V
METSÄJÄRVENI
Siellä erämaan keskellä, tumman salon rauhaisassa helmassa, siellä se on minun kaunis, kaivattu metsäjärveni.
Ajotiet eivät sinne kesäisin kulje, eivät päätänsä järven rantaan puske, eivät laineen laulua kuulemaan lähde. Ohi kulkevat, kaukaa kiertävät, kovempia, asutuimpia seutuja etsivät ja tavattuaan harjun tahi kanervakankaan, orjamaisesti, tahtomattaan sitä seuraavat.
Mutta metsäjärveäni eivät ne tervehtimään poikkea.
Vaan kun saapuu talvi, kun järvi on jäässä, hettehet ja nevat pakkasen panemina siltoina, silloin toki ajotiekin lahdelle uskaltaa, yli toiseen rantaan suorana kulkee, mutta sieltä taas synkkään korpeen hukkuu.
Vaan anna että sattuu lumitalvi, oikea jymytalvi, ei uskalla ajaja hevostaan järvelle ahdistaa, ohi ajaa, suurempia ja väljempiä teitä etsii.
Mutta suksimies, hän ei metsäjärveäni silloinkaan pelkää. Arvelematta lykkää lylynsä läpi tumman kuusikon, rannan loivaa myötälettä järvelle kiirii ja kevyen, kauniin ja puhtaan ladun lumelle jättää.
Siellä on suksimies kuin kotonaan. Ilma on kevyttä, hengitys vapaata ja näköpiiri paljon laajempi. Siellä se lyly vinhemmin luistaa ja latu on suora ja sileä.
Mutta yli toiseen rantaan hänkin rientää, metsään nousee ja sinne katoo…
Ja sitte sinä et järvellä pitkään aikaan ketään tapaa.
Kiirehtien kettukin jälkensä jättää, arastellen, kuulostellen jänö rannan risukoissa puikkii ja sieltä pitkillä hypyillä toiseen rantaan loikkii.
Vaan anna että päivällä kuljet, harvoin näitäkään tapaat. Hämärissä yli kulkevat, aamu- ja iltapuhteilla rohkeimmin liikkuvat ja polvittelevat sinne, tänne.
Ja jos lintu rannalta lentoon lähtee, levähtämättä yli kulkee ja vasta toisella rannalla istumasijansa ottaa.
Kammoksuen kuin kahlehdittua vankia karttaa yksinäinen kulkija talvista metsäjärveäni ja hätäisesti, kiirehtien sen taaksensa jättää.
Mutta kun saavut hempeä kevät, ihana loistava kesä, lämpöisen tuulen löyhytät, jäiset kahleet järveltäni katkot, ruhjot, murskaat; laineen laululle lasket ja rantakiviä kaulailemaan päästät, silloin ei sinua kukaan pelkää; silloin ei sinua hätäisesti eikä huolettomasti heitetä.
Rohkeasti lähentelee mutkitteleva metsäpolku, päänsä veteen kastaa, rantaa kiertää, kiville nousee, niemiä tervehtää, lahtien perukoissa polveilee ja taas metsään hiipii, siellä toisiin, samanlaisiin yhtyen.
Tyynesti, verkalleen astuu kalamies polvikkaita polkujaan, alas rannalle laskeutuu, työntää vanhan veneensä vesille, sillä uutta hän harvoin sinne tuo, ja hiljalleen soluu pitkin matalaa, mutkittelevaa rantaa.
Kiirettä ei hän pidä.
Hiljalleen soutaa, tarkkaan katsoo lahdet, lahtien suut, niemet karit, ja suorat rannat, ja vasta sitte verkkonsa heittää, rysänsä upottaa ja makuisan tupakan palamaan panee.
Kiireesti ei hän vieläkään lähde.
Kauvan muistelee, mitkä ja millaiset kalat juuri tuosta paikasta sillä ja sillä kuun ajalla ja sillä tuulella sai, ja miten ne veneeseen nousivat.
Hiljalleen antaa kalamies sitte veneensä kotirantaa kohden liukua, ja hiljaista laulua laulaen saapuu omille tutuille rantakivilleen.
Ei ole kiireen kierää vieläkään.
Tuhdolla istuakseen istuu, piippuansa koputtaa ja tuhkat veteen pudottaa. Sopivasti piipun taskuunsa sovittaa, järjestelee veneensä peräpuolta, vielä yli järven kaikille suunnille katsoo, tuulen suuntaa tutkii ja ilmojen merkkejä tiedustaa.
Vasta sitte hän hitaasti ja kankeasti nousee, selkänsä oikasee, veneensä valkamaan vetää, yli järven vielä katseensa heittää ja vasta sitte poluilleen poikkeaa.
Mutta vielä sieltäkin hänen ajatuksensa järvelle kulkevat, rantoja kiertävät, lahtien perukoita, niemien neniä, suoria rantoja ja kalasia karien kupeita tunnustelevat. Ajatus mittailee syvyyttä, järven pohjaa katselee, kutupaikkoja etsii ja siinä tarkoituksessa heittää risun sinne, toisen tänne ja ne tarkasti muistiinsa merkitsee.
Ja kun polveileva polku vaaran kupeelle ennättää, kun kirkassilmäinen järvi sinne hymyillen katsoo, heittää kalamies pitkän, hyväilevän katseen ja on niinkuin tahtoisi sanoa: — sinä kultani, oma sinisilmäni, pian luoksesi palaan, pian, pian.
Ja pian hän palaakin.
Jo ennen auringon laskua järvelle saapuu, kojeensa kokee, kalat konttiin kokoo ja polveilevaa polkuaan mökilleen kulkee, aamunkoitteessa taas uudelleen tullakseen.
Ja tätä hän tekee joka päivä, joka aamu ja ilta, niin kauvan kuin kevättä kestää ja suvituulet puhaltavat…
Sinä metsäjärveni, sinä sinisen salon lempeä silmä, silloin ei sinua hätäisesti eikä huolettomasti heitetä, silloin ei sinulta ystäviä puutu.
Kun viimeiset kevätvedet alas järviin laskee, kun ruoho peittää maan, lehdet puun ja käki kuusen latvassa kukkuu, silloin minäkin sinun syliisi kiiruhdan.
Ja mitä likemmäksi likenen, lähemmäksi lähenen, sitä kummemmaksi, sitä omituisemmaksi mieleni käy.
On niinkuin vuosien takaa oman armaansa, oman mielitiettynsä, oman hempeän kultansa nähdä saisi… Riemusta silloin rintani laajenee, sydän iloa sykkii ja minä kiirehdän, yhä vaan kiirehdän kulkuani, juosten polkuani poljen, kiviltä kiville hyppelen, alas korpeen yli soiden, yli vaarojen, yli aukeitten ahojen astun. Ja kun sinun kirkkaan silmäsi jo kaukaa näen, kun sinun läikkyvän, väreilevän pintasi huomaan, lakkiani silloin sinulle heilutan, kulkuani kiirehdän ja tervehdyslauluni sinulle laulan…
Mutta kun rantaasi saavun, laulupaikoillesi pääsen, et sinä intohimoisesti minua vastaan otakaan, et syliisi sulje, et suudelmaa anna etkä halailemaan minua lähde.
Tyynenä, maltillisena, ajattelevana siinä rantakiviäsi nuoleksit, tuttua, kaihoa lauluasi minulle laulat ja rannan nuorta heinää suutelet.
Minustako et enää välitäkään?… Liianko kauvan luotasi viivyin, liianko kauvan maailmaa kuljin? Liianko kauvan?…
— Kauvan, kauvan — laulaa laine ja suruissaan hyväilee rantaa.
— Siksikö siis kaiholta, niin salaperäiseltä ja synkältä näytät? Siksikö on laulusi niin surunvoittoinen ja itkevän pitkä? Siksikö sinun kyyneleesi rannanruohoa kastaa, kivikkoa suutelee ja — ja sentähdenkö sinä itket?
— Sentähden, sentähden…
— Liianko oli yksinäistä olosi täällä kaukaisten, korpien keskellä?
Maailmalleko mielesi tekisi, suuremmille selillekö lähtisit, kosken
kivissä leikkimään ja laulamaan, meren aavoja ulapoita täyttämään?
Sinnekö, suureen maailmaan sinunkin mielesi olisi? Sinnekö tahtoisit?
— Minun kaiholani, minun ikuinen onnelani — laulaa laine ja hyväillen nuoleksii matalaa rantaa.
— Tämäkö se sinun onnelasi, sinun kaiholasi on? Etkö maailmaan, suuremmille ulapoille haluakaan? Täälläkö, tummassa korvessa laulella tahdot?
— Tämä se on minun kaiholani, minun ikuinen onnelani — vastaa laulaen laine ja yhä hellemmin suutelee rantakiviä.
Minä tunnen suurta riemua, rajatonta iloa sydämessäni. Minä tahtoisin syliini sulkea koko järven, kaikkine tummine, sitä ympäröivine sinisine saloineen. Minä tahtoisin taivasta halata, tuota vaalean sinistä taivasta, joka hennon kuvansa järveni pintaan piirtää… ja minä järveni kuullen vannon, salojen sivulla seisoessa, taivaan päälläni katsellessa, yksin vaan rakastavani häntä, yksin häntä lempiväni ja vaan häntä yksin muistavani…
Niin… vieläkö jättäisin!… jättäisinkö!… enhän toki, enhän sinua jätä.
Tupani tuonne lahdellesi salvan, kylyn kyljellesi pystytän ja pienen peltoni rannallesi kuokin.
Siinä minä sitte kanssasi elän, elän ja kuolen, kanssasi laulan ja itken. Kesäisin ruuhellani pintaasi piirrän, soutelen saaret, soutelen lahdet, niemet ja kaikki rannat kierrän.
Ja kun tulee talvi, kun pakkanen laineesi kytkee, kun vilu laulusi salpaa ja lumi silmäsi peittää, silloin minä lylylle nousen, vahvat, syvät ladut peittoosi hiihdän; ristiin rastiin kuljen ja sieltä sitte mökilleni palaan.
Mutta kun pimeä saapuu, yö ennättää, pystytakkani sytytän, räiskyvillä kuusilla liekkiä lisään, tulta kohennan, että säkenet korkealle mustaan yöhön lentäisivät, ja outoon, pimeään saloon eksyneen kulkijan mökilleni johtaisivat…
Niin… kulkekoot suuremmat suurempia, iloisemmat iloisempia, hopeahohteisempia vesiä. Kuunnelkoot muut aavan meren intohimoista, pauhaavaa laulua. Kuunnelkoot, kulkekoot! Minä kuitenkin sinun tummaa vettäsi sorsien kanssa kesäisin soudan, kaihoa lauluasi ja hiljaisia kuiskeitasi rantakiviltäsi kuuntelen, taivaan äärettömyyttä, sen ijäisyyttä ja syvyyttä, sen lempeyttä ja suurta rauhaa sinun tyynestä pinnastasi katselen ja laulujani kanssasi laulelen…
Sinä minun tumma, mutainen metsäjärveni, sinä sinisen salon hempeä siima, jättäisinkö sinut, unohtaisinko sinut!
En… sinua en jätä. en milloinkaan.