SALMELAN SIENI-AFÄÄRI
Hän on yrittävä ja muutenkin aikaansaseuraava mies, tuo Eljas Salmela.
Uskollisesti hän kuntansa asioita hoitaa ja hommaa; ahkeraan istuu kokouksissa ja suurta suuta siellä pitää. Luottamustoimia on hänelle uskottu. Istuu jäsenenä kansakoulun johtokunnassa, vaivaishoitohallituksessa ja on valittu kirkkoraadin jäseneksi, mikä kunnia vain harvoille kuolevaisille sattuu. Sitäpaitsi ottaa hän osaa lukemattomien komiteain istuntoihin.
Ja niissä onkin Salmela mies paikallaan. Hänellä on niskaa, on vatsaa ja selkää ja paljon pehmeätä paikkaa, niin ettei kesken istumaan väsy. Sanalla sanoen on Eljas Salmela mies, jolla on näköä ja kokoa ja jonka läsnäolo herättää kunnioitusta komitea- ja hallintopöytienkin ääressä.
Eljas Salmela on myös ahkera sanomalehtien lukija. Vieras huomaa sen heti, astuessaan hänen kamariinsa. Peräseinällä on vahvoja kasoja luettuja lehtiä; on erityinen koukku, johon Salmela sujauttaa tähdellisemmät uutiset ja ilmoitukset.
Ja kun sattuu oikein "ekstra" pala — niinkuin hänellä on tapana sanoa — lukee hän sen moneen kertaan, leikkaa irti, ja tuumii ja seuloo asian joka puolelta perin pohjin. Kun asia alkaa selvitä, napsauttelee Salmela sormiansa, kävelee lattian ristiin, rastiin ja maiskauttaa pitkiä sylkiä lattialle, välittämättä siitä, missä ne lopullisesti paikkansa löytävät.
Tällaisina hetkinä ei Eljas Salmela ympärillään mitään huomaa. Saattaa siinä pistäytyä vieras ja hyvän aikaa seistä noljottaa, ilman että Salmela sitä tuskin huomaakaan. Kokonaisia kohtauksia toimittelevat talonväet näinä hetkinä, jolloin isännyys kamarissa "pasteerailee".
* * * * *
On muuan Elokuun päivä.
Isännyys on taas tuuminut pitkät rupeamat; kävellyt lattian pitkin ja poikki moneen kertaan ja jättänyt märkiä jälkiä sinne, tänne, uudenpuoleisille matoille.
Mutta vihdoin hän napsauttaa lujasti sormiansa, hyökkää tupaan ja varmalla äänellä vaimolleen huutaa:
— Eukkoo, eukko, se asia on taas selvä. Vaan arvaapas mikä asia?
— Kuka sinun asioitasi arvaa — vastaa emäntä pilkallisella äänellä.
— Asia on selvä kuin seinä, helposti sen arvaa jos vähänkin "najuaa".
— Sattuu olemaan parempaa toimittamista — huomauttaa emäntä kuivasti ja yhä tuimemmin painaa kirnun mäntää.
Salmela istuutuu pitkän pöydän päähän ja hetken mietittyään sanoa tokasee:
— Väki lähtee iltapäivällä metsään. Toimita voisi pyttyyn ja laita ruoka pöytään.
— No mitä sitä nyt metsässä… ja koko väki? — ihmettelee emäntä.
Mutta Salmela ei kuuntele vaimonsa kysymystä, vaan yhä varmempana jatkaa:
— Katsele sinä Sanna sieltä vajasta niitä koppia.
— Minkälaisia ne pitäisi olla? — kysyy Sanna.
— Väli sillä! Koppa kun koppa!
— No mutta ukko, mitä sinä oikein meinaat, sano edes asia! — tiuskasee emäntä.
— Mitäs minä muuta kun että lähdemme tästä sienimetsään. Mätänemään se jumalanvilja onkin ennen jäänyt ja jalkoihin sotkettu.
— Sieniäkö aijot syömään ruveta? — kysäsee ihmeissään emäntä.
— Syömme tietysti, ja myömme mitä ei itse tarvita.
— En ainakaan minä pistä madonlakkia suuhuni. Usko se!
— Ellet sinä pistä, niin toiset pistävät.
— En minäkään… ptyi! — sanoo Sanni ja sylkäsee piisiin.
— Halustakin syötte kun se aika tulee, vaan minä pahoin pelkään, että ne silloin luiskahtavat parempiin suihin.
— Mitä sillä tarkoitat? — kysyy emäntä.
— Minä ne lähetän muille maille ja pistän rahat taskuuni.
— Kuka sellaisia ostaa! Oletko hullu!
— Ostetaanpahan, minulla on varma tieto.
Emäntä on rahanahne ihminen ja kun huomaa Eljaksen totisen naaman, kysäsee kuin ohimennen:
— Kuka sitä sinulle kertoi?
— Lautamies kertoi, ja tiesi vielä hinnankin.
— Mitä tuo sanoi?
Salmela hiljensi ääntään ja puhui melkein kuiskaamalla:
— Lautamies sanoi, että Pietarissa ostetaan kuivattuja sieniä ja maksetaan 5 markkaa kilolta.
— Herran tähden! Vai 5 markkaa! Olleeko totta! — riemastuu emäntä.
— No älä nyt huuda — varottaa isäntä.
— Ihmeellistä! Sienistä 5 markkaa kilolta.
— Niin, täytynee se lautamiehen puhe olla tosi. Ja oli siellä sitäpaitsi muuan virkamies Pietarista, joka selitteli samaa asiaa.
— Mutta mahdannetko osata kuivata? — kysyy emäntä, nähtävästi jo hyvän joukon asiaan innostuneena.
— Kuuluvat siellä Venäjällä pistelevän rautalankoihin, jotka sitte jättävät puunoksiin, auringon kuivattaviksi.
— Vai ei muuta… Mutta ethän sinä sieniä tunnekaan… ja eivät ne kaikki syötäviksi kelpaa.
— Kaikki kuuluvat kelpaavan, paitsi tuo suuri, punalakkinen, valkopilkkuinen kärpässieni. Ja syövät ne sitäkin, vaikka valmistus sanotaan olevan aivan toisenlainen.
Voi kirnussa kerääntyy jo pieniksi palleroiksi, jotka emäntä kerää ja pudottaa suureen pyttyyn, jossa ne suolaa ja tiiviiksi sotkee. Tarkkaan kuuntelee hän siltä Eljaksen puhetta ja toisinaan mielihyvissään mukaan naurahtaa.
— Kuinkahan paljon noita mahtaa kiloon sopia? — kysäsee emäntä.
— Sitte se nähdään — vastaa isäntä.
— 20 kiloa olisi jo 100 markkaa — huomauttaa emäntä.
— 40 kiloa olisi 200, ja 100 kiloa tekisi jo 500 markkaa. Mikä sievonen summa — puhelee innostuneena Salmela.
— Tällaisena köyhänä aikana olisi 500 markkaa jo aika raha — vakuuttelee emäntä.
— Oon… onhan se.
— Kun se lautamies ei ole ruvennut.
— Jaako kokoomaan sieniä?
— Niin, sanon kun ei ole ruvennut kokoomaan ja laittamaan Pietariin.
— Vasta se sen kuulikin, tällä viikolla.
— Kunhan ei vain ruvenne, ahne on miehekseen ja rahan ottaa vaikka mistä.
— Kai se sen ottaa, kai, kai… Mutta toimitapas ruoka pian pöytään että saa soittaa ruoalle — kiirehtää isäntä ja lähtee ulos.
Kun ruoka on pöydässä, juoksee Sanna aitan seinustalle ja soittaa oikein hartiavoimilla. Iloissaan hirnahtavat hevoset pellolla ja kuopivat maata, tietäen että päivällisloma on tullut heillekin.
Laulun jolinalla tulee väki taloon. Miehet paiskaavat lakkinsa orsien päihin ja naiset valuttavat huivinsa hartioille. Sanna lennättää pöydälle höyryävän soppavadin, johon puolitusinaa puulusikoita upotetaan ja kukkuralastissa palautetaan suuhun.
— Syötyä lähdemme kaikki metsään — sanoo isäntä, istuutuen pöydän päähän aterioimaan.
— Mitä metsässä?… Heinäaikana! — kysäsee vanhempi rengeistä.
— Sienestämään, ja oikein joukolla.
— Mitä hittoa se isäntä sienillä meinaa? — mokeltaa muuan, suu täynnä ruokaa.
— Ja meinataanko niitä oikein syödä? — ivailee Jussi.
— Jussia varten niitä pitäisi hakemaan lähteä — sanoo isäntä ja iskee toisille silmää.
— En pistä häntä suuhuni vaikka söisi minut.
— Kyllä tällainen vuosi opettaa syömään sieniäkin — muistuttaa isäntä valavana.
Kun päivällinen on syöty, ja muutama minuutti päälle levätty, herättelee isäntä väen ja niin sitä lähdetään metsään.
Ruisvainion pientaretta sitä kuljetaan perätoukuria kuin köyhäntalon porsaat, noustaan yli vanhan kaskiaidan ja painutaan Salmelan suureen hakaan.
Ennen joukon hajaantumista, antaa isäntä tarpeellisia neuvoja ja ohjeita, selittää millaisia sieniä pitäisi ottaa, ja mistä hän luulisi parhaiten niitä löytyvän.
Mutta tuskin on Salmela puheensa päättänyt, kun Jussi jo tulla lennättää, suuri kärpässieni kädessä.
— Otetaanko isäntä tällaisia? — kysyy hän.
— Hittoako sinä sellaista kyselet. Se on myrkkysieni, ei sitä syödä.
Karttaakseen turhaa kyselemistä, ottaa isäntä sienen ja nostaa sen ilmaan, sekä suurella äänellään kuuluttaa kaikille sen kelpaamattomaksi.
Vaan Jussi ei enää kuulutuksia kuuntele, hän on löytänyt tavattoman suuren lehmänsienen ja rientää isännältä kysymään:
— Syödäänkö sitä näitä?
Salmela tuntee sienen, ottaa sen käteensä ja palottelee pieniksi paloiksi.
— Eihän kai se tämä mikä myrkkysieni liene, vaan en luule, josko sitä silti syödään — puhelee isäntä. Sitte kuuluttaa hän kovalla äänellä, että antaa sen lehmänsienen olla maassa, lehmien ruokana. Toiset kertovat isännän määräyksen ja Jussi huutaa niin että haka möläjää:
— Antaa sen lehmänsienen olla mullien ruokana! Mutta aina kun uusi sienilaji löydetään, tuodaan se isännän tarkastettavaksi, joten melkein aina on joku sientään "tutkituttamassa". Salmela on pahemmassa kuin pulassa tutkittaviensa kanssa. Hänen tietopiirinsä, mitä tulee sieniin, on vähän niin ja näin. Mutta Salmela luottaa lautamiehen neuvoon, että ota mitä otat, kun et vaan kärpässientä ota. Ja sen perusteella hän hyväksyykin kaikki mitä vastaan tulee, paitsi kärpäs- ja lehmänsientä.
— Tietääkö isäntä mikä se tämä sieni on? — huutaa Jussi, kantaen suurta, vetistä sientä Salmelalle.
Isäntää jo harmittaa tuo yhtämittainen kyseleminen. Mutta hän tahtoo säilyttää arvonsa, niin ettei siihen ainakaan Jussi hampaineen kiinni pääse. Salmela ottaa sienen ja hyvin tuumaavaisena sitä tarkastelee.
— Tämä on Genoveevansieni — sanoo hän viimein juhlallisesti.
— Genoveevansieni… näitäkö se Genoveevakin siellä metsässä ollessaan söi? — kysyy Jussi ihmeissään.
— Niitä se kuuluu syöneen — vakuuttaa isäntä.
— Genoveevansieniä minäkin sitte tahdon syödä… vai söi se näitä… Genoveeva… Genoveeva — puhelee Jussi itsekseen ja painautuu metsään, enemmän sellaisia löytääkseen.
Mutta Salmela nauraa makeasti hyvin onnistunutta keksintöään.
Kun korit ovat täyttyneet, palataan taloon ja ripustellaan sienet kuivamaan. Isäntä noutaa puodista rautalankaa, kiinnittää toisen pään seinään ja irtonaisesta päästä sujauttelee sieniä lankaan. Raskaimmat eivät tahdo siinä pysyä, vaan putoa lotkahtelevat tuhansiksi pirstaleiksi maahan… Jussin Genoveevansienet ensimäisinä. Vaivalla ja varovaisuudella saadaan vihdoin sienet lankaan, joka pitkänä kuin kuivausnuora kiertelee pihaa, poiketen toisinaan nurkkaukseen, toisinaan puunoksaan ja mihin milloinkin, tukipaikkaa hakemaan.
Siinä niitä katsellaan ja kurkistellaan kuin äsken leivottuja leipiä vartaissaan. Naapuritkin poikkeavat ihmettelemään tätä varsin uutta ja paikkakunnalla ennen kuulumatonta hommaa. Ivaillen ja naureskellen siitä toisensa perään poistuvat ja kotonansa tuumivat, että jo se Salmela on kumma mies, kun aikoo ruveta väelle madonlakkia syöttelemään. Saituri ja tarkka mies. Minä en heitä vaan suuhuni pistäisi, en jo…
Nauroivat ne kyläläiset usein Salmelalle vasten silmiä ja ujostelematta sanottavansa sanoivat. Mutta levollisena se Salmela vastaan tuumi, että mies se on, joka viimeiseksi nauraa ja että naurakaahan vielä parin kuukauden perästä. Naurakaa silloin, joo, naurakaa, joo joo.
Salmela ei varsinaista tarkoitustaan, sieni-afääriään, kenellekään ilmaissut; kielsi vielä kivenkovaan vaimoansa ja Sannaa asiasta sanaakaan puhumasta.
— — —
Illalla levolle mennessä otti Salmela vaimonsa kanssa sieni-afäärin jälleen puheeksi. Hän selittelee ja laskee moneen kertaan, miten kerrassaan kannattava ja tuottava tämä homma on. Varmaa lukua kuitenkaan ei vielä voinut sanoa, miten paljon sienet kuivattuina painostaan menettävät. Mutta ainakin yhden kilon kuivia, luuli Salmela 10 kilosta tuoreita saavansa.
— Osapuilleen oli meillä ainakin 75 kiloa sieniä, joista siis minun laskuni mukaan pitäisi tulla 7:n ja puoli kiloa kuivia, ja se jo olisi rahassa sama kuin 37 markkaa 50 penniä. Hee eukko, mitä sinä sanot, kannattaako homma?
— Hyvin kannattaa tällaisena aikana, jos vaan laskusi paikkansa pitävät.
— En ainakaan suurta virhettä luulisi laskuissani olevan.
— Mutta jos eivät kelpaisikaan…
— Varmasti kelpaavat! Sieni kun sieni ja Pietarissa niitä tarvitaan julmat joukot.
— Hyvä olisi, tavattoman hyvä — tuumii emäntä ja kääntyy kyljelleen.
Salmela koputtaa tuhat piipustaan, asettaa sen sänkyä vastaan nojaamaan ja vielä kauan siinä valveillaan sieni-afääriänsä tuumailee.
— — —
Mutta seuraava päivä oli ensimäinen pettymysten päivä Salmelan afäärille.
Aamulla, kun talossa herättiin, putoilee vettä taivaan täydeltä. Sienet lupottavat pitkässä langassa hyvin onnettoman ja kurjan näköisinä. Jussin Genoveevansienet ovat viimeiseen saakka tipahdelleet liejuiseen maahan; muuan tuki on pettänyt, joten suuri osa makaa vedessä.
Salmelan ei tee mieli koskea koko tavaraan. Häntä harmittaa ja suututtaa; odottavasti katselee taivaan merkkejä eikö siitä jo sade pian lakanne. Taivas on kuitenkin ihan kauttaaltaan harmaan, tasaisen pilven peitossa, joten odotteleminen tuntuu varsin toivottomalta… Ja sitä myöten kuin vesilampareet pihassa lisääntyvät, sitä myöten se isännän mieli mustenemistaan mustuu.
Harmistuneena palaa Salmela kamariinsa, ja vaimollensa tuumii, että olisi se vesi jo täksi vuotta riittänyt. Mutta aamukahvia juodessaan, keksii Salmela uuden keinon.
— Kuules eukko — puhuu hän — sano sille tytölle että panee saunan lämpiämään.
— Näin aikaseen! — ihmettelee emäntä.
— Niin, minä vien sienet saunaan.
Emäntä antaa käskyn Sannalle, ja isäntä lähtee keräämään sienet pihasta ja kantaa ne saunaan. Siellä upottelee hän rautanauloja saunan seiniin, niin korkealle kuin suinkin ulettuu. Pitkän langan katkoo hän siksi pitkiin pätkiin, että ne hyvin toisesta seinästä toiseen ulettuvat. Naulaan kiinnittää hän sitte langan, varovasti sen sienillä täyttää ja vihdoin vastaisella seinällä olevaan naulaan kiinnittää. Samat temput uudistuvat siksi, kunnes kaikki sienet ovat "katossa".
Salmela antaa Sannalle vissit määräykset, miten saunaa on lämmitettävä: Ensi alussa hiukan, mutta sitämyöten kun sienet alkavat kuivua, saa yhä enemmän lyödä puita pesään. Vettä ei missään tapauksessa pidä kiukaaseen heittää.
Usein käy Salmela saunassa katsomassa, onko kaikki niinkuin oleman pitää. Jos silloin sattuu pesä olemaan tyhjä, mättää hän koivuhalkoja niinpaljon kuin suinkin mahtuu. — Salmelan mielestä saattaa jo muutamien tuntien perästä ottaa kovemmankin kuumuuden. — Sitte koettelee hän kädellänsä ilmaa saunan katossa ja tunnustelee langoissa riippuvia sieniä. Kuumaa on ilma, tavattoman kuumaa — mutta silti kosteata.
Poistuttuaan saunasta, jättää Salmela oven raolleen, jotta hikilöyly pääsisi ulos. Vaimolleen tuumii hän, että kuivaminen siellä nyt on, ei siinä mikä auta.
— — —
Salmela oli antanut kylälle sanan, että tuoda sieniä vaikka miten paljon ja minkälaisia hyvänsä, kunhan ei juuri kärpäs- eikä lehmänsieniä tuotane. Seuraavana päivänä niitä jo kannettiinkin Salmelan tupaan pari suurta korillista. Isäntä otti tavaran juhlallisena vastaan, punnitsi korit käsissään ja tuumaili mitä niistä pitäisi maksaa.
— No mitä se muori näistä tahtoo?
— E-en minä tiedä… antakaa mitä tahdotte. Isäntä koettelee uudelleen korien painoa, mittailee silmillään niiden suuruutta monelta eri puolelta ja vihdoin kuiskaa vaimollensa:
— Mitä mä tuosta nyt maksan?
— Maksa mitä tahdot… en minä tiedä — vastaa emäntä samaan tapaan.
— No sanokaa nyt muori mitä näistä tahdotte — uudistaa isäntä.
— Kyllä hyvä isäntä sen paremmin tietää… Maksakaa mitä tahdotte.
Salmela tuumii vielä hetkisen, ottaa sitte kukkaron taskustaan ja lukee sieltä muutamia kuparikolikoita eukon käteen.
— Viekää nämä sienet saunaan ja nostelkaa siihen suureen koriin joka on lauteitten alla. Mutta varovasti, etteivät mene rikki!
Kun muori on sienineen saunapolulle poistunut, sanoo isäntä mielihyvissään:
— Ei tässä kaupassa suuria rahasummia tarvitse liikutella… Mutta huomasitko miten puhtaita sieniä sillä eukolla oli?
— Hyviä oli, olisi niistä saanut enemmänkin maksaa.
— Kai olisi; mutta mitäs minä turhia, kun halvemmallakin saa.
— Olisi tuolle eukolle sopinut antaa.
— Jos olisin hänelle maksanut, olisivat toisetkin vaatineet saman.
Toinen kerros lankoja kiinnitetään edellisten alle. Sanna nostelee sieniä syvästä kopasta ja isä ne pistelee lankaan. Hiki juoksee pitkin Salmelan parransänkistä poskea. Sannasta tuntuu ilma saunassa pahanhajuiselta ja ilkeältä, niin että sisälmyksissä muljailee ja möyrii, jotta on heittää kaikki maalle. Kiireesti jättääkin hän saunan, kun viimeisen sienen on isälleen antanut. Vaan Salmela hajusta ja muusta ei huoli, lyö vain puita enemmän pesään ja sitte rauhallisesti katselee katossa riippuvaa tavaraa.
Tuotiin siinä viikon varrella vielä muutamia kopallisia sieniä, jotka samalla tapaa asetettiin saunaan kuivamaan.
Mutta lauantaina, jolloin hiestynyt ruumis olisi saunaa tarvinnut, täytyi isännän se nautinto väeltään kerrassaan kieltää. Rauhoittavana tuumi hän niille, jotka pahemmin nurisivat:
— Onhan se nyt kesäinen aika ja järvi lähellä, niin että painuu sinne pesemään.
— Ei heikkarisoikoon, kylmään veteen — valittaa Jussi.
— Kylmääkö, kesäsydännä… jo sinä joutavia turajat — mörähtää isäntä jöleästi.
Napinaa ja nurinaa kuuluu pitkin iltaa. Kukin koettaa sitä omalla tavallaan ilmi tuoda, joten talon ovet sinä iltana painuvat tavallista lujempaan kiinni ja muljottavia, vihasia katseita tapaa siellä ja täällä. Ne, jotka eivät saa asiaa sisälle, toimittelevat askaretyöt hitaasti ja huonosti. Ilkeimmät kujeet keksii Jussi, joita toistenkin täytyy väkisin nauraa.
Mutta kun illallinen on syöty, tarjotaan väelle kuppi teetä, vehnäskorpun kanssa, mikä varsin hyvin riittääkin mielet tyynnyttämään.
Pyhäaamuna, kun Salmela saunassa käväsee, tekee hän surullisia havaintoja. Hän huomaa, miten sienet yhäkin ovat tuoreita, vaikka jo melkein viikon ovat saunassa olleet. Ja voi sitä näkyä, sitä näkyä; sitä liikettä ja matelemista, minkä Salmela huomaa, tarkastellessaan muuatta sientä.
— Hyi helvetti! — kirkasee hän ja viskaa sienen palavaan pesään. Salmela ottaa toisen, kolmannen, ja katsoo mitä hyvänsä, aina sama ilettävä näky. Lattiallakin huomaa hän joukottain samoja vieraita ja lauteilla niitä maleksii yltänään… Ptyi kumminkin!… Siinä ne nyt ovat rahat ja vaivat ja aika. Hitto heidät vieköön!
Kiireesti rapsii Salmela langat seinistä, pudottelee sienet suureen koriin, ja käy ne takapihalle tyhjentämässä. Sitte noutaa hän navetasta talikon, peittää sienet parhaan taitonsa mukaan ja muina miehinä marssii peltojansa katselemaan.
Vaan huonot ovat toiveet sielläkin. Rukiissa on jyvä vielä aivan pieni ja pehmeä, ruostetta ja torajyviä melkein joka tähässä. Kaura on monin paikoin kaatunut lakoon, jyvää on tuskin nimeksikään, ja alavammat niittymaat veden peittäminä.
Ihmekö siis, jos isäntä tyytymättömänä ja harmistuneena taloonsa palasi. Harvat olivatkin ne sanat, joita Salmela sinä päivänä puhui. Entistä tuimemman ja jylhemmän näköisenä hän kamarinsa lattian pitkin ja poikki mittaili. Kiihkeästi hän toisinaan keinutuoliinsa heittäytyi, muutamat savut puhalsi ja sitte uudelleen kävelemään yltyi.
Mutta saunassa tekemistä havainnoistaan hän ei sanaakaan puhunut.
Päivällispöydässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Ainoastaan leivän möyhy ja huulien maiskaukset pitivät vanhat, äänekkäät tapansa. Jokainen käsitti selvästi, mikä tuuli oli ilmassa. Jussi, joka oli sattumalta saunassa poikennut, olisi mielellänsä ottanut selvää sienien kohtalosta ja iloinnut huomispäivän lämpimästä saunasta. Mutta hänkin aavisti, että ilmassa oli salamaa ja ukkosta, vaikkakin se viileänä ja pilvettömänä hänelle näkyi.
Mutta sitä hartaampia, sitä pitempiä ja syvempiä, oikein vatsan pohjasta lähteviä, olivat ne röyhäykset, jotka tuvassa, portailla, pihassa ja pitkin taloa päivällisen jälkeen jyrähtelivät.
— Oikein siinä hiki pääsi tulemaan, vaikka oli istuva työ — tuumii viattomasti Jussi ja päästää joukkoon pari vankkaa ääntä.
— Ei sinuun hiki muulloin yritäkään — huomauttaa joku.
— Sama se taitaa olla sinunkin — vastaa naurahtaen Jussi ja heittäytyy pitkin pituuttaan ruohikkoon.
— — —
Iltapäivällä lähti Salmela lautamiehelle kyläilemään. Siellä toivoi hän saavan asiansa onnellisesti, noin niinkuin huomaamatta, puheenaiheeksi otetuksi. Ja hyvin siinä Salmela onnistuikin. Huonoon vuoteen se keskustelu ensin kääntyi, vaan Salmela sen mukavasti siitä sieniasiaan johti, mainiten miten näin huonoina aikoina olisi entistä enemmän ruvettava luonnonantimia ruokana käyttämään.
Lautamies, joka jo sieniasiaan oli ennättänyt innostua, kävi kohta suoraan siihen ja maltillisesti virkkoi:
— Meidän kansamme ei ole siihen tottunut. Se tarvitsee vielä monia nälkävuosia ja pitkän opetuksen, ennenkuin se lakkaa jumalanviljaa metsiin tallaamasta. Sinne ne saavat mädäntyä lukemattomat marjat ja ravitsevat sienet. Mutta eikö se nälkä joskus opettane niitäkin ravinnoksi käyttämään.
— Kyllä se routa porsaan kotiin ajaa — tuumii Salmela — ja sanoo samalla, että ainakin minä koettaisin, kun vaan taitaisin. Tässä juuri hiljattain luin sanomalehdestä, miten esim. sienistä voisi monellaisia ruokia valmistaa… Mutta konstinsa heissäkin on. Joo joo.
— Eikä siinä suuria kuulu olevan. Opettaja tässä tuonaan sanoi, kun puhe siihen asiaan sattui, että on parasta pistää suolaan. Siitä niitä sitte saat nostella pitkän talven kuin lihaa konsanaan, ja jos herkutella tahdot, pistät pataan ja keität, tahi pannussa paistat — selitteli lautamies.
— Vai sanoi se opettaja niin… Taitaa tuo itsekin sieniä syödä.
— Jokikinen päivä sanoi syövänsä. Kehui maistuvan paremmalta kuin linnunliha.
— Suolaanko se ne panee?
— Suolaan, ja sanoi joitakuita lajia kuivaavankin. Nyt sai Salmela vettä myllyynsä ja silmää rävähtämättä hän kysyy:
— Missä tuo niitä kuivailee?
— Kyökinkatossa kuuluu kuivaavan.
— Hah ha haa, jopa nyt… vai kyökissä. Kun ei vie saunaan… ha ha haa…
Lautamies ei tiennyt siihen mitään sanoa, vaan ei Salmela sitä suuresti kaivannutkaan… Aamunen näky vielä luontoa puistatti, joten Salmela vaistomaisesti puristi piippunsa koppaa ja savun möyräillessä hampaitten välistä, sanoa jokelsi:
— Vai kyökissä se opettaja kuivailee… Salmela johti keskustelun nyt toisille aloille, eikä sienijuttuun enää sanaakaan sanonut.
Maanantaiaamuna lähtee Salmela väkinensä sienimetsään. Viikon kasvu on ollut erittäin hyvä, sillä maa on yltä yleensä sienien peitossa. Väki on jo uuteen toimeensa tottuneempaa kuin ensikerralla, silmä tarkempi huomaamaan jo kaukaa sienen, joten korit nopeasti täyttyvät reunojansa myöten. Ja kun korit rappusten eteen lasketaan, sanoo isäntä kuin hyvikkeeksi:
— Tänään tehdään sauna ja otetaan tavallista tuimempi löyly.
Tieto tulee yllätyksenä väelle, sillä tuota suloista sanomaa se ei voinut odottaa, varsinkaan nyt, kun täysinäiset korit jo tyhjentäjää odottivat. Ihana tyytyväisyyden leima nousee niin naisten kuin miestenkin naamoihin; mutta Salmela ei sitä kauaa katselemaan joudu, vaan kiirehtää tupaan, valmistamaan sienille kuivuupaikkoja.
Tuvassa olijain naamat venyvät pitkiksi, nähdessään isännän upottelevan rautanauloja seiniin ja kiinnittävän lankoja niihin. Vaimoväen puolelta tulee epämieluisia huomautuksia, mutta Salmela niistä ei välitä; hän kantaa sienikopat sisälle ja tyhjentää ne lankoihin…
Sieviltä ja mukavilta ne siellä katossa näyttävätkin. Oikein niinkuin ylpeillen katselevat sieltä korkeudestaan lihavat "Genoveevansienet". Toisinaan ne kuitenkin lattiassa pistäytyvät, josta hyväntahtoinen ja puhtautta-rakastava naisväki ne turvallisempaan paikkaan toimittelee.
— — —
Salmelan uusi yritys ei ollutkaan hullumpi. Ilokseen, sanomattoman suureksi ilokseen huomaa hän jo seuraavana päivänä miten pienemmät sienet ovat puolikuivia.
— Heikkarisoikoon! — huudahtaa Salmela ja hakee vaimonsa. Eukkoo, eukko, koettelepas. Pian nämä kuivuvat!
Emäntä vakuuttelee samaa ja tuumii, että ainakin noista 10 kiloa lähtee.
— Hyvinkin lähtee… saadaanhan se… ainakin 10 kiloa — tuumii
Salmela mielihyvissään ja taputtelee vaimoansa hartioihin.
Sitte ryhtyy hän sieniä harventamaan. Ne ovatkin liittoutuneet pitkiksi pötkyiksi, joten repimällä täytyy ne toisistaan irroittaa.
Iltapäivällä, kun sieniä tuodaan kaupaksi Salmelaan, ottaa isäntä ne tervetulleina vastaan ja maksaakin oikein raavaan puoleisesti. Salmela huutaa vielä perään, että tuo nyt enemmänkin; antaa ne marjat olla maassa noukkimatta, ennättää ne saada myöhemminkin.
Kehoitusta noudatetaan, joten sienien kaupustelijoita on talossa myötäänsä. Vaan siitä huolimatta ottaa isäntä kaikki vastaan ja maksaa entisen kurssin mukaan. Mutta jos useita samalla hetkellä sattuu tulemaan, tahtoo se kurssi silloin väkisinkin laskea. Eikä siinä ole myöjilläkään mitään sanomista, kiittävät kun saavat tavarastansa eron. Toisinaan, milloin korit sisältävät nuo kaksi luvatonta sienilajia, vaikka siinä joukossa olisi hyviäkin, palauttaa ne Salmela niine hyvineen, joten myöjälle tavallisesti tulee matka takapihalle.
Sienikauppoja tehdessään tuntee Salmela itsensä vähän noin niinkuin "pikku patruunalta", jolle kaikki tuovat, joka kaikille antaa ja maksaa ja jota jokainen kunnioittaen katselee. Ja mitä laveammalle hänen kauppa-alansa alkaa ulettua, sitä selvemmäksi tämä "patruunitunne" hänessä kasvaa. Toisinaan luulee jo kuulevansakin tuon ihanan sanan, joka nostattaa heleän punan poskille niinkuin helmeilevä viini…
Eräänä aamuna kuuluu vaimoväen puolelta paha kielenkäyttö. Lattiaa laastessa on tavattu suuret määrät valkeata, liikkuvaista tavaraa, jota, kun ruvetaan tarkastelemaan, nähdään kaikkialla tuvassa, yksinpä piisissä ja — ruoka-astioissakin.
Isännän sienet tuomitaan kaikkein pahimpaan paikkaan ja isäntä itse sen pahimman paikan viereen.
— Hyi, ihan minua ylönannattaa! — kirkasee Sanna ja viskaa luudan palavaan takkaan. Palakoot sinne! Hyi kumminkin!
— Ptoo, ptoo!
Mutta kun Salmela kuulee mistä on puhe, astuu hän rauhallisen näköisenä tupaan. Vaimoväen kielenkannat heltiävät yhä hellemmällä ja suu päästää ulos minkä sisu suinkin sallii — ja paljon se salliikin. Salmela ei kaikkia jaksa kuullakaan, ei ennätä sanoja tarkkaamaan, sillä hänelle muistuu mieleen sunnuntainen sauna. Hän tarkastaa sienet, nähdäkseen miten se asia oikeastaan on. Mutta kun huomaa, ettei sienillä mitään pahaa hätää olekaan, huomauttaa Salmela leikillisesti, etteivät ne muutoin madonlakkia olisikaan ja että kyllä sitä tässä maailmassa paljon matojakin syödään.
Iltapäivällä sai Salmela koota ensimäisen valmiin sadon. Se oli hänen afäärissään merkkitapaus, jonka muistoksi sopi tehdä hyvä "suutari". Ja tavallista tuimempi se tehtiinkin.
Mutta miten paljon olivat sienet kuivattuaan muuttuneet. Pienen pieniksi mykeröiksi olivat suuremmatkin supistuneet ja niin keveiltä tuntuivat kuin syystuulen ajamat kellastuneet lehdet.
Salmela pisteli sienet suurella mielihyvällä nauhaan ja järjesti ne yhdensuuruisiin nippuihin, joten paljon muistuttivat venäläisiä "vesirinkelivyyhtejä". Sitte asetteli hän niput puntarin noukkaan. Salmela sen jo huomasi, ettei niistä mitä 10:ntä kiloa lähde, vaan ei kuitenkaan niinkään vähään luullut jäävän, kuin mitä sitte todellakin tuli.
Sieniä oli vain 1 kilo ja 100 grammaa.
Salmela ei ollut silmiänsä uskoa.
Hän haki vaimonsakin katsomaan, mutta siihen samaan tulokseen sitä lopultakin tultiin.
— No eihän nyt hullumpaa, kuka olisi uskonut! — ihmettelee emäntä.
— Hyvinkin se 5 markkaa kilosta tarvitaan — tuumii isäntä ja pistää sienet uudelleen puntariin. Vaan samaan se puntari nytkin tasapainon ottaa, joten sieniä on vain 1 kilo ja 100 grammaa.
— Noo… kannattaa tämä kauppa sittenkin. Tuolta katosta niitä vielä lähtee ainakin 3 kiloa ja enkä heistä montaa penniä ole maksanut. Joo, joo… kannattaa se sentään… joo, joo — vakuuttelee Salmela ja on hyvissään kun senkin erän sai. Pääasia näin alussa olikin hänen mielestään vain se, että yritys onnistui.
Salmela toimittaa niput kuivaan paikkaan ja itsekseen tuumii, miten seuraavana syksynä tulisi liikettään melkolailla laajentamaan. Ottaisi oikein vakituisen ihmisen, joka pitäisi huolen sienien ostosta, kuivaamisesta ja muista mahdollisista asianhaaroista. Ja koska talossa on kaksi riihtä, saisi toista käyttää sienien kuivaamiseen. Antaisi vielä kirkkoon kuulutuksen, että tuoda sieniä Salmelaan, ja ansaita siten hyvät summat. Talvella pitkinä puhteina, olisi hyvää aikaa keksiä paremmat keinot sienien kuivaamisessa ja miten ne mahdollisesti saisi raskaampina pysymään.
Tällaista "sienifapriikkia" ei Salmela tiennyt koko Suomessa olevan, tuskinpa niitä tapaisi ainoatakaan maailmassa.
Olla sellaisen ensimäinen perustaja, ensimäinen alkuunpanija, se se olisi jo enemmän kuin tavallista. Siitä jo koko maallemme nousisi kunnia ja maine. Ja hän — Eljas Salmela — olisi sen nostattaja ja kohottaja.
"Fapriikille" hakisi hän sitte patentin, joten toinen ei saisi jälittelemään ruveta. Sitäpaitsi kieltäisi hän kaikilta kuolevaisilta pääsyn "fapriikiin", niin etteivät sen salaisuuksista tietoa saisi. Työväki mestariin saakka olisi tietysti vannotettava. Alussa tosin pitäisi itse puuhata mestarina ja opettajana, vaan kun ne toimet voisi toisille jättää, eläisi sitte vain "patruunina". Tämä nimitys tulisikin silloin ihan itsestään, ja jos joku tyhmä ei sitä tietäisi, tahi ei muistaisi, voisi häntä siitä mukavasti muistuttaa.
Nämä ihanat, pilventakaiset unelmat uudistuvat aina sitä taajemmin, mitä suuremmaksi kuivattujen sienien paino kasvaa. Ja kasvamista se päivä päivältä tekee. Miltei joka päivä saa Salmela kuivia sieniä lankaan juoksuttaa. Kun nippu on valmis, punnitsee hän sen muutamaan kertaan ja laskee kokonaispainon ennen punnittujen sienien kanssa. Hitaasti se tosin nousee, mutta nousemiseen päin se on, ja siihen se Salmela nyt aluksi tyytyy.
Uusia sienimatkoja tehdään väen kanssa aina tuon tuostakin. Sienikauppiaita poikkeaa taloon tavallista taajemmin, joten tuvan katto on kuin "nuijalla lyöty". Paikkapaikoin siinä killuu sieniä monessa kerroksessa, niin että mustaa kattoa tuskin näkyy.
Salmela on uuteen toimeensa täydellisesti innostunut. Hän tietää säntilleen sanoa, milloin tuo ja tuo lanka kuivamaan nostettiin ja mistä siis kulloinkin on ensiksi valmista tavaraa odotettava. Hänen ulkoiset aistinsakin ovat tällä alalla jo niin pitkälle kehittyneet, että hänestä todella voi paljon toivoa. Mitä tulee Salmelan ulkomuotoon, tiedämme, että sekin on sitä laatua, joka varsin hyvin soveltuu tehtaanisännälle, patruunille ja — miljonäärille…
Mutta Salmelan hommalle tuli sinä syksynä vähän ennenaikainen loppu. Syyskuun halla nousi aholle ja turmeli kauniit sienet. Hallaa jatkui moniaita öitä peräperään, joten sienien saanti kerrassaan katkesi. Kattoon ei enää noussut uusia, vereksiä sieniä, vaan vähenivät vähenemistään sitä myöten kun kuivaamaan ennättivät. Ja kun viimeinen lanka tyhjennettiin, tuntui se Salmelasta ihan liian ennenaikaiselta, mieli olisi tehnyt enemmän, paljon enemmän.
Naisväestä — lukuunottamatta emäntää — oli tämä tavaran loppu sanomattoman hauskaa. Pääsi noista ainaisista, ilettävistä madoista, siitä hajusta ja moskasta, mikä aina tuvan täytti. Oikein tuntui mukavalta, varsinkin Sannasta, kun sai tuvan taas monesta aikaa pistää hyvään siivoon.
* * * * *
Sienet ovat nyt rahaksi muutettavat. Siinä se on tärkeä ja samalla vaikein puoli asiasta. Salmela tuumii ja tuumii, miettii ja seuloo tehtävänsä kaikilta mahdollisilta puolilta. Ajattelee lähettää sienet Pietariin… mutta kelle?… Matkustaisi itse ja veisi mukanaan, vaan siinäkin ovat monet pulmat ja vaikeudet. Lähteä sinne muukalaisten joukkoon, ymmärtämättä yhtään ainoata sanaa, se se pani ajattelemaan. Tässä muistuivat vielä Salmelalle ne monet jutut, joita Pietarista oli kerrottavan kuullut. Saattaisi se käydä hänelle niinkuin kävi sillekin ukolle, tahi sille ja sille… joo, joo, kyllä se hyvinkin saattaisi.
Mutta siinä välissä taas muistuu Salmelan mieleen tulevaisuuden suuret toiveet. Ajatuksen täyttävät ihanat "patruunitunnelmat", tuottavat tehtaat mestareineen, työntekijöineen, ja hän — Eljas Salmela — niitä kaikkia korkeammalla.
Mutta se on kuin kylmää vettä niskaan, äskeisille turhille mielikuville.
Hänkö muka putkaan ja sen semmoisiin. Hui, hai!… Pistäkööt, pistäkööt… koettakoot… tulimmainen… hiivatissa… vai olisinko minä sellainen jurko… sellainen vaskanaama…!
Salmela lössähtää velttoon nauruun, napsauttaa sormiansa ja sitte tupaan huutaa:
— Katseleppa Sanna sieltä vajasta oikein puhdas ja iso laatikko!
— Mitä isä sillä?
— Katsele, katsele, minulla on siihen vähä sänttäämistä.
— Sellainenko pakkilaatikko?
— He niin!
Sanna hakee laatikon ja tuoda remppuuttaa sen tuvan portaille. Kun isäntä joutaa, ottaa hän laatikon huostaansa ja painuu sen kanssa jyväaittaan. Tiukkaan vetää hän oven perässään kiinni, sytyttää kynttilän ja ryhtyy toimeensa.
Pitkistä, jykevistä vaarnoista nostelee hän sienivyyhdit, asettelee ne vielä kerran puntariin, pistää painoluvun muistiinsa ja sitte retkauttaa koko röykkiön laatikkoon. Tämä temppu onkin useita kertoja toistettava, kunnes seinä on sienistä tyhjä ja laatikko kukullaan täynnä.
— Hiivatti kumminkin… sakramenska — sanoo Salmela, kun huomaa sienien vieläkin keventyneen. Nätisti 25 kiloa… Noo, on siinä sittekin 125 markan tavara. Joo… ptoo…
Kun Salmela on saanut kauneimmat ja puhtaimmat sienet näkösämpään paikkaan päälle, sovittelee hän laudat paikoillensa ja naulaa ne lujasti kiinni.
— — —
Salmela on päättänyt lähteä Pietariin. Valmistukset tehdään suurella kiireellä. Ja kun väki utelee isännän matkaa, selittää emäntä, että sattui tulemaan asia Helsinkiin.
— No vai Helsinkiin, ihan ulkomaille, jopa se isäntä nyt kulkee — ihmettelee joku.
— Miten sinne osanneekin?
— Rautatietä kaiketi ajannee?
— Junalla se kuuluu menevän — sanoo Sanna.
— Saa siellä olla varuillaan ettei huku, on se semmoinen suuri rykelmä.
— Semmoinen kuin 100 kirkonkylää, sanotaan — tietää muuan.
— Siellä sitä on nurkkaa ja nulikkaa — päättelee Jussi.
Salmelan matkavalmistukset vaikuttavat suuremmoisesti väkeen. Kunnioituksella ja suurella ihastuksella katselevat he isäntää, milloin tämä kiireissä puuhissaan näkyviin tulee. Seuraavat silmillään, minne tämä vain kulkemaan sattuu, ja itsekseen tuumailevat, että jo se isäntä uskaltaa. Sanomattoman hyvä olisi myös tietää asia, joka noin pitkälle matkalle ajaa. Salaperäisinä, silmännurkkien takaa kurkistellen, he selville koettavat päästä; vaan kun eivät siinä onnistu, päättelevät, että kaipa tuo asiansa tiennee.
Syksyinen pimeys lepäili vielä mailla, kun Salmela vaimonsa saattamana, eräänä aamuna ajaa huristaa asemalle.
Parasta on pantu ylle, mitä vaatevarastosta on löydetty. Valkea "simisetti" kuulastaa päällysvaatteen alta ja kahdeksankulmaisesta "taulusta" on vihreä nurkka pantu näkyviin. Hampaissa kytee vankka sikaari, josta savu pehmeinä ja keveinä möylyinä jättäytyy jälelle ja leviää hyvänhajuisina haikuina pitkin maantietä.
Emäntä muistuttelee alkumatkalla, että otitko sen ja sen mukaasi ja panitko rahaa riittävästi matkaan. Salmela vakuuttaa hyvinkin tulevansa rahojen puolesta juttuun, kun ainakin runsaan satasen saa Pietarissa nostaa. Ja niinkuin kautta rantojen selittelee emäntä, miten talvipalttoon päällinen on huonoksi käynyt ja miten silkki on rumaksi virttynyt. Salmela, emännän suureksi iloksi ymmärtää tarkoituksen ja lupaa tuoda Pietarista uuden silkin ja hyvän musliinikankaan.
Kun juna porhaltaa asemalle, heittää Salmela jäähyväiset vaimollensa, muistuttaa siinä vielä tulostaan ja sitte vaunuun nousee.
* * * * *
Salmela saapuu Pietariin. Matka on onnellisesti ja hauskasti kulunut, lukuunottamatta pientä seikkailua tullimiesten kanssa Valkeasaaressa.
Asemalle tultua, pistäysi näet Salmela ulkona, jolla ajalla lukossa oleva matkalaukkunsa oli kannettu tarkastuspaikkaan. Kun Salmela palasi vaunuunsa, eikä matkalaukkuansa löytänyt, nosti hän aika elämän.
— Kuka se täällä varkaana liikkuu. Jumaliste, kuka se on! — huutaa hän ja lyö jalkaa laattiaan.
Matkustajat selittävät asian ja neuvovat Salmelaa kiireesti menemään tullimiesten pakeille. Helposti hän sieltä matkalaukkunsa saikin ja hyvissään sen heti vaunuunsa takasin kantaa.
Loppumatkalla sattuu Salmela saamaan seuraansa erään teräkalujen terottajan. Hän on venäjää taitava mies ja muutenkin omaa hyvän puhelahjan. Salmela kertoo asiansa miehelle ja pyytää häneltä tarpeellisia neuvoja. Mies lupaa heti paikalla opastaa Salmelaa ja toimittaa sienet kaupaksi.
Pietarin asemalla vaihtaa Salmela osan rahoistaan rupliksi ja kopeekoiksi. Oppaan avulla pääsee hän jotakuinkin selville, missä suhteessa on Suomen raha Venäjän rahaan, jotta siten paremmin voisi hintoja arvostella. Sienilaatikko otetaan pakaasitoimistosta, tullimiesten sen ensiksi avattua ja tarkastettua. Opas hakee ajurin, molemmat nousevat sienilaatikon päälle ja siinä sitä ajetaan suureen, meluisaan ja muuten raskaan näköiseen kaupunkiin.
Salmelalla on mainio tilaisuus tuosta sienilaatikon harjalta katsella Pietarin suurta ja valtaavaa liikettä. Opas selittää ja huutaa minkä kieli kerkiää ja ääni jaksaa. Hiljaista puhetta siinä ei kuulla; melu ja rattaitten kolina on siksi voimakas. Salmelan koko ruumis näyttää suurelta kysymysmerkiltä, jota eivät oppaan parhaatkaan ponnistukset vastailemisessa ja tietojen antamisessa saa tyydytetyksi. Yhä komeampia ja aina korkeampia kivitaloja tulee vastaan, joten Salmelan kummastus ja ihmettely on sitä suurempi. Ja kun sivuutetaan Newski, ihan pelottava tunne nousee pitkin ruumista, nähdessä nuo suuret tykit, joiden mustat, ammottavat kidat laajaa ja pitkää katua vallitsevat. Nyt vasta alkaa Salmela käsittää, mikä suuri merkitys on oppaalla. Se on kuin luotsi joka pauhaavassa myrskyssä opastaa laivan ohi tuhansien karien. Olisi tuo opas nyt hänet jättänyt, silloin hukka olisi perinyt. Keskellä pauhaavaa, jyrisevää elämää joka kulkee katuja, niinkuin voimakas virta, siinä olisivat monet vaarat ja vastukset olleet vaanimassa. Mitä syvemmälle kaupunkiin painutaan sitä enemmän antautuukin Salmela oppaansa valtaan.
Jo saavutaan Pietarin keskiosaan. Suurien basaarien eteen pysäyttää ajuri hevosensa; sienilaatikko nostetaan kadulle ja kyyti maksetaan. Salmela huomaa heti, että nyt ollaan oikeassa paikassa. Tavattoman korkeat läjät kaikellaisia hedelmiä ja herkkuja täyttävät pitkän pitkät basaarit. Oppaansa avulla kantaa hän laatikon sisälle ja kaupan teko alkaa.
Venäläiset kauppiaat piirittävät sienilaatikon ja opas esiintyy
Salmelan puolesta myyjänä.
Salmela ei ymmärrä puheesta ainoatakaan sanaa; mutta hän helposti arvaa, että kaupan teko on kysymyksessä ja siksi itsekin siihen kiinni tarttuu.
— Puhdas on tavara kun ulpukka! Sopii sitä katsellakin — sanoo
Salmela ja nostaa nipun venäläisten eteen.
Mutta ihan Salmela vaalenee hämmästyksestä, kun venäläiset räjähtävät suureen nauruun. Siitä sekavasta molinasta, mikä naurua seuraa ei Salmela muuta ymmärrä kuin viittaukset ja vertaukset mustiin ja rumannäköisiin sienivyyhteihin, jotka onnellisen näköisinä basaarin telineillä roikkuvat. Salmela käsittää, että nuo viittaukset eivät ole eduksi hänen kauniille sienilleen.
— Mitä hittoa nuo molottavat? — kysyy hän malttamattomana oppaaltaan.
Vaan kun opas ei heti jouda vastaamaan, loppuu Salmelan kärsivällisyys ja hän joukkoon huutaa:
— Katso mitäs katsot, hyvä on tavara! Vissisti puhdasta ja kuivaa…
Hiivatissa… ptoo!
Mutta kun opas saa asiasta täydellisesti selvän, kääntyy hän Salmelan puoleen ja nähtävästi suuresti harmissaan kertoo keskustelun menon:
— Eivät huoli teidän sienistänne. Täällä ei sellaisia osteta. Tuollaisia niitten pitäisi olla. Teidän sienenne olisi pitänyt panna suolaan ja sellaisina tuoda.
Venäläinen kauppias tulee uudelleen selittelemään, antaa pari sientä
Salmelalle ja puhuu, että tällaisia niitten pitäisi olla.
— Tuhannen hiivattia, nämähän ovat lehmänsieniä!… Hyi saakeli, kuka tuollaisia suuhunsa pistää — räväyttää Salmela ihmeissään.
Opas selittelee jälleen, että ainoastaan tatteja venäläinen kuivailee. Tällaisista se sienisoppansa ja muut herkkunsa valmistaa. Suolaan olisi teidän pitänyt nämä laittaa. [Syötävistä sienistä kuivataan ainoastaan tatit, muut pannaan suolaan tahi muulla tavoin valmistetaan.]
Mutta Salmela ei saa päähänsä, miksi eivät hänen sienensä syötäväksi kelpaisi. Hän toivoo, että ainakin jotain niistä maksettaisiin ja sentähden sanoo oppaalleen:
— No mitä nuo maksaisivat?
Opas puhuu taas pitkän rupeaman kauppiaitten kanssa, kääntyy sitte entistä toivottomampana Salmelan puoleen ja sanoo:
— Eivät ne maksa mitään. Jättää kyllä saatte koetteeksi, jos ostaja sattuisi.
Suomalainen mahtisana kajahtaa Salmelan suusta kaikessa karkeudessaan voimakkaammin kuin tuskin koskaan ennen venäläisessä basaarissa. Hän polkee jalkaansa kiviseen maahan ja syytää suustaan mitä somempaa ja sopivampaa muistamaan sattuu. Siinä saivat kuulla kunniansa asiaan kuuluvat ja kuulumattomat. Olisi siinä kotipitäjän lautamies, opettaja tahi joku muu, tietäisi kerrankin saaneensa.
Salmelasta tuntuu siltä, niinkuin koko maailma häntä nyt kiusaisi ja virnistelisi. Heikkarisoikoon! Tulimmainen!… huudahtaa hän, ja mieli tekisi pyyhkäistä silmien edestä kaikki, tehdä sileätä ja tasaista, ja ja… Mutta onneksi Salmela huomaa, että hän onkin kaukana kodistansa, kaukana tutuilta kyläkujilta, kaukana kotiraittilta, jossa nuorempana usein voimiakin koeteltiin. Tieto, että hän on keskellä Pietaria, tuo muistoon sarjan ennenkuulemiaan juttuja, joita jo siellä kotona oli pelolla ajatellut.
Salmela tyyntyy sisäisen voiman pakottamana ja sanoo oppaalle:
— Viedään sienet muualle.
— Taitaa olla turha yritys — vastaa tämä.
Vaan oppaan jarruttaminen ei auta; laatikko otetaan ja kannetaan toisiin samankaltaisiin osastoihin — mutta yhtä huonolla onnella.
— Jättäkää sienet tänne, kyllä rahat tulevat perässä, jos kauppa kerran syntyy — ehdottelee opas.
— En perhana vieköön jätäkään — ärjäsee Salmela. — Söisivät ja paistaisivat kun ilman saavat. Ennen minä ne upotan Nevaan!
Salmela ei malta sienistänsä erota, joiden kokoomisessa ja kuivaamisessa on niin paljon aikaa ja vaivaa hukannut. Ajurin kärryille nostetaan laatikko ja sitte yhdessä oppaan kanssa asemalle ajetaan.
Salmela onkin jo saanut enemmän kuin tarpeekseen Pietarin elämästä. Kotiin, sinne kauas, kauas pitäisi hänen heti päästä. Ikävältä ja oudolta se elämä jo Pietarissa tuntuu, ja päivä niin pitkältä kuin viikko kotona. Vaan kauaa ei Salmelan odotella tarvitse. Ensimäisessä junassa hän Suomeen palaa, täysinäinen sienilaatikko pakaasissa — mutta ilman silkkiä ja musliinikangasta.