ALKULAUSE.
HISTORIALLINEN TAUSTA.
Suomen kansa on korpikansaa. Ammoisista ajoista asuen ja viihtyen metsämailla on se kehittänyt omat metsäelämään soveltuvat elämäntavat. Vaikkakin maaperä enimmäkseen oli karu ja kivikkoinen, kasvatti kansa itse kehittämällään kaskeamismenettelyllä viljaa niin paljon, että edullisina vuosina sitä voitiin viedä muuallekin. Jo vanhoina aikoina oli suomalaisilla korvenraatajan maine.
Kun Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle sai herttuakunnakseen Keski-Ruotsin erämaat ja halusi ne asuttaa, piti hän parhaana houkutella suomalaisia muuttamaan sinne. Ruotsalaiset olivat tosin jo asettuneet jokien varsille viljaville seuduille, mutta niiden laajoilla metsäisillä takamailla liikkuivat vielä vain karhut, hirvet ja muut metsänelävät. V. 1579 julkaisi herttua Kaarle ensimmäisen kirjelmänsä, jossa hän lupasi 7 verovapaata vuotta kaikille, jotka ryhtyvät perustamaan uutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille, kuten Vermlannin metsiin.
1500-luvun lopulla oli Suomessa katovuosia, sota oli hävittänyt maata ja sotilasmajoitukset sekä verot rasittivat kansaa. Senvuoksi suomalaiset, varsinkin liikkumiseen kerkeämmät savolaiset olivatkin halukkaita noudattamaan herttuan kehoitusta. Heitä muutti jo silloin sekä erittäin 1600-luvun alkupuoliskolla suuret joukot meren tuolle puolen, niin että he asuttivat melkein kaikki Keski-Ruotsin metsäseudut. He elivät noissa metsissä hiljakseen metsästäen ja kaskea kaataen. Useita vuosikymmeniä he olivat ikäänkuin piiloutuneina syvimpiin korpiin. Heitä tuskin ollenkaan huomattiin, paitsi kun he tulivat joukoittain markkinoille tai veronmaksuun, hävitäkseen taas teille tietymättömille.
Ajanoloon kuitenkin jokivarsien viljelijät kävivät suomalaisille vihamielisiksi. He katsoivat myöskin maittensa takana olevien metsäalueiden kuuluvan itselleen, eivätkä voineet sietää sitä, että suomalaiset taitavina metsänkävijöinä ampuivat riistan. Sattui joskus niinkin, että suomalaisten kaskenpoltossa pääsi tuli irralleen ja teki hävitystä ruotsalaisten alueella. Ruotsalaisten ja suomalaisten välinen viha kiihtyi yhä, johtaen verisiin kahakoihin ja murhiin molemmin puolin.
Metsäsuomalaisten alueelta löydettiin hyödyllisiä mineraaleja ja sinne syntyi kaivoksia. Alussa olivat kaivosten omistajien ja suomalaisten välit hyvät (olivathan suomalaiset olleet useiden tällaisten alueitten löytäjiä sekä joka tapauksessa hyviä kaivosmiehiä), mutta vähitellen kehittyi ristiriitaa. Kaivostyötä varten tarvittiin paljon metsää, jota suomalaiset kaskiviljelyksellään hävittivät.
Sekä kaivosten omistajat että ruotsalaiset talonpojat tekivät suomalaisista hallitukselle valituksia ja saivat vihdoin tämän puolelleen. Niin alkoi vuodesta 1636 suomalaisvainojen aika. Ruotsin metsäsuomalaisia vangittiin, pantiin pakkotöihin j.n.e. V. 1640 antoi hallitus käskyn polttaa suomalaisten riihet ja metsiin rakennetut asunnot, ja määräsi heidän viljansa otettavaksi pois tai poltettavaksi, "jotta he elintarpeiden puutteessa lähtisivät metsistään." Ainoastaan ne suomalaiset, jotka olivat hankkineet tiloihinsa täydet omistusoikeuspaperit, saivat erityisellä luvalla jäädä paikoilleen.
Tämä sattui samoihin aikoihin, jolloin Ruotsin hallitus kokosi siirtolaisia Uuden Ruotsin siirtokuntaan, jonka se oli perustanut Eteläjoen (Delawaren) rannalle Amerikassa.
Ruotsalaiset eivät olleet halukkaita lähtemään, sillä heillä ei ollut taipumusta erämaitten asuttamiseen. Siksi nyt Ruotsin hallitus käänsi huomionsa suomalaisiin. Heidän kaskenpoltto-innostuksensa soveltui erittäin hyvin Amerikan erämaissa, joissa he saattoivat olla mitä parhaimpia siirtolaisia. Lähettämällä suomalaiset Amerikkaan pääsisi Ruotsi vapaaksi epämieluisista metsänhaaskaajista.
Hallituksen toimesta kierteli Vermlannissa ja muualla suomalaismetsissä lähettejä, joista Maunu Klinga oli huomattavin. Kun suomalaiset epäilivät, että heitä houkuteltiin kauniilla lupauksilla, mutta sitten ruvetaan vainoamaan, kuten oli Ruotsissa tehty, eivät hekään olleet aluksi valmiita vapaaehtoisesti lähtemään. Ainoastaan osa ilmoittautui. Silloin hallitus vangitutti heitä useita ja kuljetti kahleissa laivoihin.
Ensimmäinen varsinainen siirtolaisretkikunta lähti Ruotsista 1641. Siinä, samoin kuin useimmissa seuraavissakin retkikunnissa, oli siirtolaisten maanviljelijäaines suurimmaksi osaksi suomalaisväestöä. Nämä asuttivat laajimman osan Uuden Ruotsin siirtokuntaa. Suhteellisesti vähän asettui heitä Christina-linnoituksen luo, jotkut, kuten Tossavaiset, Brandywine-joen varrelle. Enimmäkseen painautuivat suomalaiset ylämaahan, Delawaren vartta ylöspäin. Ensimäinen siirtola, jonka he perustivat, sai nimekseen Finland. Siellä loi muitten muassa Olli Räsänen suvulleen varman asutuspohjan. Siitä vielä ylemmäs muodostui Ylämaan (Uplannin) siirtola ja sen taakse Takamaan siirtola. Sinne laskivat viljelyksen pohjan Martti Marttiset, Pietari Kokkiset, Pietari Rambot ja monet muut suomalaiset, jotka ovat joutuneet laajojen ja arvokkaiden amerikkalaisten sukujen kanta-isiksi. Siellä asui Putkosia, Pelkosia, Kolehmaisia ja muita savolaisia sukuja. Suomalaiset ulottivat vaikutuksensa myös Delaware-joen toiselle puolelle nykyiseen New Jerseyn valtioon. Rakuunajoen varsilla on suomalainen asutuspohja, ja Mullica-Hill (Mulikanmäki) on vielä muistuttamassa suomalaisesta uutisviljelijästä Erkki Mulikasta.
Amerikkalainen historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s yankee polveutuu Delawaren siirtokunnasta. Kun tuon siirtokunnan pysyväinen, maahan jäänyt aines oli valtavalta osaltaan suomalaista, on suomalaista verta sangen runsaasti amerikkalaisissa, vaikkakin suomalaiset sukunimet ovat hävinneet tai muuttuneet tuntemattomiksi: Marttisesta on tullut Morton, Räsäsestä Rawson, Kokkisesta Cock ja Cox, Kolehmaisesta Coleman, Tossavaisesta Thorson ja Tussey, Väinämöstä Vanneaman, Halttusesta Holsten, Sinikasta Sinnex ja Seneca j.n.e. Suomalaiset ovat amerikkalaistuneet ja niin kantaneet kortensa yhteiseen kekoon. Muutamat suomalaisperäiset henkilöt ovat Amerikan historiassa saavuttaneet huomattavan aseman. Niinpä John Morton, itsenäisyysjulistuksen mainehikas allekirjoittaja, oli Martti Marttisen jälkeläisiä.
Suomalaiset joutuivat Uuden Ruotsin siirtokunnassa asumaan lähinnä intiaaneja. Näiden kanssa he elivät mitä parhaimmissa väleissä. Kun hollantilaiset ja myöhemmin englantilaiset tarvitsivat tulkkeja asioidessaan intiaanien kanssa, käyttivät he apunaan suomalaisia.
Erityinen merkitys on suomalaisilla sen seudun ensimmäisessä asuttamisessa, jossa nykyään on Philadelphian miljoonakaupunki. Kaikkein ensimmäisessä hollantilaisessa kartassa on tälle seudulle merkitty vain yksi nimi: "Sauno". Historia todistaa, että Pietari Kokkisella ja Rambolla sekä heidän jälkeläisillään oli William Pennin tulon aikana siellä asumukset laajoine maa-alueineen. William Pennin ja intiaanien välinen mainehikas neuvottelu nykyisen Philadelphian paikalla tapahtui Pietari Kokkisen pojan Lassi Cockin maalla.
Tämän asutuskertomuksen ensi osassa luodaan silmäys Vermlannin metsäsuomalaisten oloihin heidän Amerikkaan muuttonsa aikoina. Esitetyt tapahtumat samoin kuin kuvatut henkilötkin ovat enimmäkseen historiallisia. Kertomuksessa käsitelty murhajuttu nojautuu oikeuden pöytäkirjoihin.
Kertomuksen pääosa käsittelee elämää ja oloja Uuden Ruotsin siirtokunnassa Amerikassa aivan sen siirtolan alkuaikoina. Se kuvaa historiallisten lähteitten mukaan vanhaa suomalaista asutusta nykyisen Philadelphian paikalla ja sen lähimmässä ympäristössä. Sitkeä ponnistelu uutistalojen perustamiseksi ja viljelysten raivaamiseksi, väärinkäsitykset ja sovittelut, taikauskon mainingit, suhteet intiaaneihin ja muihin naapureihin, kaikki se kuuluu sen aikuiseen historiaan. Luonto on pyritty esittämään sellaisena kuin se oli niinä aikoina, jolloin ihmiskäsi vasta alkoi painaa siihen leimaansa.