VI.
Kun ystäväni saapui kertomuksessaan tähän saakka, pysähtyi hän hetkeksi ja huokasi. Vastenmielistä oli hänestä jatkaminen. Minä en tahtonut häiritä hänen ajatuksiaan. Vihdoin hän pääsi taas kertomukseensa.
— Tähän saakka kestää kertomus onnestani, jatkoi hän surullisena.
Lopun esitän niin lyhyesti kuin suinkin.
Jouduttuani yksin huoneeseeni tunsin itseni hyvin alakuloiseksi. Ihmettelin itse tätä enkä voinut ymmärtää, mutta oli aivan kuin olisin jotakin kamalaa aavistanut. Turhaan koetin tuota selittämätöntä tunnelmaa ajaa pois.
Mutta Irene pelasti minut alakuloisesta tunnelmasta hääpäivänäni. Menin viereiseen huoneeseen ja pian tuli sinne Irene kevyessä, aistikkaassa ja kotoisessa päivällispuvussa. Hän oli kuin päiväpaiste levittäen valoa kaikkialle missä liikkui. Hän istui minun syliini, ja me puhelimme rakkaita sanoja, joilla kihlatut tuovat edes vähäiseksi osaksi niitä tunteita ilmi, mitkä heidän povessaan liikkuivat.
Hetken siinä puheltuamme astui odottamatta sisään Irenen äiti. Hän oli nähtävästi innolla touhunnut ja järjestänyt asioita illan juhlahetkeä varten. Irene säpsähti aivan kuin olisi keksitty pahanteosta ja hypähti kainona pois sylistäni. Mutta rouva ei sitä pannut huomioon. Hänellä oli kiire ja sanoi vaan:
— Tahdon huomauttaa Irenelle, että mene nyt näyttämään sulhasellesi huoneustoa, johon tulette asumaan.
Sitte hän kääntyi pois toimiinsa.
Pian olimme alakerrassa. Kevyen keepin autoin Irenen hartioille, itse heitin päällystakin päälleni ja katuoven kautta kiersimme viereiseen huoneustoon. Tuntui omituiselta avata ovi tuohon rakennukseen. Tässä on siis tuleva kotimme, koti tämän illan jälkeen.
Olimme taas hilpeällä mielellä. Irene iloisena johdatti minua huoneesta huoneeseen. Sirosti ja arvokkaasti olivat ne sisustetut. Huomasin, että Irene ja äitinsä olivat ottaneet selville, mistä minä pidin, millaisesta sisustuksesta ja järjestelystä. Juoksulla kulimme kerroksesta kerrokseen enkä minä säästänyt mielihyväni ilmaisua.
Yksi huone oli vielä käymättä, vaan Irene riensi sen ohitse.
— Mikäs tämä on? kysyin minä.
Irene juoksi jo portaita alas eikä vastannut mitään. Työnsin oven auki ja näin sen komeasti kalustetuksi makuuhuoneeksi.
Vasta vanhempien kodin ovella tapasin Irenen. Sisälle tultuamme vei Irenen äiti meidät saliin, mikä oli laitettu illan juhlallisuutta varten. Takaosassa oli kukilla ja köynnöksillä koristettu katos, jonka alla vihkimisen oli määrä tapahtua. Äiti pyysi koetteen vuoksi meitä asettumaan katoksen alle, että hän saisi päättää tokko kaikki laitokset häntä tyydyttivät asiaan nähden. Hyvin oli hän tyytyväinen.
Näin kuluttelimme aikaamme illan tuloa odotellessa.
— Luulen, että isä on pian kotona, sanoi rouva Davis, kun oli viimeistelysilmäyksen heittänyt kaikkiin varustuksiin.
— Tule, Tauno, huusi Irene, minä näytän sinulle nyt isän kuvassa, että voit jo ennen tuloaan tutustua hänen piirteihinsä.
Ja kädestä taluttaen hän vei minut perhesalonkiin, jossa oli seinällä maalattuja kuvatauluja.
— Tässä hän on, sanoi Irene, morsiameni.
Ja me pysähdyimme suuren miehenkuvan eteen, jolla oli … punerva tukka … kauniit kasvot … synkkämielinen katse…
Minä katsoa tuijotin tuota kuvaa kuin manalan haamua. En voinut liikkua paikaltani, tuntui kuin koko maailman paino olisi laskeutunut päälleni.
— Onko tuo sinun isäsi? sain minä hädin tuskin kurkustani soperretuksi.
— On, vastasi Irene ja säikähti minun kamalasta näöstäni.
Minä parkasin rämeästi ja niin vahva kuin olinkin vaivuin sortuneena, pyörryksissä lattialle.
Kun siitä havahduin tunnoilleni, olin minä leposohvalla ja Irene äitinsä sekä lääkärin kera valelivat päätäni. Minä näin hädän mikä Irenellä oli ja olisin tahtonut häntä lohduttaa, mutta en voinut. Oi, eihän Irene vielä tietänyt kauheinta!
Nähtyään minun tointuvan riemastui suloinen, naisellinen olento, jota minä morsiamekseni olin oppinut kutsumaan. Lääkäri sanoi, ettei mitään hätää ollut, kaikki oli tullut vaan äkillisestä mielenliikutuksesta. Sitte istuutui Irene tuolille viereeni ja äitinsä istui hiukan kauvempana. Minä en voinut puhua mitään, katsoin vaan kammolla Ireneä. Hän ei ymmärtänyt katsettani ja ratkesi itkuun. Hänestä lienee tuo katse tuntunut niin vieraalta entiseen verrattuna. Mutta samalla tulin minä surumieliseksi, ja sääli valtasi minut. Tartuin Irenen käteen ja puristin sitä hellästi, mutta taas äkkiä tuntui minusta kuin olisi tuo käsi ollut hehkuva tulikekäle, ja minä heitin sen pois.
Silloin aukeni ovi. Sisälle astui komea mies … punerva tukka … kauniit kasvot… Väristys valtasi minut. Hän ei nähnyt minua ja kääntyi oitis vaimoonsa.
— Ihmettelin, kun en ketään tavannut portailla vastassa; sanottiin, että Irenen sulhanen on tullut sairaaksi, puhui tuo mies.
Irene riensi isäänsä syleilemään ja hän selitti muutamalla sanalla, mitä oli tapahtunut. Tulija kääntyi nyt uteliaana minun puoleeni. Mutta heti pysähtyi hän ihmeissään, asetti kätensä otsalleen, ja entisiä muistoja näkyi johtuvan hänen mieleensä. Taas lähestyi hän pari askelta minua kovassa mielenliikutuksessa. Leukansa tärisi, ja kauhu kuvautui kasvoillaan.
— Irenen sulhanenko? sopersi hän. Häät … tänään … sinä …. Irenen puolisoksi…? Tauno…
Nuo sanat tulivat kuin ankarasti työntämällä ulos.
Varsinkin viimeisen sanan karjasi hän kuin kuolemanpiston saanut. Tämän perästä hän riensi pois ja sulki oven jälkeensä.
Minä olin vielä liian heikko, tuo uusi mielenliikutus saattoi minut taas pyörryksiin. Maailma musteni silmissä enkä minä tiennyt mitä sen jälkeen tapahtui. Jälestäpäin sain kuulla, että Irenen äiti oli oitis rientänyt miehensä jälestä, mutta tämä oli sulkeutunut omaan työhuoneeseensa eikä laskenut ketään sisälle.
Minä heräsin kovaan paukaukseen, joka kuului jostakin huoneesta rakennuksessa. Tuo saattoi jäntereihini voimia. Minä hyppäsin sohvalta. Irene oli kokonaan hämmennyksissä. Hänestä oli kaikki tämä käsittämätöntä. Hän aavisti vaan, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Hän tarttui minun käteeni ja menimme sinne, mistä laukaus kuului. Irenen äiti ja Pat Havecle, joka oli kutsuttu kiiruusti taloon, yhdessä palvelijoiden kanssa olivat murtamassa ovea, joka johti isännän työhuoneeseen. Rouva Davis oli veljelleen selittänyt tapahtuman pääkohdat, mutta selittämätön arvoitus se oli molemmille. Me jouduimme parhaaksi kun ovi särkyi saranoiltaan auki ja kaikin kävimme sisään.
Siellä mies istui pöytänsä ääressä tuolillaan hervotonna. Veri virtasi ohimosta, joka oli ammuttu puhki. Revolveri oli pudonnut lattialle.
Irene vaipui tainnoksiin ja minä kannoin hänet sohvalle. Vanha rouva veljensä kera rupesi miestään virvottelemaan, mutta lääkärin tutkinto osotti, että hän oli juuri kuollut.
Itsensä murhanneen puoliso ja liikekumppani itkivät ääneensä. Irlantilainen huitoi käsillään ilmaa ja oli onnettoman näköinen. Hänen sisarensa painoi kuolleen päätä rintaansa vastaan ja oli kokonaan sortunut. Vihdoin huomasi hän pöydällä paperipalan ja sen päällä oli kultainen sormus. Paperille oli kirjoitettu: "Kohtalo on yllättänyt minut. Tämä on synnin palkka. Herra armahtakoon sieluani."
Rouva Davis ojensi paperin minulle ja samalla sormuksen sekä katsoi minuun kysyvästi. Itkunsa lomassa sai hän tuskallisesti sanatkin esille: Mitä tämä merkitsee? Irenekin havahtui ja toisti saman. Irlantilainen istuutui viereeni ja tarttuen käteeni pyysi minua antamaan hämärään asiaan valaistusta, jos voisin.
Minä katsoin sormusta, tunsin sen samoin kuin myös pienoiskuvan sormuksen kannassa. Minä viittasin kuollutta miestä ja sanoin:
— Kova kohtalo on satuttanut, että hän, joka oli minun isäni, on myös tullut Irenen isäksi.
Sormusta näytin mr. Haveclelle.
— Katsokaa kuvaa tässä kannassa. Se on minun äitini kuva. Minua sanotaan hyvin äitini näköiseksi. Tarkastakaa näyttääkö niin teistäkin.
Siinä oli selvä todistus puheelleni, kun tapahtuneet asiat otettiin huomioon. Minä kerroin lyhyesti historiani. Ääneni pyrki monessa kohdassa katkeamaan. Kauhistuneina tuijottivat onnettomat minuun kuullessaan sanojani. Tietysti ei epäilemiselle ollut vähintäkään sijaa.
Arvata saatte minkä vaikutuksen tuo hirveä ilmoitus teki niihin kahteen naiseen, jotka minulle nyt olivat rakkaimmat maailmassa. Kaikki toiveet oli sortuneet, kaikki ilo kuollut. Tuntui kuin olisi tuuli Manalan mailta käynyt ja puhaltanut kuolemaa ei ainoastaan vainajaan vaan henkiin jääneisiinkin.
Illalla, joka oli aijottu meidän häittemme vietoksi, päästettiin sisälle vaan papit. Heille selitettiin tapahtumat. Täysi työ oli heillä lohduttaessa surevaa leskeä ja tämän onnetonta tytärtä. Myöhään yöhön viipyivät papit näitten luona. Pat Havecle lahjoitti suuren summan sielumessujen pitämiseksi kuolleelle liikekumppanilleen. Irenen ja hänen äitinsä tahdosta perustettiin kirkkoon yksi rukousalttari lisää.
Seuraavana päivänä meni sisareni Irene luostariin. Jälestä päin en ole hänestä mitään kuullut eikä minulla ole sydäntä tiedusteluihinkaan.
Minä tiedän vaan, että hänen maallinen onnensa on murtunut kuten minunkin.
Niin olen minä nyt kuin vesiajolla kulkeva laivanhylky, harhaillen ulapalla, kunnes aallot upottavat pohjaan.
Ystäväni, ethän enää ihmettele käytöstäni? Ja nyt tiedät surullisen historiani, tiedät että olen kokonaan kompastunut kohtalooni. —
Tähän lopetti onneton ystäväni kertomuksensa. Minä kunnioittavasti vaikenin. Ulkona pauhasi syksyn myrsky yön pimeydessä.
* * * * *
Sen jälkeen kun tulin osalliseksi Tauno Tavastin elämäntarinasta lujittui ystävyyteni vielä enemmän häneen. Näin kyllä, etten minä häntä onnettoman osansa kantamisessa voi auttaa, mutta ei hän sitä odottanutkaan. Minä en tosin enää tuntenut itseäni niin sairaaksi kuin ennen tätä tuttavuutta, en kumminkaan kyennyt häntäkään taluttamaan.
Me matkustelimme vielä monilla seuduin yksissä. Ja kun sitte tieni johti hänestä eroon, sain silloin tällöin tietoja häneltä. Rauhattomuus ei häntä jättänyt. Sielu ei saanut lepoa missään.
Kerran sitte satuin lukemaan alppionnettomuudesta sanomalehdissä. Nuo tapahtumat eivät suinkaan ole harvinaisia. Joka vuosi useita rohkeita matkailijoita sortuu ylhäällä vuoristossa kuiluihin. Jalka sattuu livettämään iljanteella ja onneton vyöryy syvänteen reunalle ja siitä alas kadotakseen tietymättömiin.
Sellainen oli tämäkin onnettomuus. Yksinäinen matkailija oppaan kera oli kiivennyt korkealle vuoristoon. Ja opas näki kuinka herransa hävisi. Näin surmansa saaneen nimi oli nyt Tauno Tavast.
Taivas oli siis vihdoinkin armahtanut häntä ja lopettanut ystäväni surullisen elämänmatkan.
End of Project Gutenberg's Kohtaloonsa kompastunut, by Akseli Järnefelt