MILJOONAMIEHIÄ.
Miljoonamiehiä, sitä oikeata lajia, niitä, jotka ovat tyhjästä itse luoneet miljoonansa, tapaa nykyaikana ainoastaan Amerikassa. Sellaiset miljoonamiehet, jotka ovat miljoonansa perineet eivätkä vielä ole jaksaneet niitä loppuun kuluttaa, ovat melkein aina ikäviä, tyhjänpäiväisiä, ahdasmielisiä. Niistä ei kannata puhua.
Ensimmäinen "self-made", omatekoinen miljoonamies, jonka tapasin
Amerikassa, oli Andrew Carnegie.
Myöhään syksyllä, 1912, oli Bertha von Suttner käymässä Amerikassa, ja Amerikan rauhanyhdistys, jonka puheenjohtajana oli Andrew Carnegie, oli tietysti päättänyt juhlia häntä komeasti. Amerikan rauhanyhdistys oli samanlainen kuin rauhanyhdistykset ylimalkaan siihen aikaan olivat — ja ehkä ovat vieläkin — yhdistys, joka ajoi innokkaasti rauhan asiaa rauhan aikana ja sotaa sodan aikana. Käytännölliset amerikkalaiset kai arvelivat, että kaikki tapahtukoon oikealla ajallaan! Oli vallan luonnollista, että tämän yhdistyksen puheenjohtajana oli Andrew Carnegie.
Sanomalehdet olivat pitäneet suurta melua siitä, että pannaan toimeen komeat päivälliset Bertha von Suttnerin kunniaksi, sillä hänen kuuluisa kirjansa, "Aseet pois!", joka tuotti hänelle Nobelin rauhanpalkinnon, oli hyvin tunnettu ja ihailtu myöskin Amerikassa.
Päivällisistä tuli tosi, ja hämmästykseni oli aika suuri, kun eräänä päivänä sain kutsun tulla Bertha von Suttnerin kunniaksi pidettäville päivällisille komeaan Astor-hotelliin New Yorkissa. Kutsukirjeessä oli mainittu, että kunniavieraana oli paronitar Bertha von Suttner ja puheenjohtajana Andrew Carnegie. Amerikassa, kuten Englannissakin, on sääntönä, että kaikissa hiukankin juhlallisissa päivällisissä on puheenjohtaja, jonka vallassa on vaatia ketä tahansa läsnäolijoista pitämään pienen puheen ja jonka luvatta ei kukaan saa nousta puhumaan.
Tietysti noudatin kutsua ja saavuin oikealla ajalla Astor-hotelliin. Siellä odotti minua toinen yllätys. Minut kuljetettiin sisään ja asetettiin istumaan n.s. puhujien pöytään, Andrew Carnegien vasemmalle puolelle. Hänen oikealla puolellaan istui tietysti kunniavieras. En vielä tänä päivänäkään tiedä, ketä saan kiittää odottamattomasta kutsusta noille päivällisille ja niin juhlallisesta pöytäsijoituksesta. Mutta sellaista tapahtuu Amerikassa! Siellä ei aina olla niin selvillä meistä eurooppalaisista, ja amerikkalaisten synnynnäinen ystävällisyys panee heidät usein menemään hyvin pitkälle suosionosoituksissaan. Olipa miten oli, minusta tuntui varsin hauskalta, eikä minun asiani ollut nyt hakea syitä ja seurauksia! Jo ennenkuin menimme ruokasaliin, olin tullut esitellyksi Bertha von Suttnerille, joka erinomaisen herttaisesti suuteli minua ja vakuutti syvää myötätuntoaan Suomea kohtaan, jonka synkät vaiheet hän hyvin tunsi. Hänestä on säilynyt mielessäni mitä kirkkain ja kaunein muisto.
Vasta ruokasalissa tulin esitellyksi Carnegielle, kun minut asetettiin hänen viereensä istumaan. Tietysti olin kuullut hänestä hyvin paljon, ja myöntää täytyy myöskin, etten juuri koskaan ollut kuullut kenenkään sanovan hyvää sanaa hänestä. — Olin kuullut, kuinka hän aikoinaan kidutti työväkeään Pittsburgissa, terästehtaissaan, kuinka hän käytti itsekkäästi omaksi hyväkseen Bessemerin nerokkaan keksinnön, välittämättä paljoakaan keksijästä, ja kuinka hän haikailematta kokosi miljoonansa toisten hiestä ja verestä. Sanottiin myöskin, ettei hän koskaan enää uskaltanut itse näyttäytyä Pittsburgissa, sillä hänen uhriensa tulinen viha kauhisti häntä. On tietysti mahdollista, että kaikki tuo oli edeltäkäsin synnyttänyt mielessäni syvän vastenmielisyyden, vaikka en ollutkaan siitä silloin aivan tietoinen. Vasta kun istuin häntä lähellä ja hän alkoi puhua kanssani, alkoi tuo vastenmielisyys kasvaa hirvittävästi. Tuossa hän istui kuin pehmeä, harmaa sammakko, ulkonevat silmät pyöreinä, kädet vavisten kuin pelosta…
Merkillinen on ihmisluonto. Koetin ankarasti puhua järkeä itselleni. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli ystävällistä, moitteetonta, kuten maailmanmiehen ainakin, ja tiedän, että minunkin käytökseni oli kohteliasta ja moitteetonta. Ja kumminkin tunsin koko ajan yhä kasvavaa vastenmielisyyttä.
Tiedän, että monessa ihmisessä taistelee kaksi olentoa vallan selvästi, niin selvästi, että melkein luulisi omilla korvillaan kuulevansa heidän keskustelunsa omassa sydämessään. Juuri niin kävi minun nyt. Ensimmäinen olento, viisas ja tyyni ja järkevä, sanoi, että tämähän on vallan hullua. Eihän hän ollut ainakaan minulle mitään pahaa tehnyt, ja nythän oli iloiset päivälliset, jolloin kaikkien täytyi koettaa parastaan tehdäkseen ne miellyttäviksi sekä Bertha von Suttnerille että Carnegielle. Paha aavistus näet sanoi minulle, että Carnegie vallan hyvin tunsi tuon kylmän inhovirran vasemmalla puolellaan. Ihminen tuntee sellaisen. Nyt piti tosiaankin koettaa parantaa asioita!
Toinen olento vastasi heti: Entä sitten, vaikka hän onkin sinulle kohtelias! Miten hän kohteli veljiäsi ja sisariasi Pittsburgissa? Halpa-arvoinen oli hänelle ihmisveri, kun oli rahaa ansaittavana.
Ensimmäinen olento koetti puolustaa: Mutta onhan hän nyt koettanut tehdä hyvää noilla rahoillaan. Kuinka monta suurenmoista kirjastoa hän onkaan perustanut Amerikkaan ja moneen paikkaan Euroopassakin!
Ha-haa, nauroi toinen olento ilkkuen. Onhan niitä kirjastoja jos jossakin! Hän on niitä perustanut kaiketi lahjoakseen Jumalaa, jotta edes muutamat tahrat tulisivat pyyhityiksi pois elämän kirjasta! Vanha mies, vanha ja heikko. Kädetkin tuolla lailla tutisevat!
Ukko parka! Minun kävi häntä samalla hirveän sääliksi. Tiesinhän, kuinka siitä ilveiltiin, että hän aina vaati kirjastoihinsa oman nimensä ja oman kuvansa seinälle taikka veistokuvan alustalle, jossa se heti pisti silmään. Monin paikoin Amerikassa olikin siitä syystä kieltäydytty vastaanottamasta lahjaa kirjastoon, koska ei tahdottu pystyttää muistopatsasta Carnegielle. Olihan veristä ivaa, että Euroopassa, Haagin rauhanpalatsissa, silmä heti kohtasi kaksi kuvaa, "rauhansankarit", Carnegien ja Nikolai II:n! Vaikka eihän siitä pidä syyttää Carnegiea. Kun ihmisiin menee tuollainen loistava valhe, niin minkä sille kukaan voi! Eikä suinkaan Carnegien kuva ollut siellä sen häiritsevämpi kuin Nikolainkaan! Toinen uhrasi elämänsä valmistaakseen sotavarustuksia, ja toinen käytti niitä. Eläkööt maailman rauhansankarit!
Muistui mieleeni Carnegien syntymäkaupunki, Dunfermlin, joka minusta aina oli ollut miellyttävimpiä paikkoja Skotlannissa. Sinne oli ukko tehnyt suuria lahjoituksia. Dunfermlin on myöskin Robert Brucen syntymäkaupunki, enkä missään paikassa maailmassa ole niin selvään tuntenut uuden ajan ja vanhan ajan taistelua kuin siellä. Robert Bruce ja Carnegie! Nuo kaksi eivät koskaan saata toisiaan ymmärtää. Korkealla kukkulalla on vanha iänikuinen linna, jossa kuningas Malcolm ja ihana kuningatar Margareta vielä öisin näyttäytyvät Dunfermlinin asukkaille heitä varoittamassa, kun jokin vaara uhkaa. Linnan vanhassa kirkossa oli Robert Bruce haudattuna, kivisessä kirstussa ja kivisessä haudassa, kuten sopii kansallissankarin. Mutta mitä teki Carnegie? Hän kaivatti Robert Brucen haudasta ylös, korjautti toisen puolen kirkkoa ja laski Brucen uuteen, hienoon hautaan, jonka päällä hohtava hautakivi prameilee. Voi sinua Robert Bruce! Mahdoitko kääntyä uudessa, muodikkaassa ympäristössäsi!
Taas menivät ajatukset pahalle puolelle! Koetin muistaa, että olihan Carnegie tehnyt paljon hyvääkin syntymäkaupunkinsa hyväksi. Kaupungin laidassa oli suuri, komea puisto, Carnegien lahjoittama, ja paitsi kirjastoa ja taidekokoelmaa, jotka kantavat hänen nimeään ja joissa hänen kuvansa meitä tervehtivät, hän on lahjoittanut kaupungille erinomaisen kylpylaitoksen. Siellä saa kylpyjä vaikka minkälaisia, kuumia, kylmiä, höyrykylpyjä, vesikylpyjä ja jos jonkinlaisia terveyskylpyjä, joista varmaan on ollut paljon hyötyä Dunfermlinin asukkaille, sillä kaiken tuon kylpy-ylellisyyden saa niin halvalla hinnalla, ettei kukaan ole siitä pois suljettu. Osoittaakseen kiitollisuuttaan antajalle on Dunfermlinin kaupunki ostanut sen mökin, jossa Carnegie syntyi ja jossa hän ensin aloitti uransa sanomalehtienmyyjänä. Tuota mökkiä säilytetään nyt jonkinmoisena kansallispyhättönä.
Koetin parastani pysyäkseni tyynenä ja toivoin hartaasti, että päivällisistä vihdoinkin tulisi loppu. Tuossa hymyili Bertha von Suttner minulle herttaista hymyään. Mikä tyyneys ja sopusuhtaisuus hänessä oli, kuinka täydellisesti tuo kuuluisa maailmannainen hallitsi asemaa! Häpesin omaa rauhatonta mielialaani.
Carnegie oli juuri kääntynyt puoleeni ja alkoi puhua, kuinka hyvin hän tunsi Suomen vaikean aseman ja kuinka hänen harras mielenkiintonsa oli aina ollut suomalaisten puolella. Kuulin oman ääneni vastaavan hänelle kohteliaasti, että oli hyvin hauska kuulla hänen ystävällisyydestään meitä kohtaan…
Kahvi kannettiin siinä samassa pöytään, ja puheiden aika oli siis tullut. Carnegie nousi ja asettui lähellä olevalle puhujalavalle. Vieressä olevat pöydät täyttyivät kuin taikaiskusta pikakirjoittajilla ja sanomalehtimiehillä. Sitten alkoi puhe, josta ei voinut sanoa muuta kuin hyvää. Se oli kaikin puolin hyvin valmistettu, ystävällinen, voisipa sanoa melkein sydämellinen, kehuva, täynnä luottamusta tulevaisuuteen… Varmaa on, että moni meistä silloisista läsnäolijoista sitten parin vuoden perästä tunsi kiitollisuutta laupiasta kohtaloa kohtaan, joka oli antanut Bertha von Suttnerin nukkua ikuiseen rauhaan, ennenkuin maailmansodan kauhut puhkesivat esille.
Useita puheita seurasi sitten, hyviä ja heikkoja, kuten tavallisesti tuollaisissa tilaisuuksissa. Mieleeni painui vain se, että Bertha von Suttnerin puheessa niin selvään kajahti järkähtämätön, onnea tuottava luottamus siihen, että vihdoinkin oli kehitys päässyt niin pitkälle, että raakojen sotien aika oli ohi! Onnellinen Bertha von Suttner! Hän sai nukkua, ennenkuin unelmansa murtuivat.
Nousimme vihdoin pöydästä ja aloimme katsella tuttuja salissa. Pieni ryhmä sanomalehtimiehiä tuli samassa luokseni kysymään, miksi en ollut pitänyt mitään puhetta. Vastasin, ettei sellaisesta ollut kysymystäkään, mutta he väittivät, että nimeni oli annettu heille edeltäkäsin puhujien joukossa. En voinut heille sen parempaa selitystä antaa, koska en itse tiennyt asiasta mitään, ja pyysin heitä tyytymään siihen.
Mutta amerikkalaisia nuoria sanomalehtimiehiä ei vain niin helposti tyydytetä, ja nämä lähtivätkin Carnegien luo tuota tärkeätä asiaa tiedustelemaan. Hänen vastauksensa oli varsin hämmästyttävä. Hän vakuutti, että hänen aikomuksenaan oli kyllä ollut pyytää minua puhumaan, mutta sitten hän oli tullut ajatelleeksi, että se luultavasti loukkaisi tsaarin hallitusta! Vastaus tuotti minulle suurta huvia. Samalla se oli erittäin kuvaava urhoolliselle isännälleni. Tuntematon, vaatimattomassa asemassa oleva suomalainen olisi muutaman minuutin puheessa sanonut sopivia korulauseita juhlan sankarittarelle, ja se olisi nostattanut tsaarin hallituksen hiukset pystyyn ja ikuisesti turmellut Carnegien nimen!
Seuraavana aamuna näin vallattoman uutisen New Yorkin lehdissä: "Andy says mum to Madame Malmberg." Suomeksi käännettynä se kuuluisi jokseenkin näin: Antti sanoo suu kiinni rouva Malmbergille. Tämän merkillisen otsikon alla oli pieni pätkä, hiukan pistävä "Antille", mutta varsin suosiollinen minulle.
Carnegiesta puhuessani minun täytyy vielä mainita seikka, joka näkyy olevan yhteinen useimmille omalla työllään kohonneille miljoonamiehille Amerikassa. Ennemmin tai myöhemmin heidän nimissään ilmestyy yksi tai useampia kirjoja, jotka saavat komeat arvostelut, ei ainoastaan Amerikan, vaan koko maailman sanomalehdistössä. Ja syystä saavatkin, sillä ne ovat aina hyvin kirjoitettuja. Tyyli on tottuneen kirjailijan, ajatukset selvät, usein melkein nerokkaat. Mutta — mutta…
Kuinka on ymmärrettävä, että miehet, jotka omalla nerollaan, omalla tarmollaan ovat koonneet jättiläisomaisuuden, eivät tule ajatelleeksi, että yleisöä ei sentään voi aivan noin karkeasti pettää? Kuka hiukankin ajatteleva ihminen voi ilman muuta uskoa, että mies, joka tuskin on eläessään muuta kirjoittanut kuin nimensä sopimusten alle, yht’äkkiä, käden käänteessä, muuttuu tottuneeksi kirjailijaksi?
Olin aina epäillyt noiden kirjojen alkuperää, mutta vasta ensikerran käydessäni Amerikassa kyselin tuota asiaa. Nuori sanomalehtimies, jolta sitä tiedustelin, purskahti iloiseen nauruun: "Myöntäkää, että arvelitte, kuten luulen eurooppalaisten yleensä arvelevan, että Carnegie ja Ford yht'äkkiä tunsivat herätyksen sielussaan ja istahtivat silloin hienon kirjoituspöytänsä ääreen, ottivat kultakärkisen kynän käteensä ja lahjoittivat maailmalle kirjallisen neronsa esikoisen!" — Koetin heikosti vastustaa hänen runollista väitettään, mutta pitihän minun myöntää, että siinä oli totta toinen puoli. Vasta nyt minulle selvisi, kuinka vallan mahdoton tuollainen otaksuma oli. Vaikka tuollaisilla maankuuluilla miljoonamiehillä, kuin Carnegie ja Ford ovat, olisi ollut kykyäkin luoda kirjallisia merkkiteoksia (jota kykyä heillä ei mitenkään voi otaksua olevan), ei heillä koskaan olisi voinut riittää aikaa sellaiseen työhön. Kirjoja ei sentään luoda noin vain höyrykoneen vauhdilla. — Eurooppalainen tietysti nyrpistää nenäänsä ja sanoo, että elleivät he ole kirjojen tekijöitä, niin on kirjallista varkautta julkaista ne heidän nimissään, mutta käytännöllisellä amerikkalaisella on toinen käsitys. Näin jatkoi ystäväni, sanomalehtimies:
"Tiedättekö, että minä mahdollisesti kohta tulen kirjoittamaan erään miljoonamiehen muistelmat? Se on tietysti suuri asia näin nuorelle sanomalehtikirjailijalle, sillä mies maksaa ruhtinaallisesti, monta vertaa enemmän kuin mikään kustantaja, jos nyt ollenkaan saisin kustantajaa! Mitä minä siitä välitän, vaikka hän piirtää oman nimensä kansilehdelle? Kaikki ihmiset toki arvaavat, että hänen kirjallinen osuutensa teokseen rajoittuu kansilehteen, ja minä kyllä pidän huolta siitä, että 'todistamaton huhu’ tietää kertoa, kuka on kirjoittanut kansilehden jälkeisen osan…"
"Mutta kuinka te tiedätte mitään hänen muistelmistaan?"
"Joitakin pääseikkoja — taikka oikeastaan ne, joita hän itse pitää pääseikkoina — hän tietysti kertoo minulle. Sitten kyselen lisää hänen ihailevilta aikalaisiltaan, ja loput osaan kyllä itse panna kokoon. Onhan meillä, amerikkalaisilla sanomalehtimiehillä, sentään jonkin verran mielikuvitustakin…"
Olen koettanut miettiä, mikä mahtaa olla syynä tuohon miljoonamiesten vallan epäjohdonmukaiseen esiintymiseen kirjailijoina. Onhan heillä mainetta kyllin miljoonamiehinä! Ja vaikeata on uskoa, että miehet, joilla on niin hirvittävä määrä työtä omalla alallaan, jonkin sisällisen voiman pakosta antautuisivat uudelle, täysin tuntemattomalle ja paljon vaativalle alalle. En voi ymmärtää, että siihen on muuta syytä kuin tuo varsin tavallinen inhimillinen heikkous, että tahtoo olla jotakin, jota ei ole. Mutta miksi he eivät seuraa keisari Wilhelmin esimerkkiä, ruveten yksin tein runoilijoiksi, maalareiksi, säveltäjiksi ja ties miksi? Siksi, että kirjailija-ala helpommin kuin mikään muu antaa maailmalle sen käsityksen, että mies, vaikka onkin "self made", omatekoinen, kumminkin on korkealla henkisellä tasolla ja tekee aatteellista työtä yhtä suurella antaumuksella kuin kokoilee dollareita. Omatekoisen miehen usko, että hän tässäkin asiassa voi noin vain ilman muuta sokaista ihmiskunnan silmät, on vallan liikuttava ja osoittaa, kuinka syvästi hän tuntee dollarin vallan. Hänen kokemuksensa eivät varmaankaan ole tätä uskoa särkeneet.
Toinen asia, josta kuulin paljon Amerikassa, oli se ankara arvostelu, joka tuli miljoonamiesten rouvien osaksi. En tutustunut yhteenkään miljoonamiehen rouvaan, niin etten voi omasta kokemuksestani mitään sanoa. En nähnyt koskaan heitä yhdessä miestensä kanssa. Arvostelu, jonka kuulin, oli sellainen, että he ylimalkaan olivat sanomattoman paljon alempana aviomiehiään intelligenssiltään, tarmoltaan, käyttäytymistavoiltaan ja muilta hyviltä ominaisuuksiltaan. Väitettiin, toisin sanoen, että he olivat henkisesti vallan vähäpätöisiä eivätkä ollenkaan käsittäneet, kuinka paljon hyvää he olisivat voineet aikaansaada satumaisilla käyttövaroillaan. — "Euroopassa te voitte paljon paremmin käyttää yhteiskunnan hyväksi sellaisia henkilöitä", sanoi amerikkalainen ystäväni, "te valitsette heitä kunniapuheenjohtajiksi hyvää tarkoittaviin seuroihin, pyydätte heitä laskemaan peruskiviä lastenkodeille ja sairaaloille sekä avaamaan basaareja varattomien säätyhenkilöiden avustamiseksi. Sillä lailla puristatte heiltä aika sievosia summia antamatta heille kumminkaan tilaisuutta liian paljon sekaantua itse asiain johtoon. Me amerikkalaiset olemme vielä kaikki liian omatekoisia ymmärtääksemme kaikkia tuollaisia temppuja."
Tuo saattoi olla kaikki totta, mutta se ei mitenkään selittänyt sitä seikkaa, että juuri miljoonamiehet, joilla epäilemättä oli vara valita, olivat vaimoikseen valinneet henkilöitä, jotka olivat heitä niin paljon alemmalla tasolla. Eräs helsinkiläinen taiteilija-ystäväni, jonka kanssa asiasta puhelin, antoi minulle mielestäni vallan pätevän selityksen. Hän piti asiaa aivan luonnollisena, sillä kuinka saattoi kukaan vaatia, että niin raskaan työtaakan alla huokaileva henkilö, kuin miljoonamies epäilemättä on, voisi kiinnittää syvää huomiota tulevaan rouvaansa. Työ on hänellä kaikki kaikessa. Mutta tulee sitten aika, jolloin hänen mieleensä tulee ajatus, että hänellä pitäisi olla perillinen, joka tulisi jatkamaan tuota tärkeätä työtä. Hänen pitää siis hommata vaimo itselleen. Mutta kuka on hänen valittunsa? Hänellä ei koskaan ole ollut aikaa katsella tyttöihmisiä. Täytyy kai ruveta nyt katselemaan, ei siinä muu auta! Hän joutuu tilaisuuteen, jossa on koko lauma neitosia koolla, ja heidän joukossaan on yksi, jolla on helakanpunainen pusero. Se pistää heti silmään, ja tyttö itsekin näyttää terveeltä ja sievältä. Mitäpäs siitä sen enempää miettii, kosii, saa myöntävän vastauksen ja menee naimisiin. Miljoonamies saa perillisen, työ ja miljoonat yhä kasvavat, eikä hän jouda sen enempää sitä asiaa miettimään. Punapuseroinen tyttö saattaa olla viisas, saattaa olla tyhmä, saattaa olla hyväluontoinen taikka pahasisuinen — kuka siitä välittää! Hän on tehnyt tehtävänsä, synnyttänyt miljoonamiehelle perillisen, ja palkaksi siitä hän saa viettää lopun elämäänsä ilman "leipähuolia". Hän saa tuhlata rahaa niin paljon kuin haluaa, kunhan hän vain ei häiritse miljoonamiestä tämän tärkeissä tehtävissä.
Miljoonamiehillä, kuten useasti muillakin neroilla — sillä nerojahan he epäilemättä ovat alallaan — ei näy olevan paljon lapsia. Carnegiella oli yksi ainoa tyttö, hyvin kivulloinen ja heikko, ja Henry Fordilla on yksi ainoa poika.
Amerikkalaisista miljoonamiehistä tunnen Henry Fordin useamman kuin yhden tapaamisen perusteella. Olin yli kaksi viikkoa hänen seurassaan joka päivä ja puhelin usein hänen kanssaan. Se tapahtui n.s. Fordin rauhanlaivassa, joka joulukuun alussa 1915 läksi Hobokenin rannasta, mukanaan parisataa kutsuvierasta, ja saapui sitten vähän ennen joulua Osloon (silloiseen Kristianiaan). Tuosta merkillisestä matkasta on niin paljon kirjoitettu, etten tahdo siitä enää monta sanaa sanoa, vaan koetan sen sijaan kertoa itse isännästämme mitä muistan.
Myönnän heti, että minulla oli Fordin suhteen syvä ennakkoluulo, jota Carnegien tapaaminen ei suinkaan ollut vähentänyt. Mitä hän olisi sen parempi kuin muutkaan! Myönnän toki heti, että hyvin pian sain hävetä tätä ennakkoluuloani, sillä Ford oli vallan toinen tyyppi.
Se, mikä ennen kaikkea vaikutti meihin kaikkiin laivassa-olijoihin erinomaisen edullisesti, oli Fordin vaatimaton, toverillinen käytös. Hänessä ei ollut mitään ruhtinaallista, luotaan työntävää, ylhäältä alaspäin kohtelevaa, vaan hän oli aivan "tavallinen ihminen". Oli melkein mahdotonta käsittää, että tuo ystävällinen, melkein lapselliselta tuntuva mies oli maailman ehkä rikkain ihminen. Carnegiesta sen saattoi ymmärtää, mutta ei Fordista. Tässä oli selvästi paljon monimutkaisempi luonne selvitettävänä. Fordille ei raha rahan tähden nähtävästi merkinnyt yhtään mitään. Hän ajoi ennen kaikkia aatteita, ja raha oli tässä ainoastaan välikappaleena. Mutta siinäpä pulma juuri tulikin esille: Mitä aatteita hän ajoi ja minkätähden?
Jos sen nojalla, mitä Fordista tiedän, yritän luoda kuvan Fordin ihannekodista, olisi se tällainen: Kylläksi kaikkea, mikä kuuluu hyvään ruumiilliseen hoitoon, täydellinen raittius, tarpeeksi rahaa pankissa sairauden ja vanhuuden varalta, mies ansaitsemassa tehdastyöllä, vaimo yksinomaan kotitöissä, kaikki askareet täsmälleen, tunnilleen, elämä nuottien mukaan, ylhäällä Vanhan Testamentin Jehova vartioimassa ja alhaalla hänen käskynhaltijansa Henry Ford.
Ford on luonteeltaan varmaan paljon syvällisempi ja myöskin paljon laajanäköisempi kuin miljoonien kokoojat yleensä. Siksi hänen onkin onnistunut koota enemmän kuin muiden. Tämä tuntuu ehkä paradoksilta, mutta niin se kuitenkin on. Vasta käydessäni Detroitissa, Fordin suurimmissa tehtaissa, sen oikein ymmärsin. Pienen erehdyksen kautta tulin Detroitiin päivää myöhemmin kuin olin luvannut, ja Ford oli samana aamuna lähtenyt Washingtoniin. Siitä oli minulle enemmän hyötyä kuin haittaa, sillä sain siten katsella jättiläistehtaita aivan rauhassa, ilman mitään vaikutelmia "ylhäältäpäin". Ford oli ystävällisesti antanut käskyn yhdelle lukemattomista insinööreistään, että hän saattaisi minua ja näyttäisi sekä selittäisi kaikki, mitä halusin tietää.
Fordin jättiläismahtava järjestämiskyky esiintyi mielestäni kirkkaampana, täydellisempänä, kun hän itse ei ollut läsnä, vaan ainoastaan toiminnan tulos, neron luoma, joka ympäröi meitä kuin valmiiksi valettu maailma, missä kaikki jo kulkee kuin luonnonvoiman pakosta, missä ei enää tunnu vasaran jälki eikä seppo itse näyttäydy. Kaikki eri osat, ruuvit, tangot, pyörät, ihmiset — kaikki liikkuivat tahdottomina, jonkin näkymättömän voiman käskystä. Se oli kiihoittavaa ja samalla masentavaa.
Ruuvit ja tangot ja pyörät kyllä tuon kestivät, mutta entä hienoimmat aseet, ihmiset? Eivätkö he joskus menneet pilalle, kadottaneet järkeänsä tuossa konevoiman ja järjestyksen maailmassa? Insinööri, joka minua saatteli, hymyili hiukan surullisesti: "Jos työmies näyttää henkisen sairauden oireita, muutetaan hänet toisenlaiseen työhön", oli hänen selityksensä.
Hän selitti myöskin, kuinka pieninkin työssä saatu vamma ja pieninkin sairauden oire on heti ilmoitettava sairaalaan, jossa parhaat lääkärit maksutta hoitavat työmiehiä. Sain tietysti nähdä sairaalan, jossa kaikki oli niin täydellistä kuin tieteen viimeisiä tuloksia seuraten saattoi valmistaa.
"Voiko parempaa ruumiillista hoitoa pitää työväestä?" kysyi oppaani. —
"Ei, ei voi", myönsin.
Sitten piti minun vielä nähdä kasvatuksellinen osasto. Sen johtaja, korkean pappisarvon omistaja, tohtori Marquiss, oli minulle ennestään tuttu. Hän antoi mielellään kaikki tiedot, joita halusin. Laajat olivat oppisalit, paljon oli luennoitsijoita eri aineissa, ja sitäpaitsi opettivat työmiehet vapaaehtoisesti toisilleen englanninkieltä.
Pyysin myöskin tietoja työväen elämästä ulkopuolella tehtaita, ja mielihyvällä, voisinpa melkein sanoa innostuksella, tohtori Marquiss niitä antoi. Työväen asunnot olivat täydellisiä malliasuntoja: tilavat huoneet, pieni puutarha, kaikki työtä säästävät laitokset, joita Amerikassa on keksitty; siis koditkin niin täydellisiä kuin saattoi uneksia. — "Tarkastajamme käyvät joka päivä katsomassa, että kaikki on kuin olla pitää", selitti tohtori Marquiss. Pyysin häntä kertomaan hiukan lähemmin noista tarkastajista, ja hän kertoi:
"Meillä on kokonainen armeija nuoria miehiä, joiden työnä on kulkea aamusta iltaan työmiesten kodeissa tutkimassa ja katsomassa, että kaikki on hyvin siivottu, lasten nenät niistetty, ruoka hyvää, pankissa vissi määrä rahaa, vaimo yksinomaan kotitöissä, ilman mitään ansiotyötä kodin ulkopuolella j.n.e."
"Mitä työmiesten vaimot tuosta arvelevat? Ensiksikin siitä, että tarkastajina on nuoria miehiä eikä naisia, vaikka tuntuisi luonnollisemmalta, että naiset tekisivät tuollaiset kotitarkastukset, ja myöskin siitä, että vaimot eivät saa tehdä mitään ansiotyötä kodin ulkopuolella?"
"Vaimot pitävät ehdottomasti enemmän nuorista miehistä tarkastajina kuin naisista." (Ahaa, arvelin itsekseni, tietysti siitä syystä, että heitä voi helpommin vetää nenästä, jos tarvitaan.) "Ja mitä sitten tulee työhön kodin ulkopuolella, se on hyvin jyrkästi kielletty, sillä se on aivan Henry Fordin periaatteita vastaan. Tapahtui äskettäin, että erään työmiehen vaimo, joka sattui olemaan taitava pianonsoittaja, alkoi antaa soittotunteja muutamille nuorille tytöille. Hän arveli aikansa hyvin riittävän siihen, koska hänellä ei ollut lapsia. Heti kun asiasta tuli tieto meille, ilmoitimme vaimolle, että hänen täytyi heti lopettaa tunnit, muuten hänen miehensä tulisi erotetuksi toimestaan. Ei,-Henry Ford ei salli sellaista. Se on vallan vastoin hänen periaatteitaan."
"Mutta jos vaimon periaatteet ovat toiset…"
"Mitä tarkoitatte? Tämä on kai Henry Fordin tehdas…"
"Tarkoitan vain, että se on sentään hyvin ankaraa vapauden sitomista…"
"Aa, tietysti teillä eurooppalaisilla on aina kaikenlaisia teorioja, jotka eivät pidä paikkaansa ollenkaan todellisessa elämässä! Työväki rakastaa tuota niinsanottua vapauden sitomista. Mitenkä muutoin selitätte sen, että meillä ei koskaan ole ollut lakkoja ja että meillä aina on tuhansittain pyrkijöitä työhön, heti kun jokin paikka tulee vapaaksi?"
Niinpä niin. Tuo antoi minulle aika paljon miettimisen aihetta. Kuinka monta ihmistä lienee maailmassa, jotka vapauden edestä ovat valmiit jotakin uhraamaan? Orjuuden rakkaus tuntuu olevan paljon luonteenomaisempaa ihmiselle kuin vapauden rakkaus! Useammat lienevät vapaudesta samaa mieltä kuin Falstaff kunniasta: Mitä on vapaus? Voiko sitä syödä? Voiko sitä juoda?… Ja jos ei sitä voi syödä eikä juoda eikä myöskään itseään vaatettaa sillä, niin mitä hyötyä on koko vapaudesta?
Muistan, kuinka Arvid Järnefelt kertoi kerran minulle Tolstoin hänelle sanoneen, että moni Venäjän talonpoika oli paljon tyytyväisempi ennen orjana ollessaan kuin nyt vapaana. Talonpojat tunsivat ennen, että heillä oli selkänojana jokin voima, joka piti heistä huolta ja katsoi, että heillä oli jokapäiväiset tarpeet, mutta nyt "vapaina" heidän piti itse huolehtia kaikesta ja itse johtaa elämän taistelua. Se oli niin vaivalloista! — Amerikassa kuulin aivan samaa etelävaltioiden neekereistä, kuinka he valittivat, että nyt oli pahempi kuin ennen. Silloin he olivat vallan rehellisesti orjina, joita myytiin ja ostettiin, piiskattiin ja ruokittiin. Ei mitään huolta huomispäivästä. Ei mitään vastuunalaisuutta. Kohdeltiin kuin hyviä koiria…
Henry Ford tuntee ihmiset ja heidän vapaudenrakkautensa! Hän tietää, että he mielellään ottavat vastaan orjuuden, kunhan sen mukana seuraa tarpeeksi ruokaa ja vaatetta, asuntoja ja muita elämän mukavuuksia.
Ford ei koskaan pane pääpainoa siihen, että hän omistaa ihmisten ruumiit, heidän kättensä voiman, heidän sormiensa notkeuden. Ennen kaikkea hän tahtoo omistaa ihmisten sielut. Kaikki muu tulee silloin itsestään ikäänkuin kaupanpäällisinä. Carnegie oli toista. Hän tahtoi käyttää ihmisten ruumiillisen työn hyväkseen kootakseen miljooniaan. Kun se kului loppuun, niin kulukoon! Saihan sitä uutta. Muutoin hänen työ-väkensä sai olla miten tahtoi, pitkin tai poikin. Heidän kohtalonsa ei häntä liikuttanut. Hän oli aina sotakannalla työväkensä kanssa. Vielä kuollessaankin työläiset kirosivat sortajaansa.
Kuten jo sanoin, Ford on ystävyyssuhteessa työväkeensä. Hän osaa herättää orjuusvaiston heissä, hän imee heidän tahtonsa omaan tahtoonsa, kunnes he tyytyväisinä suutelevat kahleitaan.
Pittsburgin työväen hätähuudot Carnegien tehtaissa herättivät eloon työväenliikkeen Amerikassa. Fordin työväen lihavassa hyvinvoinnissa tuollaiset hätähuudot tukehtuvat.
Ford on joka suhteessa suurpiirteisempi kuin Carnegie. Kun tavallinen ihminen ensin kuulee hänen tuumiaan, niin hän tahtomattaankin hymyilee. Ne tuntuvat niin täydellisesti mahdottomilta. Kun hän esim. tarjoutuu ostamaan Yhdysvaltain sotalaivaston, ei kukaan n.s. täysijärkinen ihminen ollenkaan voi seurata hänen ajatusjuoksuaan. Ja kumminkin tuollainen tarjous on Fordilla täyttä totta, ja hän on laskenut tarkkaan joka pennin sen hinnasta ja todistaa, että se olisi hänelle sekä mahdollinen että tuottava kauppa. Muistan vallan hyvin, kuinka minun pienet aivoni melkein kieltäytyivät toimimasta, kun hän rauhanlaivassa minulle selitti, että meillä suomalaisilla on niin mahdottoman vaikea kieli, ettei sitä kukaan voi oppia ja että se olisi siitä syystä muutettava. Kun lievästi hymyillen kysyin, kuinka tuo muutos olisi tapahtuva, oli hänellä suunnitelma heti valmiina: Alkeiskouluja perustettava tuhkatiheään ympäri maata. Niissä pääaineena ensin opetettava englanninkieltä. Kun lapset oppivat sitä ymmärtämään, opetetaan kaikki muut aineet sillä kielellä. Vihdoin kielletään suomenkielen käyttö kokonaan. Eihän siihen mene kuin yhden sukupolven aika, niin Suomesta tulee englanninkielinen maa! — Uskon varmaan, että jos Ford olisi suomalainen ja yhä samaa mieltä, niin hän kyllä yrittäisi panna tuumansa toimeen. Siinä juuri on hänen merkillinen voimansa, ettei mikään tuuma jää hänellä ainoastaan tuumaksi, vaan hän alkaa heti toimia sen toteuttamiseksi.
Miltä näyttää Ford itse, tuo aineellisen hyvinvoinnin apostoli, maailman ehkä rikkain yksityishenkilö? Hänen kasvonsa ovat kuin keskiaikaisen pyhimyksen, laihat, kalpeat, syväpiirteiset. Silmät ovat tummat, syvät, ilme syvämielinen ja lempeä. Hänen käytöksensä on vaatimatonta, ystävällistä. Minua vaivasi aina uteliaisuus tietää, mitä tuon miehen mielessä liikkui. Ulkomuodosta päättäen hän oli hienoimman henkevyyden perikuva, mies, joka on enemmän sielua kuin ruumista, jolle aate on kaikki, aine ei mitään. Tiesin, että hän elämässään oli askeetti, ei koskaan juonut mitään vettä väkevämpää ja oli rajoittanut ruokansa niin vähiin, että lääkäri sanoi hänen kärsivän sen vähyydestä. Olisin voinut käsittää, että tuonnäköinen mies saattaisi olla kiihkeä maallikkosaarnaaja, pelastusarmeijan johtaja, keskiaikainen inkvisiittori tai jotakin muuta sellaista, mutta ei ikinä maailman rikkain mies! Hänessä on jotakin mystillistä, melkein hirvittävää. On kuin joku voimakas hengetär olisi hänelle sanonut: "Mene maailmalle ja perusta valtakunta, jossa todistat, että sellaiset kauniit iskusanat kuin 'vapaus', 'henkinen ylemmyys', 'sielun pyrkimys ylöspäin' ovat pelkkää lorua, ja että ruumis on ainoa, jolla on arvoa." Mutta lieneekö joku toinen hengetär antanut samalla hänelle sellaisen ulkomuodon ja sellaiset tavat, että ne koko ajan väittävät aineellisuuden palvontaa vastaan?
Miten mahtanee käydä Fordin valtakunnan, kun sen luoja kerran kuolee? Löytyykö toista henkilöä, joka sen voi pystyssä pitää? Fordilla on yksi ainoa poika, josta sanotaan, että hän on hyväluontoinen mies, hiljainen uneksija. Kerrotaan, että hänen mielensä paloi lukualalle, mutta isä ei sitä sallinut. Yliopistot voivat olla vaarallisia laitoksia. Niissä herää helposti kaikenlaisia mietteitä… Ja mitäpä niistä mietteistä, kun on latu jo valmiina, jota myöten on kuljettava. Pahempi on olla katselematta oikealle ja vasemmalle…
Mutta miten käynee Fordin yhteiskunnan, kun sen luoja kuolee…?