalaa. Kaikki hänen suunnitelmansa Easton Lodgeen nähden ovatkin peräisin siltä ajalta, jolloin hän sai vapaasti ajatella ja suunnitella elämänsä työtä. Olen usein ajatellut, että hänen merkillinen "kommunisminsa" on jonkinmoinen vastalause Hyndmanin hirmuvaltaa vastaan. Hän, kuten kaikki muutkin Hyndmanin ystävät, sai kokea, että ukko ei sietänyt pienintäkään vastustusta. Varsinkin sota-aikana Hyndman tuntui menettäneen kaiken mielenmalttinsa, ja jokainen, joka uskalsi sanoa sanankin sotaa vastaan, oli tuomittu. Hyndmanista eroaminen monen vuoden ystävyyden jälkeen ei tietysti ollut helppoa, mutta se oli välttämättömyys, ja se kasvatti lady Warwickille lujan selkärangan. Sitä hän kyllä on tarvinnut enemmän kuin moni muu, sillä sanomattakin on selvää, että hänen on täytynyt koko aika olla hiljaisella sotajalalla sen ylhäisöpiirin kanssa, johon hän syntyperänsä ja rikkautensa tähden aina on kuulunut.
Kreivitär Warwick on Englannissa aivan yksin omituisessa asemassaan. En tiedä, voineeko mikään muukaan maa näyttää samanlaista ilmiötä. On sanottu, että Venäjällä tsaarin aikoina oli vallan tavallista, että ylhäisin ylhäisö riistäytyi irti ympäristöstään ja antautui vallankumoukselliseen toimintaan. Se on kumminkin aivan eri asia. Tsaarin hirmuvalta ja siitä johtuvat koko kansan äärettömät kärsimykset pakottivat jokaisen rehellisen henkilön, olipa hän ylimys tai kerjäläinen, joka näki tuon kurjuuden, toimintaan sitä vastaan. Jos lady Warwick olisi ollut Venäjällä Nikolain alamaisena, hän olisi epäilemättä löytänyt työnsä vallankumouksellisten riveissä, mutta olosuhteet Englannissa ovat niin täydellisesti erilaiset, että on paljon vaikeampi selittää hänen toimintaansa siellä. Tähän aikaan on kyllä muodissa hakea venäläistä vaikutusta kaikessa, mikä esiintyy vasemmistolaisuutena, vaikka pitäisi olla jokseenkin selvää, että Euroopan alhaisimmalla kulttuurikannalla olevan kansan vaikutus ylimmällä kulttuurikannalla olevaan kansaan on täysin pintapuolista laatua. Se ei koskaan voi saavuttaa pysyväisiä muotoja, vaikka se ensin outoudellaan herättää jonkinmoista uteliaisuutta. Tuo uteliaisuus, tultuaan tyydytetyksi, loppuu luonnollisesti säälinsekaiseen ylenkatseeseen. — Kuten jo kerran mainitsin, torjui lady Warwick heti alussa sen epäluulon, että hän muka oli bolshevikkien oppilas. Hänen "kommunisminsa" alkoi jo 1890-luvulla, ennenkuin bolshevikeista tiedettiin mitään.
Ammattiyhdistysten neuvosto on pyytänyt, että lady Warwick ottaisi huolehtiakseen suuren puutarhan kunnossapitämisen, ja siihen hän on ilolla suostunut, sillä puutarha on hänen oma luomansa taideteos, ja häntä miellyttää ajatus, että hänen oma henkilökohtainen, vuosien kehittämä aistinsa saa yhä edelleenkin hakea ilmaisumuotoja Easton Lodgen suuressa puutarhassa. Hänelle on luvattu apulaisiksi kaksi puutarhuria entisten lisäksi. Sen hän mainitsi erityisellä tyytyväisyydellä.
Kreivitär Warwickin lähin naapuri maalla on H.G. Wells. Hän käy usein Easton Lodgessa, jonka puutarhassa hän viihtyy hyvin. Sanotaan, että hän saa parhaat aatteensa liljalammikon rannalla istuessaan ja kuunnellessaan talon vilkasta emäntää, joka puettuna Parisin muodin viimeisiin luomiin esittää kommunistisia unelmiaan. — Me voimme hymyillä tuolle näennäiselle ristiriidalle, mutta viehätyksensä sillä kumminkin on. Siihen kai on pääsyynä, että kumpikin esiintymismuoto, sekä maailmannaisen että kommunistin, on vallan täyttä totta kreivitär Warwickille.
Tärkein puoli Easton Lodgen muuttumisessa työväen yliopistoksi on tietysti kysymys siitä, kuinka se tulee vaikuttamaan työläisnuorisoon, joka tulee sieltä oppia hakemaan. Jos koetan kuvitella suomalaisia nuoria työläisiä tuossa ympäristössä, en voi ajatellakaan, että hyöty olisi vaivan veroinen. Englannissa on kysymys kumminkin aivan toinen. Koko maa on kuin suuri puisto, kaikki ovat tottuneet siihen, että ihmiskäsi on joka paikassa muovailemassa luonnon töitä. Uskon, että kaikki se, mikä on keinotekoista ja luonnon väkivaltaista hallitsemista Easton Lodgessa, ei tule vaikuttamaan tympeyttävästi, sillä, kuten jo sanoin, luontoa, siinä merkityksessä kuin Suomessa tuon sanan käsitämme, ei koko maassa ole juuri nimeksikään, ja kaikki, mitä Easton Lodgessa on tehty luonnon työn johtamiseksi ihmistahdon mukaan, on tuottanut kauneutta, viehättävää, korkean kulttuurin leimaamaa kauneutta. Useat oppilaista tulevat tietysti olemaan kaivostyöläisiä, joita ylimalkaan pidetään kehittyneimpänä osana Englannin työläisistä. Suuren osan elämästään he saavat viettää maanalaisissa, nokisissa kaivoksissa, jonne auringon säde ei koskaan pääse tunkeutumaan. Kaivostyöläisten tiedonhalu on tullut vallan sananparreksi, ja siksi on luultavaa, että juuri heidän joukostaan löydetään kehittyneimmät oppilaat, jotka ovat kyllin korkealla kehitysasteella hyötyäkseen Easton Lodgen opistosta. Kaivostyöläisten joukossa vasemmistososialismilla on ollut paras alueensa, mikä kävi vallan selvästi ilmi Englannin ensimmäisen suurlakon aikana.
Tärkeä kysymys on siis: Kuinka tulevat nuo pimeitten kaivosten lapset, jotka elämä usein on äärimmilleen katkeroittanut, käsittämään elämää Easton Lodgen paratiisissa, jossa kaikki huokuu rauhaa ja sopua? Lady Warwickin syvä vakaumus on, että ihmiset voivat ymmärtää ja auttaa toisiaan, turvautumatta murha-aseisiin, ja että hyvä tahto ja rauhallinen työ vie kauemmaksi kuin aseellinen taistelu ja keskinäinen riita. Tuon vakaumuksen hän on voinut painaa merkillisen syvälle East on Lodgen elämään. Jokainen joutuu siellä sen vaikutuksen alaiseksi. Ei ole kumma, että bolshevikki-kommunistit vihaavat lady Warwickin kommunismia kuin myrkkyä.
Onnellinen Easton Lodge, kauniiden unelmien kehto!